Aki Ollikainen: Musta satu (2015)

Kuva: Siltala

Aki Ollikaisen Musta satu on nimensä mukainen. Se kertoo Tattarisuolla Mustan Raamatun opein pidetyistä uhrimenoista sadunomaisesti.

Ollikainen on minulle uusi tuttavuus. Esikoisromaani Nälkävuosi kertoi myös menneestä ajasta ja voitti kirjabloggareiden vuoden kirja -palkinnon.

En tiedä kuinka Ollikainen osasi kuvata 1600-lukua, mutta 1930-luvun kuvaus ei mielestäni mennyt ihan nappiin. Käännetty sanajärjestys ja kursiivit eivät luoneet minusta tarpeeksi autenttista tunnelmaa.

En päässyt kieltolain ajan sankareiden pään sisälle: Minulle ei käynyt ilmeiseksi miksi heitä kiinnosti musta magia niin, että he kaivoivat haudoista ruumiita ja leikkasivat heistä osia upottaakseen ne Tattarisuon lampeen. Tiedän, että niin kävi, mutten vieläkään miksi.

Periaatteessa pidin kirjasta. Kaikki on kuin suoraan oppikirjasta: Ajasta toiseen hyppelyt ja ahaa-elämyksinä paljastuvat käänteet henkilöiden historiassa pitävät otteessaan, varsinkin, kun kirjan tietää loppuvan hetkellä minä hyvänsä (siinä on vain 150 sivua).

Mutta. Olivatko nuo oivallukset oikeastaan maata järisyttäviä? Niissä koki ahaa-momentin, muttei vau-efektiä. Olisiko sadussa, varsinkin mustassa sellaisessa voinut revitellä hiukan enemmän? Mitä jos eri ajoissa seikkailevien henkilöiden tarinat olisivat kietoutuneet niin yllättäviksi spiraaleiksi, että lukija olisi haukkonut henkeä? Olisivatko eri aikakausien vierailut Tattarisuon lähteellä voineet olla niin jännittäviä, että lukijan niskavillat olisivat nousseet? Ja miksi juuri Tattarisuo?

Aineksia olisi ollut enempään.

Kouluarvosana: 8

Ken Scott: Unfinished Business (2015)

Kuva: Rotten tomatoes

Francon suvun geeneihin on kirjoitettu vain Irvikissalle kakkoseksi jäävä virne. Se sopii hyvin stonerin tai kehitysvammaisen näyttelemiseen. James Franco on kunnostautunut edellisissä (ks. esim Pineapple Express). Pikkuveljen, Dave Francon, rooliksi jää jälkimmäinen elokuvassa Unfinished Business.

Vince Vaughn puolestaan on omimillaan liikemiehenä, jonka on taivuteltava jokin puolelleen pitkällä palopuheellaan. Mieluiten moneen kertaan elokuvan aikana. Kohde voi olla vaimo, lapsi, portinvartija tai osakkeenomistaja. Unfinished Business -elokuvassa ohjaaja Ken Scottin luottomies saa taas tällaisen roolin.

Itse asiassa Vaughn on elävä taideteos, American Businessman no. 42, yöpyessään berliiniläisessä hotellissa. Dan Trunkman (Vaughn) on päätynyt liikematkalle Eurooppaan kahden alaisensa kanssa. Firma on koottu menestyvän korporaation tähteistä sen jälkeen, kun Trunkman on ottanut loparit kyllästyttyään jatkuvaan kyykyttämiseen. Kolmikko on tehnyt bisnestä nyt vuoden ajan Dunki'n Donutsin kahvilassa. Sitten horisonttiin tulee siintämään orastava mahdollisuus isoon kauppaan.

Saksassa on vakuutettava läskin, eläkeläisen ja vajakin muodostaman kolmikon tarjoavan paremman diilin paikallisille kuin heidän jättämänsä huippufirmansa. Haasteet Euroopassa syntyvät jo autobahnalla vasemmalle kääntymisestä. Bilettämisen, homostelun, maratonin, skypettamisten ja muiden kaavaan kuuluvien kautta päästään kuin päästäänkin lopulta puristamaan kättä.

Kaava on vanha, mutta toimiva. Muutamaan otteeseen nauroin vedet silmissä. Eurooppalainen miljöö on virkistävä, ja tuttuja paikkoja pystyy bongaamaan melkein kuin Happy-videon Helsinki-versiosta.

Kouluarvosana: 7-

Gillian Robespierre: Obvious Child (2014)

Kaikki kuvat: IMDB:sta

Lena Dunhamin Tiny Furnituren jälkeen kun katsoo minkä tahansa feministiseksi ilosanomaksi luokitellun romanttisen komedian saa pettyä karvaasti. Suuret odotukset eivät täyttyneet Gillian Robespierren vuonna 2014 ohjaaman Obvious Childinkaan kohdalla. 

Elokuvan pääosassa on Donna (Jenny Slate), kituvassa kirjakaupassa myymäläapulaisena työskentelevä parikymppinen (as if!) nainen. Iltaisin Donna heittää läppää omasta elämästään stand up -klubin lavalla, ja naisen paljastavista jutuista suivaantunut poikaystävä päättääkin heivata Donnan kankaalle. Siitäkös naisen via dolorosa alkaakin, ja samaan syssyyn lähtee vielä duunipaikkakin alta. Perussettiin kuuluu tietenkin drink and dial -sessiot, ja Dontsukka tempookin suruunsa kokonaisen viinipullon ja soitteleen puhelimestaan kaikki miespuoliset läpi sopertaen luuriin kännisiä kähinöitään. Tässä elokuvassa ei siis karteta elokuvien peruskliseitä, olkoonkin mukamas independent-elokuva. 

Jenny Slate on tehnyt uraa komediennenä muun muassa Saturday Night Livessa ja nyt siis siirtynyt elokuvamaailmaan esikuviensa kuten Tina Feyn viitoittamalla tiellä. Ongelma on, että Jenny Slate on ainakin tässä elokuvassa ihan sietämättömän ärsyttävä!! Neuroottisesti huonoja juttuja juutalaisuudestaan suoltava, välillä lapsellisen lähesriippuvainen kähisijä ei vain ole sellainen elokuvahahmo, jota jaksaisin kokonaisen elokuvallisen katsoa, sorry vaan. En tunne Jenny Slaten muita hankkeita mutta en ole toisaalta kovin kiinnostunut ottamaan niistä selvää.

Elokuvan teemoja ovat sinkkuus, työttömyys, yllätysraskaus, epätodennäköinen ihastus jne. Näistä aineksista on uskottu sukeutuvan ravisuttavan feministinen independent-komedia, mutta lopputulos on ennalta-arvattava, muka-älykäs läjä latteuksia. Loppuratkaisu voi toki ärsyttää monien eri uskontokuntien edustajia radikaaliudellaan, mutta itseni kaltaista modernia naista se lähinnä haukotuttaa.

Kouluarvosana: 5

Lena Dunham: Tiny Furniture (2010)

Kuva: ifcfilms

Yleensä koitan olla kovasti ajan hermoilla ja katsoa leffat hyvissä ajoin ennen parasta ennen päiväystä. Yritän mukamas myös kertoa mielipiteeni leffoista ennen kuin niistä olisi jo yleinen konsensus niin sanotuissa asian_tuntia_piireissä.

Lena Dunhamiin tutustuin kuitenkin vasta saatuani tietää kyseessä olevan ilmeisesti yksi Y-sukupolven kiistattomimmista neroista. Koirakaverini yritti tuputtaa Dunhamin Girls-sarjaa, mutta minulla on kiusallinen taipumus asettua aina silloin tällöin vastakarvaan jonkun minulle uuden asian noustessa ilmiöksi. Sitä paitsi HDMI-piuhamme oli rikki, enkä halunnut tihrustaa sarjaa sivusta läppärin ruudulta.

Kun perjantaiksi järjestyi pyytämättä ja yllättäen vapaailta, suostuin irtopisteiden toivossa katsomaan vastikään telkkariesityksessä olleen Dunhamin elokuvan Tiny Furniture. Dunham on ohjannut, käsikirjoittanut ja näytellyt elokuvan ennen huippusuosion saanutta Girls-sarjaansa. Vahvasti omaelämän makuisessa elokuvassa Aura (Dunham) on juuri valmistunut collegesta ja muuttanut takaisin New Yorkiin äitinsä luokse.

Leffan alkaessa ihmettelin ääneen, näinkö reilu kaksikymppisen kotona asuvan naisen elämästä saa kokopitkän elokuvan verran irti. Aura tulee alussa kotiin, kutsuu äitiään kullaksi ja hengailee tämän ja siskonsa kanssa. Aineksia johonkin elämää suurempaan, siis...

Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin muuttuneeni sulaksi vahaksi Dunhamin käsittelyssä. Talouskriisin puhjettua työttömäksi valmistuneen nuoren aikuisen elämään oli helppo samaistua. Sukulais- ja ystävyyssuhteissakaan kaikki ei menekään kuin kirjoissa, vaan esimerkiksi äiti ja sisko (joita näyttelevät Dunhamin oikea äiti ja sisko) muodostavat naurettavan ärsyttävän jengin Auraa vastaan.

Poikaystävä, joka ei siedä kosketusta ja vaikeasti tavoiteltava työkaveri ovat riemastuttavan 2010-lukulaisia miehen malleja. Edellinen on kiinnostava, koska on "jonkin sortin nimi Youtubessa". Äidille saa selitellä joka toinen päivä valmistumisen ja työllistymisen ja parisuhteesta toiseen siirtymisen välisen vaiheen  olevan vaikea. Sitä paitsi äitikin on elänyt täysin samanlaista vaihetta kolmekymmentä vuotta sitten.

Auraan nyt vaan on miljoona kertaa helpompi samaistua kuin Sinkkuelämän leikeltyihin pintaliitäjiin. Dunham vain jotenkin on Aurana, ja se tuntuu enemmän kuin riittävältä. Samanlainen aitous on huokunut viime aikoina muistaakseni vain Linklaterin Boyhoodista.

Parasta ennen -päivä ei näemmä aina mene umpeen seuraavan vuoden Oscar-ehdokkaiden valloittaessa valkokankaat.

Kouluarvosana: 10

Charlie McDowell: The One I Love (2014)

Se tunne, kun katsoo elokuvan ilman ennakkotietoja ja -odotuksia, suorastaan vain otsikon perusteella, ja yllättyy sataprosenttisen positiivisesti näkemästään! Se tunne valtasi allekirjoittaneen tämän elokuvan kohdalla. Charlie McDowell on IMDB:n mukaan noviisi ohjaaja, jolla ei ennen The One I Lovea (2014) ole pohjalla muuta kuin lyhytelokuva ja satunnaisia näyttelijänpestejä. Ensimmäiseksi pitkäksi ohjaukseksi tässä elokuvassa on onnistuttu tuurilla tai taidolla harvinaisen hyvin.

The One I Love kertoo Ethanista (Mark Duplass) ja Sophiesta (Elisabeth Moss), parista, jonka avioliitto narisee liitoksissaan. Pari saa terapeutiltaan suosituksen lähteä pidennetylle viikonlopulle maaseudun rauhaan piilopirttiin, jossa aiemmin käyneet avioparit ovat uudistuneet ja palanneet arkeen uudelleen rakastuneina. Ethan ja Sophie haluavat tehdä kaikkensa pelastaaksen liittonsa, joten he pakkaavat kimpsunsa ja ajavat kohteeseen avoimin mielin.

Se, mikä pariskuntaa odottaa, yllättää kaikki. Kuvankauniissa pihapiirissä kelpaa elvyttää rakkauttaan ja nauttia illallista hyvän viinin kera. Vapaa-ajantalon lisäksi puutarhan toisella puolella sijaitsee viehättävä vierastalo, johon Sophie ja Ethan tutustuvat heti ensimmäisenä iltana. Pari kohtaa toisensa stressittömässä ja rennossa ilmapiirissä ja kokee avioliittonsa olevan vielä pelastettavissa. Kun aamu koittaa, Ethan kuitenkin kieltää muistavansa mitään koko illasta vierastalossa, hänhän oli nukahtanut jo alkuillasta päätalon sohvalle. Ihmetys ja närkästys on suuri. Kenet Sophie sitten tapasi vierastalossa? Ethanin vai jonkun Ethanin näköisen miehen?

Elokuvan alkupuolisko on komediallista romanttista elokuvaa parhaimmillaan. Toisiaan rakastava mutta alkukipinän menettänyt pariskunta kohtaa yhteisen haasteen selvittäessään, mitä vierastalossa tapahtuu. Sophie käy vierastalossa tapaamassa ihanneversiota Ethanista, ja Ethan vierailee vierastalossa tapaamassa täydellistä Sophieta. Tilanne on arkijärjen tavoittamattomissa. Ketä Ethan ja Sophie oikeasti rakastavat? Toisiaan vai ideaaliversioita toisistaan? Voiko täydellistä hologrammiaviomiestä rakastaa ja onko se edes oikeaa rakkautta?

Puolivälin jälkeen elokuvassa koittaa ahdistavampi osuus, kun liiton kipupisteet nostetaan käsittelyyn. Romanttinen dramedia saa mustia ja maagisia sävyjä, eikä elokuva suoraan paljasta, mistä vierastalon kiemuroissa on oikeasti kyse. Elokuvan lopetus on täysin erilainen, millaiseksi olin esimerkiksi itse sen ennakoinut. Juonen kaari ei todellakaan noudattanut perinteistä dramedian kaavaa.

Kaikki kuvat IMDB:sta.

Elokuva on ilmeeltään jotenkin minimalistinen. Tapahtumapaikkana on kaksi taloa ja puutarha, olkoonkin, että miljöö on runsas ja kaunis, ja näyttelijöitä on käytännössä vain kaksi. Vähemmän on kaunista, ja tunnelma säilyy intensiivisenä, sillä Mark Duplass ja Elisabeth Moss tekevät uskottavat roolisuoritukset.

The One I Love on elokuva, jota en osannut odottaa näkeväni. Se on pieni ja vaatimaton pinnaltaan, sisältään kuitenkin monisyinen ja -tulkintainen. Tällaiset elokuvat ovat juuri oikeanlaisia, posiitiivisia yllättäjiä omaan makuuni.

Kouluarvosana: 10

Pauliina Susi: Takaikkuna (2015)

Rakkaus on koira helvetistä kokeili livetwiittausta omalla Twitter-tilillään, joka muuten löytyy täältä. Livetwiittaus tarkoittaa twiittien livertämistä lirkuttimessa samanaikaisesti, kun tekee jotain merkittävää, on kuunteluoppilaana mielenkiintoisessa seminaarissa, seuraa koko kansan suosikkiohjelmaa tv-ruudusta tai... no, lukee kirjaa. Ensimmäisen livelirkutuksen koiraemo päätti tehdä Pauliina Suden tuoreesta trilleristä Takaikkuna (2015). Kirja oli aiheuttanut positiivista pöhinää kirja-arvosteluissa ympäri blogosfääriä heti tuoreeltaan, joten tiedossa oli ainakin se, että Pauliina Susi olisi taas omimmalla osaamisalueellaan ja lukukokemus tulisi olemaan jännittävä.

Takaikkuna on 550-sivuinen mötikkä, jonka voisi ahmaista lähes kertaistumalta, jos arkikuviot eivät veisi leijonanosaa hereilläoloajasta. Kirjassa seikkailevat muun muassa Leia Laine, seksiä ostavien miesten asioita ajamaan kyhätyn uuden hankkeen toiminnanjohtaja ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti, populistipuolueen riveistä oikeusministeriksi noussut huikentelevainen noviisipoliitikko sekä perhe-elämänsä tyrinyt ja poikansa huoltajuuden ex-vaimolleen menettänyt datalouhija. Viimeksi mainitun silmin kirjassa päästään kurkistamaan muiden henkilöhahmojen elämään myös silloin, kun näkökulma on tällä Land-o:ksi itseään kutsuvan nörtin. Energiajuomalla elävä datailija istuu lukkojen takana komentohuoneessaan ja stalkkeroi ihmisten elämää milloin minkäkin päätteen kautta ja trollailee rasistisia ja seksistisiä viestejä ympäri netin keskustelupalstoja.

Kirjan nimi viittaa Hitchcockin kuuluisaan trilleriin, jossa pyörätuoliin kipsatun jalkansa takia köytetty mies tiirailee ikkunastaan vastapäisen talon ikkunoita ja selvittelee murhamysteeriä. Suden kirjassa on samat elementit: toisten elämää tietokoneen ikkunan kautta vakoileva mies ja jalka kipsissä paikoilleen jumittunut nainen. Ihan hauskaa intertekstuaalisuutta mielestäni.

Takaikkunan teemoiksi nousevat digiajan stalkkerointi, erään puolueen toimesta avoimeksi äitynyt rasistinen kielenkäyttö ja seksismi sekä median toimintatavat. Viime viikkojen uutisointia seuranneet huomaavat, että kirjan aiheet eivät ole ylilyötyjä keksintöjä vaan ihan yhteiskunnallista todellisuutta, niin järkyttävältä kuin se kuulostaakin. On mielestäni kutkuttavaa, miten Susi on ennustanut esimerkiksi vaalien lopputuloksen ja ministerisalkkujen jaon ja osunut niissä napakymppiin.

Pidän siitä, miten Pauliina Suden dekkareissa päähenkilöiksi valikoituvat ihan tavalliset kaduntallaajat ja tapahtumapaikoiksi arkiset ympäristöt. Takaikkunan naispääosassa on älykäs, tohtoriksi väitellyt Leia, joka on kuitenkin realistisen epävarma itsestään, ulkonäöstään ja ammatillisista valinnoistaan. Leia ei nimestään huolimatta ole toimintasankari vaan aivan tavallinen lähiöäiti, jota kohtaa sattumusten kautta surrealistisen huono tuuri jouduttuaan netti-ilkiön silmätikuksi. Tietysti kuten kunnon dekkariin kuuluukin, tarina kulkee eteenpäin ja vetää lukijalta maton jalkojen alta niin, että hartaasti ylläpidetyt ennakko-odotukset kustakin henkilöhahmosta osoittautuvat vääriksi tai ainakin yksisilmäisiksi. On varmaankin oikeaoppista, ettei hahmoista tehdä yksiulotteisesti joko hyviä tai pahoja, vaan jokaisesta löytyy pinnan alta salaisuuksia.

En ole dekkarifani, mutta Suden digiajan trilleri osui omaan heikkoon kohtaani. Kirjassa on jännittävä tarina, ja se toimii hyvin myös ajankuvana. Susihan on ennenkin osannut nuuskia hyvin ajankohtaiset aiheet ja tarttua niihin. Kirjailija vaikuttaa olevan aina muutaman askeleen meitä muita edellä ja tarjoilee valmiin paketin silloin, kun muut vasta heräilevät tunnistamaan ajan hengen. Voi vain ihmetellä, mistä Pauliina Susi on anturoinut seuraavan kirjansa aiheen.

Kouluarvosana: 9,5

Laura Paloheimo: OMG (2013)

Laura Paloheimon OMG (2013) on kirjallinen versio Krista Siegfridsin ansiokkaasti Eurovision laulukilpailuissa pomppimasta kappaleesta Marry me (2013). Siinä missä Krista on hengästymiseen saakka pirtsakka cheerleaderblondi, on kirjan päähenkilö Anna kyllästymiseen saakka peruskyyninen hääsuunnittelija OMG-nimisessä hääsuunnitteluyrityksessä. Yhdessä bestiksensä Karlan kanssa Anna luotsaa toinen toistaan kummallisempia hääpareja avioliiton (epä)onnelliseen satamaan samalla omia ihmissuhdekiemuroita selvitellen ja sotkien.

Asetelma on peruskauraa chicklit-genressä mutta omalla tavallaan kekseliäs ja ihan mukavasti Suomen olosuhteisiin soveltuva. Jos Suomessa jostain glamouria löytää, niin varmastikin hääbisneksestä. OMG:n hääsuunnittelijat ovat kuitenkin sillä tavalla erikoisia, että heillä on mieltymyksiä räkäiseen rock'n roll -elämäntyyliin ja burleski-kulttuuriin ennemmin kuin eliitin pintaliitoelämään à la Teatterin VIP. Anna ja Karla pyörivät Ilveksessä ja Tavastialla. Annan veli Veli on kokenut andymccoymaisen alamäen Suomen ja Euroopan ykkösbändin laulusolistista huumehöttöiseksi mielenterveyskuntoutujaksi, ja Anna yrittää luovia ilman airoja seilaavan veljensä ja tämän ex-bändin nykyisen solistin Samin rajapinnassa. Päänvaivaa ja sydänsurua piisaa, sillä Sam on teinien kuolaama idoli, joka tuskin koskaan voisi kiinnostua Annan kaltaisesta harmaahiirestä....

Paloheimo osaa kirjoittaa todella värikkäästi ja nautittavasti. Useinhan tätä samaa ei voi sanoa kotomaamme chicklit-kirjailijoista. Paloheimon sanansäilä on iskussa, mutta ongelmaksi tämän kirjan kohdalla koin päähenkilön eli Annan. Annassa oli periaatteessa kaikki, mitä tämän lajityypin henkilöiltä vaaditaan: naisella on kiva työ, joka toki välillä vaatii veronsa, on historia, jonka takia Anna on mikä on, on sympaattisia liikakiloja, on mausteinen bestis, joka sanoo miten asiat makaavat, on miespuolisia ystäviä, jotka haluaisivat olla muutakin kuin ystäviä, ja on tavoittamaton ihastus, johon moni hehkeämpi naaras on iskenyt tekokyntensä. Paketti on siis periaatteessa kasassa. Annan plussaa myös siitä, että Anna heiluu Helsingin ug-piireissä ja että veljen bändimenestys ja bänditouhut ovat over the top, siis todella liioitellut.

Vaikka pidän ärhäkkyydestä, ei se välttämättä toimi chicklitissä ihan täysin optimaalisesti. Genren päähenkilöt ovat kuitenkin useimmiten ressukoita (jotka toki loppua kohden nousevat tuhkasta kuin feenikslinnut), mikä toistaa kirjallisuustyylin tuttua kaavaa toimivalla tavalla. Tämän opuksen solisti saa heti alkumetreillä kummallisia skitsokohtauksia ihan puskista. Pyrimyksenä on varmaankin ollut saada Annan luonteeseen itsenäisen naisen potkua, mutta paikoitellen Anna on ennemmin biatch kuin beyoncee.

Toinen häiritsevä tekijä (näitä ei ole muita) on henkilökavalkadin runsaus. Varsinkin hääsuunnnittelun ympärillä pyörii henkilöhahmoja kuin Vilkkilässä kissoja, eikä niistä kaikista ollut ihan kokonaisiksi, mieleenjääviksi hahmoiksi. Itselleni Dan, Bruno ja Antero olivat yksi ja sama henkilö, mikä ei toisaalta haitannut kokonaisuuden kannalta.

OMG oli mukava, etelän aurinkolomalla helposti lehteiltävä hömpänpömppä. Samalla kun lapset uiskentelivat uima-altaalla, tämä äiti siemaili kylmiä juotavia aurinkotuolissa ja pähkäili OMG:n hääparien sosioekonomisia taustoja ja siinä sivussa Annan edesottamuksia deittailun maailmassa. Ei siinä kuulkaa muuta tarvittu. Toimi hyvin. Ding dong.

Kouluarvosana: 8-