Kolmas kerta toden sanoo. Kolmannella lukuyrityksellä pääsin Mikko Rimmisen Nenäpäivässä (2010) parinkymmenen ensimmäisen sivun rajapyykin tuolle puolen. Kolmannella kerralla järjestimme mieheni kanssa lukuhaasteen; luemme yhtäaikaisesti Nenäpäivän (eri niteistä), sillä yksinään Finlandia-palkinnon napanneen teoksen haltuun ottaminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Tuntui kuin edessä olisi jos ei nyt Himalaja niin ainakin Malminkartanon jätemäki.
Tulos: selvisin loppuun asti. Alkutaival oli hampaiden kiristelyä, sitä seurasi rentoutuminen ja jopa nousu ja tahdin nopeutuminen. Puolivälissä huippu oli saavutettu, josta matka ei voinut johtaa muualle kuin alaspäin.
Mieheni yritys tyssäsi noin sivulle 100. Ja hän on sentään maratoonari.
Nenäpäivän idean tietää kai jokainen, joten en sitä sen kummemin referoi. Irman hahmon oli kai tarkoitus herättää empatiaa pikemmin kuin närkästystä. Melkoinen imbesilli naiseksi, sanon ma. Rimmisen pyrkimys samastua eläkeläisrouvan ajatusmaailmaan tuntui koko ajan duudsonmaisen falskilta. Kirjan kannen nimitauluunkin on ujutettu alta lipan tuhma sana englanniksi, kjäh kjäh.
Kouluarvosana: 7
Joo vaikuttaa, ettei kovin kummoinen kirja ole. Meniköhän Finlandia palkinto väärälle hemmolle?
VastaaPoistaNo niinkin voisi sanoa. J-masta on esimerkiksi sitä mieltä, että Markus Nummen Karkkipäivä olisi voinut olla otollisempi palkinnonsaaja.
VastaaPoistaMinäkin komppaan Karkkipäivän puolesta. Tosinkin sain tämän Nenäpäivän sentään loppuun asti luettua. Rimmisen edellisen kirjan (Pölkky) kohdalla annoin periksi jossain tuossa maagisen sadan sivun rajan jälkeen...
VastaaPoista