torstai 30. syyskuuta 2010

Mika Kaurismäki: Haarautuvan rakkauden talo (2009)


Mika Kaurismäen Haarautuvan rakkauden talo oli tarkoitus käydä katsomassa jo teatterissa aikanaan, mutta tuli katsottua vasta nyt. Mika Kaurismäen klassikoista, kuten Zombie ja kummitusjuna, Arvottomat ja Rosso, olen tykännyt kyllä.

Eikä Haarautuvan rakkauden talokaan pettänyt. Hulvatonta komediaa ja kaunista kaupunkikuvaa. Elokuva on älyttömän tyylikäs ja laadukas suomalaiseksi elokuvaksi. Kaurismäkien elokuvia katsoessa ei onneksi tarvitse kokea vaivaannuttavaa myötähäpeän tunnetta.

Syvällisyyttä elokuvassa ei ole juurikaan, mutta kepeänä komediana Haarautuvan rakkauden talo on hyvä. Ainut asia, joka elokuvassa häiritsee on itse stoori (joka tietty on aika merkittävä osa elokuvaa). Juoni on totta puhuen tylsä, arvattava ja epäuskottava. Puolen tunnin jälkeen on puristettu irti kaikki mitä irtoaa avioerosta, jossa puolisot jäävät asumaan saman katon alle kunnes saavat talon myytyä.

Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä, jotka allekirjoittaneelle ovat jääneet aina hieman tuntemattomiksi suuruuksiksi, ovat manioita eroavana pariskuntana. Voisin käydä kyllä nähdyn perusteella katsomassa Kansallisteatterin Idiootin, jossa Björkman näyttelee Myshkiniä. Ja Veskunkin voisi käydä katsomassa Kaurismäeltä.

Myös muut niminäyttelijät ovat hyviä sivuosissa, varsinkin Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen, kuten aina. Kari Heiskasen utelias naapuri on hauska. Parasta antia elokuvassa on kuitenkin tyylikkäät kuvat Helsingistä. Elokuva on kuin vajaan kahden tunnin mainospätkä pääkaupungistamme, joka näyttäytyy varsin tyylikkäänä Kaurismäen ohjauksessa. Hienoina miljöinä mieleen jäivät ainakin merenrantakohtaukset, Kuusisaaren eliittitönö merenrantatontteineen, Ämmässuon kaatopaikka, Terassitalo Pikku-Huopalahdesta, Kallion virastotalo ja öinen Kamppi.

Kouluarvosana: 8- (miinusta stoorista, toteutus hieno)

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Shane Meadows: Le Donk and Scor-zay-zee (2009)


Jostain syystä Rakkautta ja Anarkiaa -festareilla sitä löytää itsensä joka vuosi katsomasta jotain brittiläistä pienen budjetin elokuvaa. Ehkä siksi, että muuten niitä on niin nihkeästi tarjolla. Kovin vieraaksihan tuo brittimeininki on jäänyt jenkkilään verrattuna, jonka elämänmenosta kiitos Hollywoodin on oikeastaan paremmin kärryillä kuin kotikaupunkinsa naapurikaupunginosasta.

Eipä nuo brittipätkät koskaan mitään elämää suurempia ole olleet, sellaisia kivoja, jotka ovat onnistuneet jollakin tasolla jollain muotoa koskettamaan. Juuri sellaisia kuin kunnon festarielokuvan tuleekin olla. Shane Meadowsin Le Donk and Scor-zay-zee jopa ylitti odotukset, joten valtavasta määrästä elokuvia (kiitos siitä!) aina pakostakin melko randomilla tapahtuva valinta oli tällä(kin) kertaa varsin onnistunut.

Le Donk and Scor-zay-zee on kyllä vallan sympaattinen ja hauska elokuva. Kuulemma leffa on purkitettu viidessä päivässä ja suuri osa kohtauksista täysin improvisoituja, mutta mikäs siinä, jos lopputulos toimii. Leffa seuraa dokumentin tekoa hieman reppanasta Le Donk -nimisestä roudarista, joka on vaihtanut managerinhommiin. Tämä Paddy Considinen hahmo on muuten aivan valloittava! Täytyy ihan laittaa nimi muistiin. Nyt saattaa mennä vähän överiksi, mutta Le Donk ei edes mielestäni kalpene vaikkapa Ali G:lle. Jotain samaa hahmossa on, kun hän hauskuttaa "Arctical Monkeysin" jäseniä.

Toinen hahmo "dokumentissa" on Scor-zay-zee (Dean Palinczuk), joka on räppäri oikeassakin elämässä. Vaikka tyyppi menisi kyllä karikatyyristäkin. Kuvitelkaa vaikka plösömpää, peräkammarinpoikamaisempaa, valkoisempaa ja britimpää versiota Eminemistä (tai no, katsokaa vaikka oheisesta kuvasta).


Le Donk onnistuu järkkäämään Scor-zay-zeelle yhden kappaleen mittaisen lämppäyskeikan ennen Arctic Monkeysia viisikymmentuhatpäisen yleisön eteen. Keikka on ehdoton huipennus leffalle saaden osin liikutuksesta, enimmäkseen naurusta, vedet kihoamaan silmiin. Le Donk saa toteutettua unelmansa suuren yleisön edessä esiintymisestä "säestäessään" kiipparilla Scorsesea ja laulaessaan taustoja suoraan paperista. Mahtavaa! Ei mulla muuta.

Kouluarvosana: 8 1/2

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Anja Kauranen: Kultasuu

Aika vaikuttavaa. Naispuolinen Kultasuu, Sal Paradise, Henry Chinaski tai mikä lie. Anja Kaurasen kirjan Kultasuu päähenkilö, Kultasuu, seikkailee Helsingin Kalliossa "aika siskokultien", Blondin, Saldon ja Lepakon kanssa sekä "Enkelistadissa", "Isossa Appelsiinissa", "Mikä-Mikä-Maassa" Jim Davidovin kanssa.

Kultasuu viittaa paitsi päähenkilön elämäntapaan, naisen kaunopuheisuuteen. Nämä ovatkin jotain aivan vallankumouksellista Anja Kauraselta. Enempää tuskin yhdeltä kirjalta voikaan vaatia. Kaurasen naiset dokaavat, naivat, varastelevat ja filosoivat. Eli kaikkea mitä rakastetut mieshamot ovat tehneet maailman sivu maailmankirjallisuudessa. Kaurasen kieli taas on jotain aivan käsittämätöntä. Enpä muista totta puhuen lukeneeni koskaan tällaista tykitystä.

Yleensä en tee näin, mutta antaa kirjan itsensä puhua puolestaan, ei tätä muuten voi arvostella: "Stogestoorii puolsi tääki tikki et joskus öisin unissaan kesken pehmeen kitaläpyskän paukuttelun se jäbä alko bamlaan venäjää ja vaikken mä niistä sen nocturnoroiskutteluista paljoo snaijannukaan sen verran mä kumminki kelasin et se stikkas sitä slangia ku Neukkulan alkuasukkaat. Mut koskaan muulloin Jim Davidov ei ryystäny pätkääkään daadaata eikä halunnu mainita ekaakaa hakaa niihin ilmansuuntiin mut joskus herkkinä hetkinä ku mä aloin suoltaa kuplaa näist miun kareliaanisist geenilöist eli täst suonis sytkyttäväst alituisest ikäväst ja luita liottavast levottomuuvest joita mie en oo tähä pöytään ensinkää tilant, Jim Davidovin öögissa välkähti ja vaik se sit aina röyhtäiliki mun kosteille nostalgioille ja parahti aina varta vasten skriinaamaan just mun stoorien traagisten kliimaksien kohalla, mä tiesin. Mähän tsennaan aitoslaavilaiset vibrat vaik säkki päässä kahen kilsan säteellä."

Eikä äskeinen vuodatus ole mikään kirjan kohokohta, vaan vastaavanlaisen taidonnäytteen olisi voinut poimia miltä sivulta tahansa. Aika huimaa.

Kouluarvosana: 10 (ei kai tälle muutakaan voi antaa)

maanantai 20. syyskuuta 2010

Michael Winterbottom: The Killer Inside Me


No niin, blogimme palaa taide-elokuvan pariin. R&A -elokuvaa voinee pitää laadun takeena, kuten myös Michael Winterbottomia, jonka mahtavaa 24 Hour Party People -elokuvaa lahjomaton raatimme pitää ei enempää eikä vähempää kuin täyden kympin leffana (arvostelu täällä).

Tietystikään Winterbottomin uusin ei ole pätkääkään Manchesterin musiikkiskeneen pureutuvan Party Peoplen kaltainen, kuten ei kai yksikään Winterbottom-leffa ole toisensalainen. Sulateltavaa oli myös siirtymisessä viime viikkojen poskilihaksia koetelleesta komediaputkesta kertalaakista toiseen äärilaitaan, synkkääkin synkempään rikoselokuvaan.

Ultraväkivaltaiseksi moitittu The Killer Inside Me pitää sisällään itse asiassa todella vähän väkivaltaa. Totta puhuen väkivaltaisia kohtauksia on elokuvassa tasan kaksi (seksin lomaan sijoittuvaa spänkkäystä tuskin voi laskea väkivallaksi?), kun vaikkapa Kill Bill -ykkösessä syntyviä ruumiita (voiko noin edes sanoa?) ei riitä suurimmankaan multiplex-salin sormet laskemaan. Tarantinon ja Winterbottomin väkivallassa on kuitenkin vissi ero. Siinä missä Kill Billin irtoilevat ruuminosat ja verisuihkut ovat mitä mainiointa viihdettä, The Killer Inside Me'n lyhyet väkivaltakohtaukset tuntuvat piinaavan pitkiltä vatsan krampatessa jatkuvan oksennusrefleksin seurauksena. Tiedä sitten kumpi on terveempää. Winterbottomin sadismi katsojaa kohtaan vai se ettei väkivalta saisi aikaan pienintäkään pahonvoinnin tunnetta?

Vkivaltaista ennen pitäisin The Killer Inside Me'tä psykologisena elokuvana. Enkä tarkoita nyt psykologista väkivaltaa katsojaa kohtaan, vaan psykologista tutkielmaa kylmäverisestä murhaajaasta. Itse en tiedä psykologiasta tuon taivaallista, mutta en voinut olla panematta merkille kuinka hämmentävän hyvin Lou Ford (Casey Affleck) peittää tappajan sisällään. Mikään Rashkolnikov kyseessä ei selvästikään ole. Mies ei murru, vaikka lopulta kaikki epäilevät miestä murhista. Kun mies heitetään viikoksi ikkunattomaan selliin kollegojen toivoessa tunnustuksen heltiävän tällä tavalla, kertoo Ford vähät hätkähtäneensä tästä - näin hän sai vain lisää aikaa miettiä jälkiensä peittämistä. Kun seuraavaksi hänet heitetään virumaan hullujenhuoneelle ja heijastetaan yöllä seinälle psykedeelinen diaesitys hänen tappamasta naisesta, kysyy hän seuraavana aamuna saisiko kuvat jatkossa hieman suurempina!

Syitä miehen pimeälle puolelle esitetään hienovaraisesti lapsuuden traumoista, joista huolimatta Ford on päässyt melko korkeaan asemaan pikkukaupungissa. Illan tullen kylmäveriseksi murhaajaksi muuttuvana menestyvänä miehenä Ford on tosiaan Patrick Batemanin hengenheimolainen, kuten Turkka Ylinen analysoi R&A:n sivuilla. Erona Amerikan Psykoon on kuitenkin se, että muistaakseni siinä syitä psykopaatin motiiveihin ei taidettu käsitellä. Fordin kannustimena murhiin oli paitsi raha ja kosto veljen murhasta ensimmäisessä ja paljastumisen pelko toisessa murhassa, luultavasti myös kosto häntä nuorena seksuaalisesti hyväksikäyttäneelle naiselle.

Vaikka Ford on kylmäverinen murhaaja, on hänellä toki inhimillinen puolensakin. Hän pyytelee Joycelta (Jessica Alba) anteeksi hakatessaan tämän kuoliaaksi, ja voi pahoin henkitoreissaan pihisevää naista kuljettavassa lentokoneessa. Toista murhaa edeltävät keskustelut tappajan kanssa ovat hyytäviä. Ford tiesi, että enemmin tai myöhemmin hänen on tapettava vaimonsa (Kate Hudson), vaikka aina kun hän otti asian mielessään esille hän yritti vakuutella itselleen, ettei vaimoa tarvitsisi tappaa. Toisinaan häntä alkoi naurattamaan hirmuisesti käydessään mielessään näitä keskusteluja. Sillä lailla... Mutta selvästikin Ford yritti laittaa kampoihin tappajalle siinä kuitenkaan onnistumatta. Tekikö hän tarpeeksi onkin sitten toinen juttu. Freudia löytyi kyllä kirjahyllystä, mutta olisiko kannattanut harkita avautumista jollekulle? Lääkitystä? No, elettiin tietysti 50-luvun Amerikassa...

Vaikka The Killer Inside Me olikin onnistunut paketti, välillä tuntui että nyt edetään turhan nopealle tahdilla. Jotkut epäuskottavuudet häiritsivät elokuvakomemusta myös. Miten mies pystyi kertomaan mitä oli tapahtunut, kun hän kuitenkin kuoli lopussa ? Miksi Fordin bensalla valelemaan kotiin tulevat kytät eivät haista palaneen käryä? Koko loppukohtaus oli ärsyttävä. Miksi hänen annettiin vielä lopullisesti tappaa Joyce? Okei, olihan hän vakuuttanut mysteeriselle miehelle (Bill Pullman) ettei halua enää vahingoittaa muita, mutta silti. Pitikö sarjamurhaajaa vielä käsitellä silkkihansikkain, vaikka olikin herrasmies ja kollega. Äh!

Kouluarvosana: 9-

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Martin Scorsese: The King of Comedy (1982)



Rakkaus on koira helvetistä -blogiin on tipahdellut huolestuneita yhteydenottoja blogin aina ennen niin korkean tason uhkaavasta laskusuhdanteesta. Koirakennelissä huolta ei tunneta, sillä elämä jatkuu aivan kuten tähänkin asti. Tekotaiteellisuuden myöntäminen on kuitenkin yksi elämää huomattavasti helpottavista teoista, jonka jälkeen arkea eivät enää ohjaile kyldyyrin aallon harjalla ratsastaminen tai muiden miellyttäminen. On vain me itse ja kasvava navanseutu. Sitä paitsi rennompi ääliökomediaputki vaihteen vuoksi auttaa ymmärtämään, miten vaikeasta taiteenlajista itse asiassa onkaan kysymys.

Judd Apatow -hehkutuksen jälkeen on aika palata klasarisarjan pariin ja vetäistä ässä hihasta. Vanha kunnon Scorsese-musta hevonen, The King of Comedy, toimii aina. Tämä elokuva on ollut syystä tai toisesta aina sydäntäni lähellä, enkä varmasti koskaan tule sanomaan siitä mitään pahaa, vaikka tappavimmat hengenhaukkomiset ja naurukohtaukset naurettiinkin jo männä katselukertoina. Voisin väittää, että Komedian kuninkaassa on kaikki palaset ns. kohdallaan.

Nerokas Robert De Niro esittää Rupert Pupkinia, 35-vuotiasta mammanpoikaa, joka hinnalla millä hyvänsä haluaa maailmankuuluksi stand up -koomikoksi, ja jonka nimen ihmiset usein lausuvat ja kirjoittavat väärin. Rupert Pupkin on kaikessa maanisuudessan todella brilliantti hahmo, jonka sympaattisesta aurasta ei ole häivähdystäkään nykypäivän reality wannabe-julkimoilla. Pupkinin ainoa keino päästä parrasvaloihin on lähestyä supersuosittua talk show:ta luotsaavaa Jerry Langfordia (Jerry Lewis), usein aika tuhoontuomituin keinoin.

Jerry Langfordin ympärillä huseeraa enemmän tai vähemmän kajahtaneita nimmarikeräilijöitä, joiden joukossa lymyilee myös muuan Masha, jonka kanssa Pupkin on solminut ystävyys- ja avunanto-sopimuksen mitä julkkisten perskärpäsinä parveilemiseen tulee. Sandra Bernhardin tulkitsema Masha on todella kutkuttava tuttavuus, joka paiskaa kunnolla kättä De Niron Pupkinin kanssa ja josta meikäläinen pitää kerta kerralta enemmän. Aivan tautisen hyvä rooli ja suoritus.

Yksi syy, minkä takia pidän Komedian kuninkaasta niin paljon, on sen hienosyinen analyysi Pupkinin hahmon kantimista. Mitään ei anneta pois ikään kuin suoralta kädeltä, vaan Pupkinin luonnehäiriö kurotaan kasaan pala palalta. Tämä ei siis ole mikään Dude, where's my car? eikä edes komedia per se, vaan jotain todella mustaa sellaista.

Jaahas, katsotaanpas josko saataisiin taas seuraavaan postaukseen jotain Judd Apatow-Procutionilta...

Siihen asti, mitä muita täyden kympin komedioita onkaan olemassa??


Kouluarvosana: 10


lauantai 18. syyskuuta 2010

David Gordon Green: Pineapple Express - Pilvinen pakomatka (2008)


Mahtavaa! Aivotonta komediaa yhdistettynä aivottomaan actioniin! Koirat helvetistä jatkavat Seth Rogen -linjalla Paksuna ja Funny People -leffojen rohkaisemina. Tällä kertaa Rogen on pääosan lisäksi vastuussa tekstistä.

Paksuna -elokuva antoi jo osviittaa Rogenin mieltymyksistä, joten mikään yllätys ei ollut, että Rogenin käsikirjoittaman leffan pääosaan nousee pilven pössyttely. Jo leffan nimi Pineapple Express viittaa pääosapariskunnan Dale Dentonin (Rogen) ja Saul Silverin (James Franco) polttelemaan marijuana-lajikkeeseen, joten kyllä, kyseinen pätkä voidaan luokitella puhtaaksi stoner comedyksi. Puolustukseksi sanottakoon, että leffaa katsoi kyllä parin punaviinilasin voimallakin, toisin kuin lajityypin aiempia edustajia, vaikkapa Half Baked, Dude, Where's my Car? tai Pilvessä -elokuvia, joita ei tiettävästi kukaan vähäisimmänkään aivotoiminnan vallitessa ole pystynyt katsomaan kokonaan.

Pineapple Expressin juoni on kaikessa yskinkertaisuudessaan seuraavanlainen. Dale Denton elää amerikkalaista unelmaansa. Hän on unelma-ammatissaan, jossa saa päivät pitkät olla tekemättä mitään pilveä poltellen. Tyttöystävä on elämäntavan salliva lukiolaisnuorukainen, jonka luokkatovereiden seurassa Dale tosin tuntee olevansa vanhempi, rumempi ja läskimpi kuin Angien ikätöverit. Tuoreen pilvidiilerin kanssa synkkaa hyvin ja Saulilta saa laatutavaraa. Kunnes eräänä kauniina päivänä Dalen elämä muuttuu katastrofiksi hänen joutuessa todistamaan pilvidiilerinsä diilerin diilerin tekemää murhaa. Siitä alkaa Dalen ja Saulin yhteinen pakomatka, jolla on aikaa bondailla bromance-hengessä ja poltella pajareita tietenkin.

Leffa kirvoitti muutamatkin hyvät naurut ainakin meikäläisessä ja lopun kieli poskella toteutettu action-pläjäys oli piristävä lisä komediaan. Pineapple Express on kyllä taattua Apatow Productions -laatua, ja Seth Rogen yksi mielenkiintoisimmista nuorista koomikoista elokuvan ala-arvoisesta (joskin joissakin fanaattista suhtautumista aiheuttavasta) aiheesta huolimatta.

Kouluarvosana: 7 - (Olisi moraalitonta antaa pistettäkään enempää, vaikka kyseessä ihan hauska revittely onkin)

torstai 16. syyskuuta 2010

Ruben Fleischer: Zombieland (2009)


Elämä on ihmisen parasta aikaa, ja ihminen voi silloin hyvin, kun voi rehellisen työpäivän päätteeksi tuntea itsensä loppuunpalaneeksi ja voimattomaksi. Mikä sen parempaa kuin aivotonna laittaa pyörimään etukäteen p*skaksi aavistamansa elokuvantekele ja antaa itsensä nukahtaa sen tahtiin. Näin päätimme tehdä eilen. Mitään liian hyvää ei olisi tullut mieleenkään katsoa; tietoisen aivotoiminnan olikin tarkoitus loppua viimeistään puolivälissä katselunautintoa.

Ruben Fleischerin Zombieland on jostain käsittämättömästä syystä saanut yllätyksellisen positiivisen vastaanoton jenkeissä. Itseltäni meinaa henki pakahtua muistellessani miten sysipaska se oli. Elokuvan ainoa positiivinen piirre on sen lyhyt kesto, 88 min., mutta minuuttiakaan enempää en halua rainalle elämästäni tuhlata, joten lyhyestä virsi kaunis. Arvosteluunkin tuhrattu aika on jo haaskoille heitetty.


Kouluarvosana: 4- (miinuspisteet Bill Murrayn cameo-roolista. Ei ois kantsinnu...)

maanantai 13. syyskuuta 2010

Jani

Olin kiskaista capuccinot väärään kurkkuun, kun Google Analyticsin avatessani huomasin blogimme kävijämäärän kasvaneen räjähdymäisesti viime keskiviikosta lähtien. Aikani kahveja niisteltyäni tajusin, että kyse on tietenkin vanhasta postauksestamme tämän hetken googlatuimmasta henkilöstä Suomessa. Kyseessä ei ole Serie A -debyyttinsä tehnyt Perparim Hetemaj eikä edes Stephen Elop, vaan mies jonka sukunimeä ei edes kukaan tiedä. Nyt puhutaan siis surullisen kuuluisasta Janista, joka on tullut tutuksi kaikkien aikojen katsotuimmusta kotimaisesta dokumentista ja vuoden katsotuimmasta kotimaisesta elokuvasta Reindeerspotting.

Rest in Peace Jani ja kaikki muutkin turhan nuorena nukkuneet.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Ricky Gervais: Valehtelemisen sietämätön keveys (The Invention of Lying) (2009)


Pienen luovan tauon jälkeen ovat bloggaajat back in business. Aiheet eivät parin viikon aikana ole jalostuneet yhtään sen ylevimmiksi, sillä nauruterapialla jatketaan edelleen. Tänään estradi luovutettiin tällä sohvalla täysin tuntemattomalle suurudelle, brittikoomikko Ricky Gervaisille. Hänen ohjaamansa, kirjoittamansa ja tähdittämänsä Valehtelemisen sietämätön keveys kertoo maailmasta, jossa kaikki puhuu totta, kunnes eräänä kauniina päivänä Marc Bellison (Gervais) -niminen kaveri keksii valehtelemisen jalon taidon.

Bellisonin hallussa valehteleminen on nimenomaan jaloa hänen käyttäessä sitä lähes pelkästään hyviin tarkoituksiin. Maailma, jossa hän elää on vain jostain itselleni avautumattomasta syystä paitsi valheeton myös äärettömän pinnallinen. Bellison ei saa tavoittelemaansa Annaa (Jennifer Garner) taivuteltua puolelleen, koska hän on liian lihava, lyhyt ja perunanenäinen. Tätä pyhää kolminaisuutta toistellaankin läpi leffan. Bellison kuitenkin kestää loukkaukset kuin Gautama Buddha eikä hänellä ole pahaa sanottavaa kenestäkään edes ennen kuin oppii olemaan puhumatta mitä sylki suuhun tuo. Tulee mieleen, että Gervaisilla on melko paha kompleksi ulkonäöstään. Ulkoinen ja sisäinen kauneus laitetaan lopussa puntariin, ah niin omaperäisesti, alttarilla.

Elokuva oli jo ennen lällyä loppua sellaista siirappia, että pahastihan tässä joutui pettymään. Okei, odotuksetkaan eivät olleet korkeat, mutta halvalta tuntuneesta alkuasetelmasta oli saatu kokoon silti odottamattoman lattea elokuva, joka ei rehellisesti sanottuna naurattanut pätkääkään. Kaksi nokkelaa vitsiä Jeesuksesta ja Pepsistä eivät riitä elokuvan ansioksi. Cemetery Junctionia on mainostettu miljoona kertaa hauskemmaksi kuin The Invention of Lying, joten katsotaan vielä se ennenkuin annetaan Gervaisille lopullinen tuomio.

Kouluarvosana: 5 1/2