perjantai 30. heinäkuuta 2010

Francis Ford Coppola: Tetro (2009)




Jo hyvä tovi sitten (kesäkuussa) koirakennelissä haukottiin henkeä erään mestariteoksen äärellä. Postaaminen aiheesta on tahtomatta jäänyt suunnittelun asteelle. Muisteltakoon elokuvaa siis nyt lyhykäisesti.

Francis Ford Coppolan Tetro oli huikea mustavalkoinen kokemus, melkein entiteetti. Argentiinaan sijoittuva tarina Tetrocinin suvun salaisuuksista oli traaginen kuin tango mutta koskettava ja visuaalisesti erittäin kaunis. Bennie (DiCaprio-lookalike Alden Ehrenreich) saapuu kauan sitten kadonneen veljensä, Tetron, uuteen kotimaahan eli Argentiinaan selvitelläkseen välejään veikan kanssa. Tetro (kultti-Vincet Gallo) on hukannut entisen loistonsa lupaavana kirjailijana ja vaikuttaa nykyisin menetetyltä tapaukselta. Tetro asuu Monican (Maribel Verdú) kanssa ja raapustelee kirjoituksiaan salaten jotain suurta jopa kauniilta vaimokkeeltaan. Tetro suhtautuu penseästi Bennieen eikä tahdo kuulla puhuttavan sanaakaan isästään. Veljesten isän henkilöllisyys osoittautuukin kaiken pahan aluksi ja juureksi.

Suurempia paljastamatta juoni ja elokuva toimii!! Tetro on esimerkki sellaisista elokuvista, joita on turha puhua puhki. Se on jokaisen kiinnostuneen itse nähtävä. Jos hieman venytetyltä tuntuva loppu painetaan villaisella, on Tetro todella kelpo elokuva.


Kouluarvosana: 9 1/2

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Drew Barrymore: Whip it (2009)



Drew Barrymoren esikoisohjaus Whip it vuodelta 2009 kertoo teinitytön, Blissin (Ellen Page), yrityksestä löytää oma itsensä. Blissin äidin elämäntehtävänä on leipoa tyttäristään pikkukaupungin kauneuskuningattaria, mutta boheemi nörtti-Bliss ei hevin taivu äitinsä tahtoon. Bliss värväytyy naisten roller derby -joukkueeseen nimeltä Hurl Scouts. Äiti vetää ilman muuta herneet nenuliin kuullessaan tyttärensä valinneen kontaktiurheilulajin tyhjänpäiväisen mekossa patsastelun sijaan. Pälä pälä pälä... tällaisia kasvutarinoita on kolmetoista tusinassa, eikä tätä pätkää pelasta edes naisenergia.

Suomeenkin jo rantautuneeseen roller derbyyn mielletään feministisyys, punk-asenne ja vaihtoehtoinen estetiikka, ja tottakai Drew Barrymoren kaltainen hahmo on välttämättä halunnut tehdä aiheesta elokuvan. Junossa häikäissyt Ellen Page on herttainen ja Barrymore on halunnut oman lättynsä pieneen sivuosaan. Noloin rooli, veemäisen bitchin esittäminen, on langennut itseoikeutetusti Juliette Lewisille, joka näyttelee taas kerran itseään.

Elokuva oli lajissaan kai mielenkiintoinen mutta yleisesti ottaen perushuttua. En ole koskaan lämmennyt ajatukselle, että ollakseen feministi naisen täytyy olla myös yksinkertaisen aggressiivinen, hikinen ja täynnä mustelmia. Toivon Drew Barrymorelle onnea ohjaajan uralleen, toivottavasti hän löytää lisää mielenkiintoisia aiheita ja osaa myös hyödyntää niiden potentiaalia paremmin kuin tässä tekeleessä.


Kouluarvosana: 7

Elina Loisa: Julkeat (2010)

Elina Loisan esikoiskirja Julkeat ilmestyi samaan mediamyllytykseen kuin Elina Tiilikan Punainen mekko, ja mielenkiinnosta halusin lukea molemmat. Siinä missä Punainen mekko jaksoi kiinnostaa loppuun asti, Julkeat ei tahtonut kantaa ensimmäistä sivua pidemmälle. Jatkoin kuitenkin sitkeästi lukemista ihan vain saadakseni päiviteltävää. Joka ilta palasin takaisin kirjan pariin, enkä todellakaan muistanut, mitä olin edellisenä päivänä lukenut. Kirja oli täysin yhdentekevää lässytystä.

Kirja kertoo kahdesta röyhkeästä tapatyöttömästä; nimettömänä pysyvästä minäkertojasta, naisesta, joka on kuinkas muuten kuin "kaupungin seksikkäin bisse (=biseksuaali)" ja Maxista, supermuodikkaasta homosta. Parivaljakko valloittaa pintaliitomestat ja ovat edelläkävijöitä siinä, mikä on milloinkin SE juttu.

Kertoja ei nöyrry Kelan tai sossun luukuille, vaan tienailee rahansa pokaamalla varattuja heteronaisia ja kiristämällä näiden epätoivoisia miehiä. Kertoja ja Max kierrättävät samoja miehiä, nainen hoitaa etupuolen, Max takapuolen (I know, I know.... mutta tämä sanonta on oikeasti suoraan kirjasta).

Loisa on kai yrittänyt kirjoittaa kriittisen pamfletin nyky-yhteiskunnasta, mutta tuloksena on todella nolo mahalasku suoraan sontakasaan, jota jokainen kolmekymppinen esikoiskirjailija nykyisin hämmentää. Työnvieroksujista ja pummeista pystyisi takuulla kirjoittamaan nasevastikin, mutta Loisan raapustelu on enemmänkin seiskaluokkalaisen kunnianhimotonta ainekirjoittelua. Kirjaa lukiessa tuntemani myötähäpeä tulvahtaa mieleeni vielä nytkin kun vilkaisen nidettä hyllyssä. En kehtaa myöntää lukeneeni sitä. Siitä pitäisi päästä nopeasti eroon. En halua lasteni joskus löytävän sitä ja menettävän kunnioitustaan minuun.

Julkeista ei ole mitään positiivista sanottavaa. Hyi.


Kouluarvosana: 4

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Kevin Smith: Clerks (1994)



Tulipahan nautiskeltua taas pläjäys ysäri-nostalgiaa. Clerks kertoo sekatavarakaupan tiskirotista, Dantesta ja Randalista, ja näiden yhdestä helvetillisestä työvuorosta (vaikka Dantella oikeasti olisikin vapari). Mustavalkofilmi etäännyttää ysärivibat mutta silti parin vuosikymmenen takaa huokuva tunnelma on vahva; lätkäpaidat, altakaljut ruoskatukat ja lippikset nurinpäin. Mahtavaa. Musiikkiraidalla esiintyvät mm. Alice in Chains, Bad Religion ja Soul Asylum. Kaikki ehtaa ajankuvaa.

Leffassa ei ole mitään juonta. Dante ja Randal vain lätisevät parisuhdekiemuroista, veemäisistä asiakkaista ja iltapäivälehtien tabloideista sellaisella sykkeellä että katsojaa hengästyttää. Tosi amatöörimäinen ja pienen budjetin elokuvahan tämä on. Ohjaaja Kevin Smith hengailee Silent Bob -hörhön roolissa Quick Stopin ulkopuolella. Clerks on paljon velkaa mm. Richard Linklaterin Slackerille.

Hauska elokuva, jonka uusintakatsomiseen palaamme todnäk aikaisintaan 20 vuoden kuluttua.


Kouluarvosana: 7 1/5

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Marc Webb: (500) Days of Summer (2009)


Tuli katsottua kehuttu (500) Days of Summer, joka olikin ihan hyvä romanttiseksi komediaksi. Leffa kuvasi ehkä hieman särmikkäämpiä ihmisiä kuin rakkaustarinat yleensä. Pariskunta oli ihanan kreisi sekoillessaan Ikeassa ja muuta kivaa. Niin no, ainakin sekoili Ikeassa. Paljon oli hyvää musiikkia, joka liittyi aina tarinaankin. Oli kai elokuvassa jotain muutakin, mutta ei tämä nyt mikään mestariteos ollut sentään.

Juoni oli kuten rakkaustarinassa yleensä (vaikka elokuva kiistääkin olevansa rakkaustarina). Poika rakastuu tyttöön (tai mies naiseen, mutta elokuvassa heitä kutsutaan pojaksi ja tytöksi), he alkavat tapailla, tyttö ei tykkääkään pojasta, sitten poika meinaa saada tytön takaisin, mutta lopulta tyttö ei rakastakaan poikaa, mutta onneksi poika tapaa lopussa jonkun yhtä upean tytön ja myös tyttö numero 1 on jo onnellisesti naimisissa eli loppu on kuin onkin onnellinen.

Viihdyttävä elokuva

Kouluarvosana: 8-

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Jouko Kokkonen: Kontula - Elämää lähiössä (2002)

Entusiastina tuli luettua taas lähiökirjallisuutta, tällä kertaa Kontulasta. Vaikken itse olekaan koskaan asunut siellä, niin Kontula on kuitenkin the main mesta niin itselleni kuin varmasti muillekin lähiöfanaatikoille. Kontulaa on pidetty symbolina kaikelle negatiiviselle, mitä lähiöasumiseen on tavattu liittää, vaikka paikan omat asukkaat jatkuvasti sotivatkin käsitystä vastaan. Asukkaat (luonnollista kyllä) jaksavat todistella asuinpaikkansa mahtavuutta kohta lähes viidettäkymmenettä vuotta.

Jouko Kokkonen, Keinutien oma poika, on lähtenyt sotajalalle median antamaa yksipuolisesti negatiivista kuvaa vastaan. Kokkonen haluaa buustata kontulalaisten jo ennestäänkin vahvaa identiteettiä, julistaen monen monta kertaa, ettei median välittämä rankka kuva Kontulasta ole todellinen. Että Kontulan maine on täysin perusteeton. Kröhöm.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Kokkonen esittelee Kontulan ja Mellunkylän historiaa 1900-luvun alusta aina nykypäivään (siis 2002) asti. Ensin paikalla touhuttiin venäläisten linnoituksia ja tykkiteitä 1915 alkaen. Vähän myöhemmin alueelle alkoi nousta omakotitaloasutusta, sekä aluetta hallitsevat Bergströmin ja Jusleniuksen isot tilat. Tämä ajanjakso käydään kepeästi läpi Kokkosen halutessa keskittyä ennemminkin 1960-luvulla alkaneeseen betonirakentamiseen. Kirja tempaisee mukaansa ja kertoo elävästi rakennusvaiheista, muuttoaallosta, palveluiden puutteesta ja lopulta saapumisesta alueelle, asukkaiden omista kokemuksista alun hapuilusta lama-ajan kurimukseen. Askarruttavalta tuntuu Kokkosen kiihkeä Kontulan puolustus samalla kun asukkaiden omista haastatteluista on luettavissa melko ankeita kokemuksia.

Kirjan puoleen väliin mennessä historia on kutakuinkin saatu pakettiin, ja Kokkonen antaa vuoron asukkaiden tarinoille, kpl per asukas. Yhteensä 21 kappaletta. Viimeistään näitä tarinoita lukiessa käy räikeästi silmille kirjan ristiriitainen message. Kokkosen "Kontula on väärinymmärretty, hyvä asuinpaikka" -jankutus menettää uskottavuutensa, kun asukkaista mm. talkkari ja eräs elämää nähnyt nainen kertovat muistojaan narkkareista, jotka hyppivät alas 8-kerroksesta ja nuorisovandaaleista, jotka terrorisoivat rappukäytäviä ja pyöräkellareita. Sekakäyttäjien kansoittama ostari näyttäytyy lähes jokaiselle 21 asukkaasta Helvetin esikartanona, jonne menemistä kannattaa välttää viimeiseen asti. Asukkaiden tarinat antavat ymmärtää, että metsään rakennettu lähiö ei ole enää edes lähellä luontoa, vaan se on motareiden rajaama ongelma-alue, jonka leviämistä ja tiivistymistä estellään hampaat irvessä.

Pidin kirjasta ehdottomasti, aivan kuten lähes kaikesta muustakin lähiö-skeneen liittyvästä, mutta raakilehan se todellisuudessa oli. Kirjaan olisi ehdottomasti pitänyt liittää kartta jos toinenkin, ja Kokkosen ja kustannustiimin kömmähdykset kielenhuoltoon liittyen olivat anteeksiantamattomia. Joka toisessa lauseessa oli kielivirhe tai ainakin lyöntivirhe, ainakin kerran lause loppui kesken sivun alalaidassa, muttei jatkunutkaan seuraavalla sivulla. Jossakin kohtaa sivun ylälaidasta puuttui tekstiä niin, ettei ajatuksesta meinannut saada kiinni. Oliko kukaan oikolukenut pläjäystä??? Ei todellakaan. Näin vaatimattomilla avuilla luulisi kenen tahansa saavan opuksensa painoon. Ärsyttävää, amatöörit!!!!!!

Ja niin kuten eräs kirjassa kirjoittanut asukas sanoo, vasta Länsi-Helsingissä asuttu verrokkiaika auttoi avaamaan silmät K:n todelliselle luonteelle.


Kouluarvosana: aiheesta 10, tekstistä 5

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Werner Herzog: Paha poliisi - Määräsatama New Orleans (2009)


En ole koskaan pitänyt Nicolas Cagesta. Tämän elokuvan nähtyäni en tiedä miksi. Cagen veto pahana poliisina on aivan mahtava. Okei, mies taisi näytellä suht samanlaisen roolin jo Bringing Out the Deadissa. Ja Harvey Keitel hurmasi saman nimisessä elokuvassa jo parisenkymmentä vuotta sitten. Vaan mikäs siinä. Cagen näyttelijäntyö on aivan häikäisevää katsottavaa ja Paha poliisi – määräsatama New Orleans on aivan verrattoman viihdyttävä elokuva.

Cagen esittämä Terrence Mc Donagh on siis arvatenkin paha poliisi. Siis todella paha. Mc Donagh on murhatutkijana alansa huippuja, mutta varjopuoliin kuulu hänen nautinnonhakuinen elämäntyylinsä. Kaverille maistuu jos jonkinlaiset huumeet – siis kovat sellaiset, jotka hän hankkii keinoja kaihtamatta - reseptillä, ilman reseptiä, tyttöystävältään (joka on prostituoitu), poliisin takavarikoimasta materiaalista ja pidättämiltään rikollisilta. Kuivina kausina hän väijyy otollisia kohteita New Orleansin yössä. Uhkaamalla pidätyksellä saa saaliiksi savut tai kahdet ja seksiäkin, jos hyvin käy.

Kuulostaa siis melko samanlaiselta kuin vuoden 1992 Paha poliisi. Vertailut Harvey Keitelin lurjukseen unohtuvat kuitenkin pian Cagen maanisen menon temmatessa katsojansa mukaansa. Tässä elokuvassa ei sorruta moralisointiin, vaan annetaan stoorin kulkea menojaan mustan puhuvaan huumoriin kallellaan. Vai mitä sanotte murhatutkijasta, joka kesken kuulustelun sytyttää jointin palamaan - ”tykkään että tämä rentouttaa minua vähän, haluatko sinä?”. Tai AA-kerhossa käyvästä vanhuksesta, jonka tyttöystävä kallistelee jatkuvalla syötöllä bisseä tämän nenän edessä. Huippunsa elokuva saavuttaa McDonaghin päästessä polttelemaan leikkaamatonta crackiä tosi gangstojen kanssa. Flippailun lomassa paha poliisi tapattaa velkojansa uusilla bisneskumppaneillaan.

Tykkäsin myös elokuvan lopusta - siitä miten juoni punottiin lopulta kasaan odottamattomien käänteiden kautta, vaikkei siinä mitään ainutlaatuista ollutkaan. Mukavaa oli myös tapahtumien sijoittuminen New Orleansiin, joka kaiketi Katrina jäljiltä on melko lailla sekaisin. Varmaan jotain tekemistä elokuvalla oli kansakunnan moraalisen rappionkin kanssa.

Hyvää viihdettä!

Kouluarvosana: 8 1/2,

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Tom DiCillo: When You're Strange




Nyt pääsee Rakkaus on koira helvetistä -blogikin hehkuttamaan kuumaa hottis-miestä!!!! Slurps ;-p Voilà (tai ilman) let us present: JIM MORRISON!






When you're strange on elokuvamainen dokkari The Doors -yhtyeestä ja etunenässä tietysti Jim Morrisonista. Allekirjoittaneelle tämä pätkä ei tarjonnut mitään uutta, mutta kuvamateriaalia oli hienoa päästä tiirailemaan, varsinkin kun se oli rakennettu hienosti tarinanomaiseen muotoon. Lopputuloksena oli ikään kuin bändin kuvallinen elämänhistoria ilman jälkiviisauksia hengissä selvinneiltä. Vanhoja filminpätkiä yhdistelemällä oli saatu aikaan visuaalisesti melkoisen tyydyttävä paketti. Kertojaäänenä toimi kukas muu kuin itse Johnny Depp (jotenkin vain jimmorisonmainen karaktääri hänkin).

Dokumentti etenee kronologisesti Morrisonin lapsuudesta aina tämän kuolemaan saakka, joka siis yllätti miehen vain 27 vuoden legendaarisessa iässä. Koko stoori on kertaalleen kerrottu jo Oliver Stonen The Doors -elokuvassa, jossa aikoinaan Morrisonina hääräsi varsin uskottava Val Kilmer. (Erittäin hyvä elokuva muuten) Juontahan ei näissä dokkareissa voi radikaalisti muuttaa ;-)

Toki tässä pätkässä pääsi hienosti käsiksi Jim Morrisonin elämään, vaikkakaan miehen motiiveista palaa nopeasti loppuun ei pahemmin kerrottukaan. Toki yritystä oli laajentaa käsitystä kuvaamalla silloista maailmantilannetta iänikuisilla Vietnam- ja Woodstock-lätinöillä, mutta melko latteaksi tuppasi alustukset jäämään. Sitä paitsi, kun on jo 14-vuotiaana palavasti rakastunut Jim Morrisoniin, ei ole muu kuin tyytyminen ja hyväksyminen selitykseen, että Jim oli intellektuelli taitelijasielu, jonka tarkoitus oli palaa hetki täysillä ja sammua sitten yllättäen.

Kyllähän tätä dokumenttia katsellessa tuli väkisinkin mieleen, että olenpa jo vanha täti (joka kyllä edelleenkin lämpeää Jim Morrisonille ja The Doorsin musiikille). Melko hellyyttävältä näytti tuo parikymppisten, "elämää suurempien" taiteilijoiden maailmantuska. Olisipa Jimkin ehtinyt himpun verran vanhemmaksi saadakseen enemmän perspektiiviä siihen mikä elämässä todella on tärkeintä.


Kouluarvosana: 8 1/2

torstai 8. heinäkuuta 2010

Terry Gilliam: The Imaginarium of Doctor Parnassus

Blogimme elokuvaosastoa on tullut päiviteltyä viime aikoina kesäisen laiskasti, joten pienet kuulumiset elokuvarintamalta voisivat olla paikallaan näin helleaallon ja kisakuumeenkin keskeltä. Jo jokin aika sitten tuli katsottua todella vaikuttava Terry Gilliamin uusin, The Imaginarium of Doctor Parnassus.

Tätä visuaalisesti huimaa fantasiapläjäystä tulee väkisinkin verranneeksi toiseen tuoreeseen tapaukseen Liisaan ihmemaassa, joten sanottakoon se heti alkuun: Kyllä Gilliam vie voiton Burtonista. Ja 3D:stä. Parnassuken nähtyään voineekin huokaista helpotuksesta. Ei kiitos enää ikinä niitä kauheita laseja naamalle. Ja kohti sinkoutuvia kivenmurikoita ja muuta kivaa. Ne olivat hauskoja Linnanmäellä, mutta ei elokuvateatterissa.

Vaikka Parnassus jäisikin historiaan elokuvana, joka pysäytti multiplekseihin uhkaavasti vyöryneen 3D-sonnan (mitä se valitettavasti tuskin tekee, niin vähän tästä leffasta on taidettu kohista), tullaan elokuva muistamaan tottakai Heath Ledgerin viimeisenä elokuvana. Ja syystäkin. Vaikka nuorena kuolleista neroista täytyykin tykätä, niin Ledgerin(kään) kohdalla se ei ole edes vaikeaa. Niin ilmiöimäinen hän oli veijarimaisena Tonyna. Tribuutit Ledgeriltä puuttumaan jääneisiin kohtauksiin tekivät Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell. Stunttaukset on olosuhteisiin nähden saatu elokuvaan ympättyä yllättävän jouheasti. Muista näyttelijöistä mainittakoon Tom Waits, jonka valinta paholaiseksi on napakymppi.

Elokuvan tarina perustuu perinteiseen sopimukseen paholaisen kanssa. Diilissä tohtori Parnassus (Christopher Plummer) saa ilmiömäisen kyvyn auttaa ihmiset matkalle oman mielikuvituksensa sisään. On sanomattakin selvää, että nämä tripit ovat jotain aivan fantastista (tarvittaisiin Jyrki Katainen kertomaan kuinka). Vastineeksi tohtori parka on mennyt lupaamaan tyttärensä Valentinan (Lily Cole) käden tämän täyttäessä kuusitoista.

Tapahtumat sijoittuvat tyttären 16-vuotispäivien kynnykselle, jolloin melankolinen freak show kiertelee modernia Lontoota vanhan ajan hengessä vankkuristaan taitojaan esitellen. Seurueeseen kuuluu isän ja tyttären lisäksi kääpiö (Verne Troyer) ja tyttäreen rakastunut Anton (Andrew Garfield). Lopun ajan tunnelmissa vaeltavaan joukkoon tuo eloa hirrestä löytynyt Tony (Ledger). Paholaisen antaessa vielä viimeisen oljenkorren Parnassukselle alkaa viime hetkien eloonjäämiskamppailu, jossa velikulta Tony tuo oivan avun nostaessaan Parnassuksen sirkuskulkueen aivan uuteen loistoon. Mutta mikä menneisyydestään vaitonainen Tony oikein onkaan miehiään? Ja voittaako lopulta hyvä pahan?

Joku toinen ehti ennen minua, joten lainataan loppukaneetti sanasta sanaan täältä:


The Imaginarium of Doctor Parnassus
on ihana aikuisten satu, ja pääosassa loistavan Heath Ledgerin vaikuttava joutsenlaulu elokuvataiteelle”.

Kouluarvosana: 9-

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Pauliina Susi: Lukot

No niin, nyt on sitten kahlattu läpi Pauliina Suden tämänhetkinen tuotanto. Aloitin Pyramidista, sen jälkeen palasin esikoiseen eli Ruuhkavuoteen, ja nyt sain loppuun keskimmäisen eli Lukot (2008).

Lukot käsittelee ihmissuhdekiemuroita "trillerimäisesti" ja nivoen yhteen niin monta teemaa, ettei sössöstä saa mitään irti. Pakko sanoa, että Lukot oli täyttä scheissea.

Kirjassa seurataan äidinkielenopettaja Tanja Virrantaipaleen aviokriisiä, joka johtaa Tanjan syrjähyppyyn paikallisen kirjailijasuuruuden, Jussi Hirvosen, kanssa. Tanjan traumat liittyvät tahattomaan lapsettomuuteen ja oman äidin dementoitumiseen ja välien tunnekylmyyteen. Jussi puolestaan kaipailee avioerossaan ex-vaimolleen menettämäänsä Magda-tytärtään, jonka jaetun huoltajuuden Jussi voisi saada, jos vain nöyrtyisi vakavaraiseen päiväduuniin. Itsekkyydessään ja omanarvontunnossaan Jussi ei ole siihen kuitenkaan valmis.

Tanjan äidinkielentunnilla fleguilee 16-vuotias Ulla Siekkinen niin apaattisena kuin vain angstinen teinityttö mahtaa. Ullan sydän hypähtää kohdatessaan Jeren, lukion vanhan oppilaan, jonka käytöksessä on kiihottavaa uhkaavuutta. Ja eikun suhteeseen! Pian Ulla kuitenkin tajuaa pistäneensä lusikkansa melkoiseen soppaan, kun Jerestä alkaa paljastua pelottavia puolia. Sekä Ulla ja Jere ovat vanhempiensa hylkäämiä syrjäytyneitä nuoria.

Kirjan alkuosa on laahaavaa liirumlaarumia, joka ei tunnu etenevän ei sitten millään. Puolessa välissä henkilöt on saatu esiteltyä, ja pääpiruksi osoittautuu pahis-Jere. Flipannut Jere pyöräyttää käyntiin painajaisen, joka nivoo kaikki henkilöt yhteen (kuten trendikkäästi kuuluukin). Tarina saa lisäpotkua mutta ei tarpeeksi. Loppu on ennalta-arvattava, "taitavasti" osan vihjailujen varaan jättävä.

Susi on halunnut sanoa sanottavansa mm. seuraavista aiheista: piilojuoppous, hyljätyksi tulemisen pelko, elämän sisällön puute (Tanja), narsismi, mustasukkaisuus, syyllisyys, epäonnistumisen pelko (Jussi), heitteille jättö, yksinäisyys, epävarmuus (Ulla), rankka lapsuus, kasvaminen liian nopeasti aikuiseksi (Jere). Paljon asiaa köykäisessä tarinassa. Henkilöhahmot olivat melko yksiulotteisia ja juoni epäuskottava. Mikä näin hataraa rakennelmaa olisi pystynyt pelastamaan?

Aina ei onnista. Lukoissa Susi selkeästi vasta harjoittelee omaa tyyliään, joka on jo paljon paremmin hallussa Pyramidissa. On sinänsä jännittävää nähdä kehitystä näiden kirjojen välillä. Onnea ja menestystä jatkossa, Pauliina Susi!


Kouluarvosana: 5

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Torbjörn Flygt: Alakynnessä (Underdog)



Jatketaan ruotsalaisella lapsuuden ja nuoruuden kuvauksella. Vuorossa tällä kertaa Torbjörn Flygtin Alakynnessä (Underdog) vuodelta 2001. Siinä missä Åsa Linderborgin oli tyytyminen vain ehdokkuuteen kaunokirjallisuuden August-palkinnon saajaksi, Torbjörn Flygt voitti tuon Finlandia-palkintoa vastaavan palkinnon vuonna 2001.

Alakynnessä kertoo Johan Kraftin tarinan ala-asteikäisestä lukiolaiseksi. Johan asuu malmöläisessä kerrostalolähiössä 1970-luvulla, jolloin kotien sisustukseen kuuluivat Che-julisteet ja eteisen puhelinpöytä-istuin -yhdistelmät. Jokainen, joka on kasvanut betonilähiössä, saa tästä kirjasta haikeita/karmeita viboja muistoista naapuruston namusedästä, ostarista, kioskista, jalkapallosta, pihojen nokkimisjärjestyksestä yms. kollektiivisista kokemuksista. Kaupungin laidalle on nousemassa pakettitaloalueita, joihin aikuiset haikailevat mutta joihin lapset eivät muuttaisi kirveelläkään. Pihojen kaveripiirit ovat tiiviitä yhteisöjä, hyvässä ja pahassa.

Johanin perheeseen kuuluu isosisko Monika, The Brain, koulukiusattu multilahjakkuus, joka on Johanille korvaamaton tukipylväs, sekä tietysti yksinhuoltaja-äiti, Bodil, sukkatehtaan selkävaivainen työntekijä. Bodil on pilatusta selästään huolimatta perheen selkäranka, maailman paras äiti, joka luotsaa lapsiaan vahvalla mutta empaattisella kädellä. Jossain vaiheessa soppaan sotkeutuu Johanin kauan sitten kadonnut isä, Folke, joka päätyy taas pettämään perheen. Bodil ei murennu vaan jatkaa elämäänsä määrätietoisesti, eikä vaivu epätoivoon edes saadessan potkut sukkatehtaalta. Hän näkee tilaisuutensa tulleen opiskella itselleen konttorityöntekijän pätevyys. Kaikki perheenjäsenet taistelevat pyrkimyksessään sosiaaliseen nousuun. Teini-ikäinen Johan haikailee bisnesmiehen tulevaisuudesta ja päätyy eliittilukioon. Luokkaerot (Ruotsissakin) näyttäytyvät ylitsepääsemättömiltä, kun Johan ei halua enää hengailla vanhan lähiö-jenginsä kanssa mutta ei silti tunne itseään kotoisaksi lukiokavereidensa kermapylly-seurapiireissäkään. Isosisko Monikankin lääketieteen opinnot keskeytyvät tosi proletaarisesti - raskaaksituloon. Bodil onneksi porskuttaa ja nousee haasteellisiin tehtäviin uudessa firmassa.

Johan Flygt osaa kirjoittaa vaivattomantuntuisesti ja elämänmakuisesti. Yksittäisiäkin lauseita makustellessa ymmärtää perusteet August-palkinnon ansaitsemiseksi. Luettuani nyt kaksi ruotsalaista kirjaa lähiölapsuudesta voin vain kummastella, millä lämmöllä menneisyyttä muistellaan. Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinat ja Sami Etelälahden Piilopolku antavat ymmärtää aika paljon traagisemmat traumat elämästä suomalaisissa lähiöissä. Toki myös sekä Flygt että Linderborg muistivat mainita ruotsinsuomalaisten maineen rupusakkina 70-luvun Ruotsissa. Ehkä suomalaiset ovat olleet vähän ruokkoattomia lahden molemmin puolin.

Pidin kirjasta vaikka paikoitellen se vaikuttikin hieman pitkitetyltä. Mitään suuria juonikuvioita tarinassa ei ollut, mutta arjen pienistä tapauksista saatiin paljon irti. Lukijalle annettiin myös vihjeitä Johanin elämän myöhemmistä käänteistä, jotka vaikuttivat ihan positiivisilta. Ehkä ruotsalaisesta lähiöstä on (ollut) mahdollista ponnistaa vanhempiaan korkeammalle, joskin melko paljon se vaatii, kun mikään ei tule ilmaiseksi. Kumman luokkatietoisempia nämä ruotsalaiset teokset kotimaiseen lähiömässäilyyn verrattuna. Siitä lisäpisteitä.


Kouluarvosana: 8 1/5