lauantai 23. toukokuuta 2015

Evan Goldberg & Seth Rogen: The Interview (2014)


Ensimmäiset ajatukseni saatuani Seth Rogenin uusimman käsiini (näitä ei suomessa näe isolta kankaalta, ug-kamaa siis): Nyt pelataan kovilla panoksilla. Ei vähemmillä kuin ydinaseilla ja maailman naurettavimman diktatuurin kustannuksella. Tähtinä miesrakkautta puhtaimillaan edustavat Rogen ja James Franco. Ohjaajina edellinen ja useiden Judd Apatow -genren revittelyiden takaa löytyvä Evan Goldberg (Superbad, Pineapple Express, This is the End).

Ensimmäinen ajatus leffaa hetken katsottuani oli häpeä: Näidenkö moloista ja essoista hauskuuden ammentavien antisankareiden takana olen seisonut koko blogini historian? No, annoin kavereille aikaa, ehkä tämä tästä muuttuu kun päästään itse asiaan.

Ja kohtahan oltiinkin jo Pohjois-Koreassa Kim Jong-Unin vieraana (varoituksen sanana aion tässä ja seuraavissa kappaleissa spoilata ensimmäisen kerran harrastelijakriitikon urani aikana). Dave Skylark (kerrassaan hieno nimi James Francolla) nimittäin isännöi suosittua talk show'ta, itse asiassa niin suosittua, että jopa maailman suljetuimman valtion diktaatoori rakastaa sitä. Ja niinhän siinä käy, että Skylark yhdessä tuottajansa Aaron Rapaportin (Rogen) kanssa lähtevät Pohjois-Koreaan haastattelemaan Kimiä tämän kutsumana.

Salainen palvelu kiinnostuu mahdollisuudesta murhata pahansuopa dikaattori ja niin kaverukset lähtevät Aasiaan myrkyn kanssa. Pahaksi onneksi Kim sattuu olemaan Skylarkin häneen tutustuessaan mitä mainioin länsimainen mies ja Daven sielunkumppani. Skylark ei siksi suostukaan tappamaan häntä.

Kim Jong-Unin allihoopit kipeine nilkkoineen olivat jo sinänsä tarpeeksi keskinkertaisen, mutta viihdyttävän komedian aineksiksi. Loppu äityy kuitenkin suorastaan nerokkaaksi Skylarkin käyttäessä vallankumouksen laukaisemiseen kahta maailman tehokkainta asetta: sanaa ja kameraa.

Skylark kun on julkkiksia haastatellessaan tottunut lypsämään näistä irti mitä tahansa, kuten Eminemin tunnustumaan homoutensa. Skylark saakin Kimin itkemään ja paskomaan housuunsa kansansa edessä, kansan, joka on uskonut, ettei heidän johtajallaan edes ole peräaukkoa!

Silkkaa neroutta!

Kouluarvosana: 10

lauantai 16. toukokuuta 2015

Junot Díaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen (This Is How You Lose Her) (2012)

Vieraissakävijän opas rakkauteen (2012) on aiemmasta kirjastaan Pulitzerilla palkitun Junot Díazin sikermä lyhyitä, usein samoja henkilöhahmoja sisältäviä novelleja. Kirjan otsikko on saanut mielenkiintoisen suomennoksen, joka kyllä kiteyttää tarinoiden ytimen, mutta antaa kirjasta ehkä tarkoitusta kepeämmän ennakko-odotuksen. Kirja ei nimittäin värikkäästä kielenkäytöstään eikä helteisiin lomapäiviin viittaavasta kannestaan huolimatta ole kepeä kesäpokkari. Lyhyet tarinat ovat oikeastaan ahdistavuuteen asti meneviä sosiologisia huomioita.

Díazin päähenkilö on Yunior, Dominikaanisesta tasavallasta lapsena New Yorkin taajamiin muuttanut siirtolainen. Diazin tarinoissa seikkaileva Yunior kasvaa latinohoodeilla ja ottaa oppinsa kulmakuntien casanovalta eli isoveljeltään. Kantavana teemana novelleissa on kyvyttömyys olla parisuhteessa, siitä huolimatta, että rakkaudenkaipuu on Yuniorilla valtava. Yunior ja hänen vertaisensa pettävät tyttöystäviään järjestelmällisesti, itsekkäinä ja naiiveina uskoen, että he voivat sekä syödä kakkua että säästää sitä samaan aikaan. Katumus iskee vasta sen jälkeen, kun sivusuhteista on jääty kiinni ja nainen pakannut kimpsunsa ja kampsunsa. Murheeseen otettu katumuskalja saattaa muuttua monen vuoden ryyppyputkeksi ja fyysiseksi ja henkiseksi rappiotilaksi.

Petipuuhilla retostelu ei kuitenkaan ole Díazin ainoa keppihevonen. Kirjan hahmot ovat työläistaustaista maahanmuuttajasakkia, jota gringot ylenkatsovat. Dominikaaneista muutetaan paremman elämän perässä usein niin, että perheen isä lähtee etukäteen raivaamaan tietä onneen äidin ja lasten jäädessä vanhaan kotimaahansa odottamaan tilaisuutta muuttaa perheenpään perässä. Usein käy kuitenkin niin, että perheen muuttomahdollisuudet viivästyvät ja odotus pitkittyy vuosien mittaiseksi. Kun äiti ja lapset odottavat vanhassa kodissa, isä on saattanut jo perustaa uuden perheen Yhdysvaltoihin. Niinpä isä elää kaksoiselämää kahden perheen välissä.

Díaz kuvaa ihmisen puhtaan itsekkääksi eläimeksi, jonka päätökset pyörivät vain oman navan ympärillä. Miehet kuvataan niljakkeiksi, mutta eivät naisetkaan jää pekkaa pahemmaksi. Yunior ja kaverit pettyvät pahanpäiväisesti, kun raskaiksi tulleet sutturat vetävät heidät isyysarvailujen hetteikköön. Köyhät naiset voivat kiristää raskauksillaan ylläpidon itselleen ja muille aviottomille lapsilleen, ainakin siihen saakka, kunnes isäehdokkaat huomaavatkin tulleensa höynäytetyiksi.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin Díazin katkeransuloisista tarinoista. Mikäli vetreä ja nuorekas kirjoitustyyli ryyditettynä ripauksella yhteiskunnallista havainnointia kiinnostaa, suosittelen tutustumaan.

Kouluarvosana: 8,5

torstai 14. toukokuuta 2015

Koira teatterissa: Slava! Kunnia

Tuli käytyä teatterissa. Sivistyksen periferiassa viikoittainen tai kuukausittainen teatterissa käynti ei kuuluu elämäntyyliin. Muutamat karvaat pettymykset Kansallisteatterin suuressa salissa ovat saaneet allekirjoittaneen karsastamaan pönötysteatterin mukaelmia ja valitsemaan pienten teattereiden tai jopa Finnkinon tarjonnan harvahkojen sivistysiltamien sisällöksi.  Slava! Kunnia -esityksen pyörähtäminen kansamme paraatiareenalle herätti kuitenkin Pirkko Saisio -fanissa toivonkipinän: tämänhän voisi jopa käydä katsomassa. Yleensä Pirkko Saision kama on niin jäätävän mielenkiintoista. Nytkin Saision näytelmän aiheena on kuhiseva ja vaarallisesti pörisevä ampiaispesä nimeltä nyky-Venäjä. Oikeastaan on pieni ihme, että joku täällä vielä uskaltaa kyseenalaistaa julkisesti naapurimaan sekopäisen meiningin.

No, millainen taidekokemus Slava! sitten oli? Ainakin pitkä. Tarkalleen 3 tuntia 10 minuuttia. Kieltämättä tuossa ajassa ajatus harhaili väkisinkin tulevaan viikonloppuun, kauppalistaan ja lähimenneisyydessä tehtyihin ratkaisuihin, mutta en sentään meditoinut silmät kiinni, toisin kuten vieressäni istuva, tyytyväisenä kuorsaava nuori nainen.

Slava! oli myös musikaali, tai sanoisinko ooppera tai jopa saippuaooppera. Lauluesitykset olivat kieltämättä komeasti vedettyjä mutta jostain syystä, tarkoituksella tai tahattomasti, tuskallisen venytettyjä. Samasta aiheesta vedettiin aaria jos toinenkin ja yhtä ja samaa kertosäettä hoettiin kymmeniä kertoja. Tämän tyylikeinon ymmärtämättömyyskö jo paljastaa sivistymättömyyteni?

Okei, näytelmässä käsitellään Venäjää, kaikkea Venäjässä. Pala historiaa sieltä täältä, satiiria propagandasta, vankileireistä, sivistyksestä, Neuvostoliitosta, Putinista, dekadenssin kitkemisestä. Oli balettitossuissa loikkivia sotilaita ja Pohjois-Korean suklaata rakastavaa diktaattoria. Kaikkea. Ja kaikkea kerralla. Samaan aikaan lavalla sekoilevat Iivana Julma, Katariina Suuri ja avaruuskypärä kädessä pyörivä Juri Gagarin. Tilannetta sekoittivat vielä oudot kissahahmot, jotka tulivat ja sulkivat Katariina Suuren ilmeisesti hautaa esittävään lattialuukkuun. Sitten taidettiin taas laulaa jotain käsittämätöntä ennen kun taivaasta ilmestyi Jumala/Jeesus Conchita Wurstina. Taas laulettiin pari kolme laulua, joissa yhdessä veivattiin uudestaan ja uudestaan seuraavaa kertsiä: "Siirrän vuoria kuin huoria...." ja niin edelleen. Sitten Conchita ja Juri Gagarin nousivat rakastuneina taivaaseen tai ehkä jopa avaruuteen. Who knows.

Näytelmässä ei todennäköisesti pyritty ymmärrettävään kronologisuuteen tai tavanmukaisuuteen, ja sen ymmärrän, hyväksynkin. Silti paikka paikoin jouduin pohtimaan, miten tällaiseen surrealistiseen sekametelisoppaan tulisi suhtautua. Väliajalla monet kaivoivat taskuistaan älypuhelimet ja lukivat Hesarin ja muiden kulttuuriasiantuntijoiden arvostelut näytelmästä, ennen kuin uskalsivat itse ottaa kantaa. Päätelmäni oli se, että ensimmäisen puoliajan jälkeen kaikki haukkuivat näytelmän käsittämättömäksi tuubaksi, mutta toisen puoliajan jälkeen ylistävät kulttuurikritiikit netistä haravoituaan suurin osa taviksista oli kääntänyt tekniset tuulitakkinsa ja hehkutti nerokasta poliittista satiiria.

Itse näin 12 tuntia myöhemmin alkujärkytyksestä toettuani saatan jopa ymmärtää sen, että jotkut näkevät sekoilun ja roiskeen alla siintävän timantin. Itse olisin arvostanut tiivistämistä ja timanttisen ytimen helpompaa valottamista. Edelleen olen sitä mieltä, että ihoni alle sujahtavat helpommin pienten teattereiden intensiiviset ja riisutut näytelmät. Isot spektaakkelit ovat minulle usein vain näyttäviä koreografioita, täydellisesti synkronoituja vaihtoja ja muuta, sinällään arvostettavaa silmäkarkkia. Sisimpääni tällaiset stadionnäytelmät eivät pääse.

Kouluarvosana: Jotain nelosen ja kympin väliltä


Juha Muje ja Puntti Valtonen veljeksinä Obeda ja Pobeda.
Putin-kloonit marssivat täydellisessä synkroniassa.
Hei, sehän on Kim Jong-Un Pohjois-Koreasta!
Putinin näköinen johtaja Volodja ja Kim Jong-Un terkkarilla ottamassa botoxia.
Iivanalla on jotain sydämellään, Katariina on kaatunut ja katsos, sieltähän laskeutuu Conchita Wurstia muistuttava Jumala!

torstai 7. toukokuuta 2015

Linus Jonkman: Introvertit - Työpaikan hiljainen vallankumous (Introvert) (2015)

Jotain historiallista ja mannerlaattojen tärähtelyyn verrattavaa tälläkin on saavutettu: ruotsalainen ilmoittautuu introvertiksi. Tämä skandaalinkokoisen paljastuksen tehnyt naapurimme on Linus Jonkman, jonka viihteellinen tietokirja, Introvertit - Työpaikan hiljainen vallankumous, on yritys palauttaa sisäisessä maailmassaan viihtyvien, harkittuja lausuntoja palavereissa antavien introverttien maine. Jonkman perustelee kirjaansa kyllästymisellä ekstroverttien voittokulkuun työpaikoilla ja seurapiireissä ja pariutumismarkkinoilla. Jonkman sanoo, että kaiken ekstroverttien meuhkaamisen ja markkinapuheen alla piilee introverttien nerojen tekemä hyvä pohjatyö ja keksinnöt. Jos paneutuu oikeisiin asioihin ja tekee työnsä kunnolla, ei turhaan suunsoittoon ja keekoiluun ole aikaa. Ilmeisesti Jonkman ei käsitä, että monipuoliseen koneistoon tarvitaan monipuolisesti erilaisilla avuilla siunattuja osasia.

Allekirjoittanut tarttui kirjaan ihan vain saadakseen todistuksen siitä, että syrjästä seuraaja todellakin voi olla arvokas työntekijä ja ystävä. Toki tiesin asian jo ennenkin ja olin antanut itsellenikin hyväksynnän. Jonkman kertoo tilanteesta, jossa hän lopullisesti hyväksyi itsensä introverttinä. Jonkman oli ajellut vaimonsa kanssa kotia kohti upeilta seurapiirikekkereiltä. Jonkman oli puristanut rattia voipuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena, vaimo puolestaan kertaili papattaen illan tapahtumia ilmeisen innokkaana. Jonkman havaitsi seurapiireissä pokkuroinnin imeneen hänen energiansa viimeiseen pisaraan, kun taas vaimo oli saanut täydennystä energiavarastoonsa tavatessaan tuttuja ja tutustuessaan uusiin ihmisiin. Introvertin ja ekstrovertin erottaa kysymys, antavatko sosiaaliset tilanteet lisäenergiaa vai tyhjenevätkö paristot small talkin suoltamisessa. Toinen Jonkmanin apukeino tunnistaa itsestään introvertin tai ekstrovertin piirteet on tarkastalla itseään silloin kuin on yksin. Tuletko yksin ollessasi levottomaksi ja soitat saman tien niin monta puhelua, että varmasti saat jutella ystäviesi kanssa suun kuivaksi, vai käperrytkö yksin sohvalle ja laitat puhelimen äänettömälle, jotta kukaan ei vain häiritsisi rauhaasi?


Jonkmanin kirjan lukee istumalta. Se ei yritäkään olla psykologian oppikirja, eikä siihen olisi rahkeitakaan. Kun on lukenut pari ensimmäistä aukeamaa, on oikeastaan lukenut kaiken. Jonkman toistaa samaa uudelleen ja uudelleen, eikä hän saa vanhasta aiheesta mitään uutta irti. Ilmeisesti ruotsalainen joutuu vääntämään rautalangasta ja toistamalla vakuuttamaan maamiehensä siitä, että joukkooon on todellakin eksynyt poikkeama. Jonkman lataa vielä yhden esimerkin introverttiydestä: suomalaiset ovat introverttien mallikappaleita.

Kouluarvosana: 6,5

tiistai 5. toukokuuta 2015

J.C. Chandor: Väkivallan vuosi (A Most Violent Year) (2014)

Viittä tähteä elokuva-arvosteluissa paukutellut Väkivallan vuosi pääsi heti vapun jälkeen must see -leffojen listalle. Uusi ohjaajatuttavuus, J.C. Chandor, on onnistunut vakuuttamaan maailman kriitikot kuvauksellaan suoraselkäisestä liikemiehestä ja tämän taistelustaan pysyä kaidalla tiellä liiketoiminnassaan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat New Yorkin talvisiin maisemiin vuonna 1981; vuoteen, jonka väitetään olevan väkivaltaisin suurkaupungin historiassa. Maahanmuuttajataustainen lämmitysöljyn kauppaaja Abel Morales (Oscar Isaac) pyörittää appiukoltaan perimäänsä yritystä, jonka toimintaa sabotoi tuntematon gangsteriliiga ryöstämällä öljysäiliöautoja väkivaltaisella tavalla. Abel Morales on kivikasvoinen mies, joka uskoo hyvän voittoon eikä halua antaa periksi kiusanteolle lähtemällä mukaan väkivallan kierteeseen. Abelin vaimolla (Jessica Chastain) meinaa palaa hihat väkivallan uhkan alla, ja hänestä paljastuukin puolia, joita ei herkästä ulkokuoresta osaisi ennalta päätellä.

Elokuvan kerronta on hidasta ja harrasta, ja loppujen lopuksi elokuvassa ei tapahdu kovin paljon mitään. Ajallisesti tarina rajoittuu yhteen talveen, joten kaiketi joutokäynti on vain realistinen olotila. Verkkaisessa menossa kohtaukset vaikuttavat tulevan toisinaan hyppäyksittäin mutta kuitenkin kuvallisesti yhtenä, vakuuttavana mattapintaisena jatkumona. Elokuvan kuvallista maailmaa on ylistetty hatunnostoksi New Yorkille, rumankauniille kaupungille. Iltapäivälehden arviossa Väkivallan vuosi rankattiin parhaaksi New York -kuvaukseksi Taksikuskin ja Manhattanin jälkeen. Mielestäni rankkaus on ehkä ylilyönti, mutta tokihan harmaa ja tyylitelty kuva miellyttää urbaania maisemaa arvostavaa silmää. Se tässä elokuvassa kai vähän mättikin, sisällön kumisevuutta ei voi täysin korvata tyylitellyllä pinnalla. Juonen tasapaksuus ja draaman puute sekä Oscar Isaacin ilmeetön olemus eivät onnistuneet vakuuttamaan tätä vaikeasti miellytettävää katsojaa.


Kuva täältä: http://bit.ly/1vl3Zdx
Elokuva ei missään nimessä ole sysihuono, mutta ei se ole mielestäni grandioottisiin mittasuhteisiin kasvaneen maineensa veroinenkaan. Jos elokuva olisi oikeasti vuodelta 1981 ja Oscar Isaac olisi Al Pacino, voisi mielipiteeni kääntyä vahvemmin positiivisen puolelle. Gangsterielokuva, joka ei ole gangsterielokuva, ei toimi pelkästään retrohenkisenä pukuleikkinä ja silmäkarkkina.

Kouluarvosana: 8

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (2013)


Vältyin aikanaan tartunnalta blogistaniassa riehuneelta Miina Supis -manialta. Kun aikaansa seuraavat tosilukijat olivat siirtyneet jo jonkin toisen ilmiön pariin, käsiini joutui jostain syystä Liha tottelee kuria.

Olin ihmetellyt miten punttisalien sielunelämästä kirjoitettu vitsikirja höystettynä härskeillä panokohtauksilla jaksaa kantaa kokonaisena kirjana. Yllätyin kirjan viedessä mukanaan ensi sivuilta lähtien. Olihan se hauska, mutta myös vietävän vetävästi kirjoitettu. Ja kyllä, tarkistin Supisen omasta blogista, henkilöiden tarinat olivat traagisia kuin äitinsä vietelleellä miesparalla.

Orvokki Leukaluukin on kuin nykyajan oraakkeli, joka kertoo puoleensa kääntyneille toiveikkaille nuorukaisille näkemyksensä heidän traagisesta tulevaisuudestaan. Taiteellisesti lahjakkaalle 19-vuotiaalle tulevaisuuden toivolle uraneuvoja ehdottaa maskeraajan ammattia, Sagrada Familian arkkitehtuuria ihailevalle nuorelle miehelle elämäntyötä suntiona, "eräänlaisena kirkon talonmiehenä".

Ikinä en ole kuullut Miitta Sorvalin lukevan uraneuvoja, mutta voin kuvitella todellisuudentajunsa kadottaneen vanhemman rouvashenkilön vastaavan ääni hieman väristen nuorten urauteluihin yhtä huonolla menestyksellä kuin tosielämän opinto-ohjaajat.

Tarkkanäköisistä havainnoista mieltäylentävimmät liittyivät ehkä kirjailijaan, joka eristäytyy muusta maailmasta kirjoittaessaan päivästä toiseen. Rupeaman välissä vaihdettu sulake tai kyläily mummolla tuntuu kirjailijasta niin eksoottiselta, että hänen kertoessaan niistä myöhemmin tekstissään, lukijat ihmettelevät hänen omalakista (kirja on täynnänsä näin maukkaita sanoja) havainnointiaan:

"Mummo vaikuttaa ihmeen kiinnostavalta yksilöltä ja sulake voi olla jopa niin sanottu kirjallinen motiivi."

Kouluarvosana: 10- (Liian lyhyt, eikä Miitta Sorvali lukenut tätä minulle)