sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Barry Levinson: Rock the Kasbah (2015)

Kuva täältä


Tämän elokuvan katsominen menee yksin ja ainoastaan Bill Murrayn ansioksi. Toki ennakoimme jo edeltä, että Bill Murray esittää varmaankin omaa itseään, ja oikeassahan me olimme. Ja mikäs siinä, vanha velmu sopii väljähtyneen rock-managerin rooliin kuin nyrkki silmään. 

Barry Levinsonin ohjaama Rock the Kasbah (2015) kertoo tarinan parhaat päivänsä nähneestä musiikkutuottajasta, Richie Lanz, jonka tallissa esiintyy vain yksi karaoketähti (Zooey Deschanel). Richie innostuu hyvästä ideasta lähteä kiertämään lavoja, joilla yleisö osaa arvostaa laulajatarta: solttujen viihdykkeenä Afganistanissa.

Kabuliin saavuttuaan Richien päätähti päättää ottaa hatkat parivaljakon rahat ja passit mukanaan, ja rockmanagerin seikkailu rahattomana sota-alueella voi alkaa. Richie päätyy asekauppaa käyvien jenkkien verkkoon ja lopulta autiomaassa sijaitsevaan pataanikylään. Kuin salamaniskusta uransa aallonpohjassa rämpivä Ritcie kohtaa öisin luolaan laulamaan pakenevan tytön. Tämä on enne, ja Ritchie päättää nostaa kultakurkun maineeseen ja samalla uransa uuteen nousuun. Afganistanissa vaan ei sallita naisen laulavan (ei tietenkään!!), joten Ritcien uusi kiinnitys uhmaa kuolemaa noustessaan lavalle lurittelemaan. 

No joo, elokuvahan ei sinänsä ole kummoinen, mutta viihdyttävä se toki on. Bill Murray esittää itseään, mikä siis sopii meille, ja elokuvassa naureskellaan vieraassa (ja brutaalissa) kulttuurissa temmeltäville jenkeille ja hassulla aksentilla posmottaville, asetta heiluttaville afgaaneille. Murrayn hahmo kokee moraalisen opetuksen, Kate Hudsonin esittämä luksushuora osoittautuukin yllättäen sydämelliseksi ja älykkääksi ja vanhoillinen afgaanipappa ei käännykään tytärtään vastaan. Muutos on mahdollista. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kohellusta ja naurettavia tilanteita leffassa piisaa, ja ainakin allekirjoittanut nauroi useasti ääneen. Toisaalta pelkän Murrayn naaman näkeminenkin olisi siihen riittänyt, mutta anyway, harmiton matinea oli ihan ansaittu.

Kouluarvosana: 7-

lauantai 21. marraskuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt (2012)

Tämä bloggaus on tässä vain siksi, että saisin blogiin jotakin täytettä. Viime aikoina lukeminen on ollut jostain syystä aika takkuista, eikä mikään kirja ole lähtenyt vetämään niin kuin olisin halunnut. Olen kantanut kirjastosta kasseittain kirjoja ja alkanut lehteillä niitä, mutta aina olen päätynyt viemään kaiken takaisin kirjastoon vähintään viikon sisällä ja lukematta.

Viime kerralla kirjastossa pyöriessäni otin sitten mukaani Anna-Leena Härkösen Laskevan neitsyen (2012) sillä varmalla tiedolla, että se selättäisi lukublokkini. Ja niinhän se tekikin. Härkösen turinat nyt vain on sellaista perusnaisen kamaa, jota voi lukea missä ja milloin vain. Ihmettelen aina sitä, miten jotkut väittävät Härköstä provokatiiviseksi ja kipakaksi. Mielestäni hän ei ole erityisesti kumpaakaan, vaan Anna-Leena on kuin yksi meistä mutta ehkä tavallista paremmalla supliikilla. Perusnainen siis. Ja tämä hyvällä.

Laskeva neitsyt on kokoelma parin sivun pakinoita, joiden aiheet liikkuvat melko arkisten askareiden parissa. En erityisesti hurmioitunut mistään lukemastani ja en oikeastaan yllättynyt, kun jälkikäteen kuulin pakinoiden olleen jostakin naistenlehdestä (oisko ollut Annasta) koottuja. Minä kun en jostain syystä osta naistenlehtiä niiden pakinoiden ja kolumnien takia enkä myöskään lue niitä.

Tätä kirjaa ja tietenkin Anna-Leenaa on kiittäminen siitä, että ylipäänsä olen saanut luettua jotakin. Voisi kai sanoa, että Laskeva neitsyt ja muut A-L:n kirjat toimivat sisäänheittotuotteina kirjastoihin silloin, kun lukuaivot pitäisi taas saada raksuttamaan.

Tässä vielä video Anna-Leenasta lukemassa katkelmaa. Tehkäätten itse omat päätelmänne sisällöstä.


Kouluarvosana: 5

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Fabriikki Kustannus kääntää Laura Restrepon Intohimon saaren

Tällä kertaa Rakkaus on koira helvetistä -blogissa esitellään ei pelkästään kirja vaan myös kustantamo. Suomen Turusta ponnistavan Fabriikki Kustannuksen Laura Vesanto on ystävällisesti esitellyt Fabriikki Kustannuksen ja sen uutukaiskirjan, kolumbialaisen Laura Restrepon Intohimon saaren (La Isla de la Pasión, 1989).

Kuka olet ja mikä on Fabriikki Kustannus?

Fabriikki Kustannus on uusi turkulainen pienkustantamo, ja itse olen kustantamon sanotaan nyt vaikka äitihahmo. Perustaja ei välttämättä ole oikea sana, sillä toimimme osuuskuntapohjalla, ja Osuuskunta Fabriikki 8 on perustettu jo vuonna 2014.


Millä lailla Fabriikki Kustannus eroaa jo olemassa olevista (pien)kustantamoista?

Ehkä sellainenkin on olemassa, josta emme eroa juuri lainkaan. Mutta ainakaan kovin moni kustantamo ei julkaise pelkkää suomennettua kaunokirjallisuutta, ja meidän kustannusohjelmamme koostuu pelkästään laadukkaasta käännösproosasta.


Kuka kääntää Fabriikki Kustannuksen kirjat?

Minä vastaan parin ensimmäisen teoksen kääntämisestä, mutta kunhan uusia käännettäviä teoksia varmistuu, suomentajiakin tarvitaan lisää.

Miksi Laura Restrepon Intohimon saari?

Teos ei jättäyt minua rauhaan sen jälkeen, kun luin sen ensimmäistä kertaa, eikä toivottavasti jätä sen suomeksi lukijoitakaan. Jo historialliset tosiasiat Clippertonin saaresta ovat aivan uskomattomia ja pysähdyttäviä, ja Restrepo rakentaa niiden ympärille valtavan kauniin ja yksityiskohtia pursuilevan maailmankaikkeuden.


Kuka on tehnyt kirjan kansitaiteen?

Kansitaiteen takana on Osuuskunta Fabriikki 8:n jäsen, kuvataiteilija Outi Vihlman. Itse olen aivan rakastunut kansiin, voisin tuijotella kannen sugarskull-naista päivät pitkät!


Miten valikoit käännettävät kirjat? Millaista kirjallisuutta on luvassa tulevaisuudessa?

Lukemalla, kiinnostavien kustantamojen kustannusohjelmiin tutustumalla ja myönnettäköön, fiilispohjalta. Luvassa on keskenään hyvin erilaisia kertojia ja maailmoja, mutta kaikki teokset tulevat olemaan suhteellisen tiiviitä ja ehdottoman mukaansatempaavia. Pahoittelut salamyhkäisyydestä!

Miten olet hankkimassa rahoitusta kustantamolle?

Suuri osa toiminnasta katetaan ainakin alkuun omarahoituksella, mutta tällä hetkellä käynnissä on myös joukkorahoituskampanja Mesenaatti.me:ssä. Ensimmäisen teoksemme julkaisua voi rahoittaa sitä kautta 22.11. asti.

Onko kertaosallistuminen mesenaattirahoitukseen avuksi myös ensi vuoden niteisiin vai keräätkö niihin eri rahoituksen?

Mitä enemmän ennakkotilauksia saamme joukkorahoituksen kautta, sitä parempi se luonnollisesti on myös jatkon kannalta. Uusia joukkorahoituskampanjoita tuskin on tulossa.


Saanko jotain vastineeksi, jos osallistun joukkorahoitukseen?

Tietysti! Joukkorahoittajat voivat valita haluavatko he vastikkeeksi vain ensimmäisen teoksemme eli Restrepon Intohimon saaren, vai myös yhden tai kaksi seuraavaa nimikettä (joita emme ole vielä paljastaneet, eli vastike on myös iloinen yllätys). Kirjat postitetaan rahoittajille sitä mukaa, kun ne tulevat painosta.


Ehtiikö Intohimon saari painosta Joulupukin konttiin?

Se on siinä ja siinä. Sataprosenttisesti en uskalla luvata, mutta toivoa on. Joulun jälkeenkin on onneksi ihan mukava saada lahjoja.

Mitä tapahtuu, jos joukkorahoituksessa ei kerrykään toivottua summaa?

Uskomme vakaasti, että ainakin minimitavoite saadaan kokoon. Jos ei, rahat palautetaan rahoittajille.


Otatko vastaan kirjavinkkejä tulevia suomennoksia ajatellen?

Totta kai! Erityisesti hollantilainen, unkarilainen, tanskalainen, kreikkalainen... tai no oikeastaan kaikki eurooppalainen kirjallisuus kiinnostaa!

Seuraatko aktiivisesti kirjablogeja?

Rehellisesti myönnän, että tällä hetkellä seuraan enemmän äitiblogeja. Mutta tietysti myös kirjablogeja, erityisesti silloin kun tuntuu, että olen omassa lukemisessani pelottavan jumittunut johonkin tiettyyn genreen.

Toivotko kirjabloggaajien kiinnostuvan Fabriikki Kustannuksesta?

No tottahan toki. Tai ehkä ennemmin toivon, että kirjamme herättävät kiinnostuksen, kustantamo jättäytyy siinä vaiheessa ihan mielellään taka-alalle.


Lue lisää Fabriikki Kustannuksesta:

@FabKustannus

maanantai 2. marraskuuta 2015

James Ponsoldt: The End of the Tour (2015)

Kuva: Indiewire.com
Rakkautta & Anarkiaa -festareilla oli yllätyksekseni elokuva David Foster Wallacesta, James Ponsoldtin the End of the Tour. Huomattuani vielä Jason Segelin näyttelevän Foster Wallacea, innostuin toki leffasta heti.

Segel FosterWallacena epäilytti kuitenkin, vaikka olenkin ktsonut paljon hyviä leffoja, joissa hän näyttelee. Osasin ehkä odottaa tiettyjä maneereita, joista kävisi ilmi kyllä että valkokankaalla heiluu Jason Segel eikä David Foster Wallace.

Toinen odotuksia laskenut tekijä oli Jesse Eisenberg, josta en ole koskaan löytänyt mitään sympaattista. Hän on ehkä roolinsa vanki nihkeinä tyyppeinä kuten Mark Zuckerberg.

Eisenberg ei pettänyt odotuksia, hänen esittämänsä toimittaja-kirjailija oli kenties vielä epämiellyttävämpi kuin sosiaalisesti rajoittunut Facebookin perustaja. Segel sen sijaan onnistui hetkittäin uskottelemaan olevansa edesmennyt kulttikirjailija.

Jokin leffassa jäi kuitenkin vaivaamaan, ja tavoistani poiketen googlailinkin mitä mieltä muut leffasta olivat. Wallacen ystävä kirjoittikin Guardianissa, ettei leffassa ollut hänen ystävänsä. Segel oli ymmärtänyt kohteensa väärin, mikä saattoi johtua oikeasti Wallacea haastatelleen David Lipskyn näkökulmasta. Tyyppi väitti Wallacea leffassakin teeskentelijäksi, ja on varmasti keskiluokkaistanut kateuden kohteuttansa.

Vaikka silmiin pistikin Jason Segelin maneerit ja pöllämystyin arkisena kuvatusta nerosta, ja vaikka epäilyt tulivatkin todistetuksi Wallacen oikean ystävän kirjoituksesta, jäi leffasta kuitenkin hyvä maku. Leffan katsoi jo sen ansioista, että joinain hetkittäisinä välähdyksinä uskoin Foster Wallacen juttelevan haudan takaa siinä edessäni.

Kouluarvosana: 8 1/2