keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Pedro Almodóvar: Särkyneet syleilyt (Los Abrazos Rotos)

Viime vuonna ilmestynyt Särkyneet syleilyt (Los Abrazos Rotos) on toivottavasti espanjalaisohjaaja Pedro Almodóvarin välityö. Huuh, uskalsinpas sanoa. Pakkohan näistä on tykätä, eiksnii?

No, minulle jäi tuo ainakin melko hajuttomaksi ja mauttomaksi. Vähemmän kohellusta voi jollekulle olla parempi, minua se ei tällä kertaa sytyttänyt. Penélope Cruz on tietty laaduntae espanjaksi puhuessaan, ja menettelihän tuo nytkin, mutta kun olin ennen suorastaan r a k a s t a n u t sitä... niin joku tässä nyt meni reisille.

Elokuvassa setvitään Harry Caine -nimisen sokean kirjailjan menneisyyden roskatynnyreitä. Sieltä paljastuu rakkaus Penélopen esittämään Lenaan, joka rimpuilee kulissisuhteessa vanhan rikkaan ällötyksen (kuolleennäköisenä kuvassa) kanssa, jolla taasen on mieleltään järkkynyt stalkkeri-poika, jne jne. Kirjoitan tässä mutkat suoriksi parissa lauseessa, ja niin on tuntunut Almodóvarkin tehneen kässäriä väsätessään. Ohjauksesta en edes osaa sanoa mitään, tarina itsessään tuntuu jo aika tylsältä (ollakseen Pedron kynästä).

Rakkaus Almodóvariin ja Espanjaan säilyy joka tapuksessa. Vaya con dios!

Kouluarvosana: 7 1/2

Michael Winterbottom: 24 Hour Party People

Mahtavuutta!
Eipä tästä rainasta muuta voi sanoa. Kävin katsomassa tämän vuonna 2002 Michael Winterbottomin ohjaaman mestariteoksen Elokuva-arkiston valkokankaalta, jolloin musiikkipainotteinen tarina pääsi tehokkaasti oikeuksiinsa. Huh huh, mikä kokemus.

Hersyvä 24 Hour Party People kertoo punkin ja new waven mahtivuosista 1976-1992 urbaanissa Manchesterin teollisuuskaupungissa. Pääosassa häärii Toni Wilson (mahti-Steve Coogan), innokas musa-diggari ja "mediavaikuttaja", joka päättää perustaa Factory Records -nimisen levy-yhtiön mahdollistaakseen uusien kyvykkäiden punk- ja new wave -bändien esillepääsyn antaen näille täydet taiteelliset ja taloudelliset vapaudet tehdä musiikkia. Wilsonin Hacienda-klubilla nähdään hurjia keikkoja Joy Divisionilta, New Orderilta ja Happy Mondaysilta. Hahmot Wilson, Ian Curtis, Shaun Ryder ja monet muut mehukkaat tapaukset pyöräyttävät hullunmyllyn hurrikaanina sellaisiin sfääreihin, että toisinaan todella uskoin itsekin olevani sekoilussa mukana.

Steve Cooganille täydet pojot uppoutumisestaan Wilsonin karaktääriin. Ylisanat eivät riitä tässä tapauksessa. Wilson on jonkin sortin neksus tarinassa, jota tosiasiassa pyörittävät sattumat, vahingot ja tietenkin musiikki. Wilson on tragikoomisen idealistinen kertojahahmo, joka suvereenisti kommentoi elokuvan menneitä, nykyisiä ja tulevia tapahtumia. Juoni, niin mikä?, on melkoinen itseäänselvittävä sekasotku, todella nerokas mielestäni. Ei tosikoille! Hyymöriä tuovat mukanaan myös cameo-rooleissa, esim. vessasiivoojana, esiintyvät aikalaisbändien oikeat jäsenet.

Winterbottom heittää katsojan silmille hykerryttävän kokemuksen täynnä naurua ja kyyneleitä. Elokuvassa on erittäin kapea-alainen aihealue asian todellisille harrastajille, hörhöille ja diggareille, ja kaiken lisäksi häpeilemätön tarkoitus viihdyttää. Thumbs up! Me like.


Kouluarvosana: 10

Jean-Pierre & Luc Dardenne: Le Fils

Kävin eilen katsomassa "tämän hetken merkittävimpien elokuvaohjaajien ja käsikirjoittajien", Jean-Pierre ja Luc Dardennen elokuvan Le fils. Olo oli elokuvan jälkeen kuin olisi tullut ihan hyvästä festarileffasta. Klassikkoa en oikein miellä nähneeni.

Käsivarakameran heiluminen saa minussa aikaan yleensä päänsäryn ja pahoinvoinnin, mutta tässä leffassa se toimi. Pidin itse asiassa todella paljon kuvaustavasta. Myös hitaasta temmosta ja minimalismista pidin. Elokuvassa kuvataan puusepän arkiaskareita lähes haukottelemaan pistävällä pieteetillä. Se on kuitenkin koko elokuvan juju, ja jotenkin pääosasta saa aika paljonkin irti, vaikka hän ei paljoa puhu, eikä hänelle tapahdukaan järin paljon.

Juoni ei näyttele niinkään suurta roolia elokuvassa, mutta on toki varsin nerokas. Puuseppä ohjaa entisiä nuorisorikollisia verstaassa, johon eräänä päivänä saapuu myös nuorukainen, jota vastaan puusepällä näyttäisi olevan jotain, josta poika ei tiedä. Tarina etenee todella niukoin vihjein ja saa katsojan odottamaan kärsimättömänä selityksiä henkilöiden käyttäytymiselle. Loppuratkaisu edustaa loogisesti samaa läpi elokuvan jatkunutta minimalismia.

Kaiken kaikkiaan siis 'ihan hyvä' leffa, en välttämättä toista kertaa katsoisi.
Kouluarvosana: 8

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Emir Kusturica: Maradona

Viime aikoina onkin laiskotuttanut, enkä ole saanut kirjoitettua raporttia tästä muutama ilta sitten katsomastani rainasta. Muistan lukeneeni aikanaan leffan ollessa teatterilevityksessä (2008), elokuvan tarkoituksen jäävän hieman arvailujen varaan ja Kusturican nostavan kummasti itseään esille.

Ja niinhän siinä sitten kävikin. Jo elokuvan nimestä (Maradona by Kusturica) voi päätellä ohjaajan sopivan ylimielisen otteen. Jos Kusturica nostaa jo leffan nimessä ja posterissa itsensä Maradonan rinnalle jatkuu sama meno itse leffassakin. Miehen on muun muassa päästävä potkimaan Maradonan perässä komeita ylänurkkalaukauksia. Ja päälle mies valittaa vielä kenkävalintaansa. Ilman kävelykenkiä olisi lähtenyt kuulemma vielä taidokkaampia kuteja. Huh, kenen pallistintaidoista tässä oltiinkaan puhumassa! Ja kyllähän ohjaaja esitellään heti kärkeen elokuvien Maradonana. Itsetunto kohdillaan kaverilla.

Eipä silti, että Kusturican käytös jotenkin pistäisi vihaksi. Enhän ole edes tutustunut pätkän vertaa miehen tuotantoon (jonossa katseluvuoroaan odottaa kyllä Arizona dream), jotta osaisin sanoa onko kyseessä todella elokuvamaailman virtuoosi. Ja hyvin itse aiheellekin jää tilaa elokuvassa, ei siinä. Maradonan karismalla ei toki siitä ole huolta.

Elokuvaa muutaman päivän sulatelleena ei siitä siis tuntuisi olevan mitään pahaa sanottavaa. Maradonan uralta kerrataan ansiokkaasti niin huippuheteket kuin pohjanoteerauksetkin. Näyttävimpiä maaleja (joita riittää!) kelaillaan Sex pistolsin God save the queenin tahdissa varsin ryhdikkäällä otteella. Vuosisadan maali (jossa mies kuljettaa mm-finaalissa pallon omalta kenttäpuoliskolta vastustajan maaliin!) näytetään noin neljäkymmentä kertaa, mikä ei toki ole kertaakaan liikaa.

Toisaalta näytetään Maradonan avointa tilitystä kokaiiniaddiktiostaan, joka vei hyvän miehen muassaan. Mies katuu missattuaan tyttäriensä lapsuuden kokaiinipöllyssä. Sellainen jumala kuitenkin on kyseessä, että kaikki tuntuvat antaneen hänelle anteeksi. Kuten lopun liikuttavimmissa kohtauksessa, jossa Maradona kärrätään katsomaan kahden katusoittajan upeasti revittelemää Maradona-biisiään, jossa annetaan kaikki tähdelle anteeksi. Diegon mustat lasitkaan eivät onnistu peittämään miehen liikutusta.

Äärimmäisyyttä edustaa Maradonakirkko, joka vihkii elokuvassa hääparin. Uskontunnustuksena pari joutuu julistamaan uskovansa Maradonan kaikkivaltiuteen pelikentillä. Huh. Vielä tänä päivänäkin Maradonan osakseen saamat kannustuslaulut saavat nekin kylmät väreet aikaiseksi. Mies liikuttaa kansanjoukkoja myös maanosan vasemmistoliiderien rinnalla esiintyeessään Evo Moralesin, Hugo Chavezin ja Fidel Castron tukena Bushia ja imperialismia vastaan. Mieletön maailma tuo latinalainen Amerikka, pitäisi joskus päästä sisälle siihen.

Kouluarvosana: 8-

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Tim Burton: Liisa Ihmemaassa 3D (Alice in Wonderland)




Viikonlopun ainoa leffakokemus oli Tim Burtonin uusin eli Liisa Ihmemaassa, Alice in Wonderland, ja samalla se oli itselleni ensimmäinen kolmiulotteinen katselukokemus. Elokuvan odotus oli melkeinpä jännittävämpää kuin itse 1h50min visuaalinen sessio. Leffaa ennen tulleet trailerit olivat kaikki 3D-filmeistä, joten sain sellaisen fiiliksen, että uusi teknologia kohta jyrää meitin. Vanhana jääränä penään kyllä edelleen 2D-elämyksiäkin. Sitä paitsi Finnkino ryöväsi lipuista muistaakseni 13 euroa, aika suolaista, sanoisin.

Elokuva kertoo 19-vuotiaasta Liisasta, jota esitti minulle aikaisemmin tuntematon mutta fantastiseksi osoittautunut Mia Wasikowska, joka palaa Ihmemaahan tehdäkseen selvän Herttarouvasta (Helena Bonham Carter) ja tämän hirmuvallasta. Ärsyynnyin joka kerta, kun H.B.C. astui läskipäineen ruutuun suoltamaan yhtä ja ainutta repliikkiään. Häävalat eivät kuulu elokuvan tekemiseen, Mr. Burton. Huh, se siitä ja loput kirjeessä, en vain jaksanut.

Näyttelijäsuorituksista odotetuin lienee ollut Johnny Depp Hulluna Hatuntekijänä. On se ollut ihqumpikin joskus, mutta ihan hyvin se veti. Digitaalisia trikkejä oli sen verta paljon, että perinteisestä näyttelijäntyöstä oli jäljellä vain muisto. Edellä mainittujen lisäksi elokuvassa esiintyi vain kourallinen ekstroja, ja loput tarinan hahmot oli suollettu digitekniikalla. Visuaalisesti elokuva oli varsinaista ilotulitusta, johon 3D-tekniikkaa ei välttämättä olisi edes tarvittu. Burtonmaiset taianomaiset maisemat olivat taas läsnä ja Ihmemaan fiilis totaalisesti taltioitu. Välillä vain havahduin hokemasta itselleni "tästä on nyt pakko digata, tää on Burtonia", mutta todellisuudessa kuka tahansa asialleen vihkiytynyt ohjaaja olisi osannut ohjeistaa alaisensa digi-ihmiset luomaan saman tatsin leffan taustaksi. Eipä silti, lopputulos oli todella taidokas, Burtonilta nyt aina odottaa lisäksi "sitä jotain" ekstrahöystettä, joka tästä filmistä mielestäni jäi uupumaan.

Juoni oli yksioikoista hyvän ja pahan välistä taistelua, mikä tietysti sadunkerrontaan suotanee. Sadut ovat yleensä aika pelottavia, niin myös tämäkin. En todellakaan veisi ihan pientä serkunkaimanpoikaa mukanani tätä pläjäystä katsomaan. Välillä räiskintä ja pelottelu alkoi jo ottaa päähän, antakaa nyt edes hetki armonaikaa ja näyttäkää jotain kaunista, kun kerrankin päästään 3D:nä näkemään. Anne Hathawayn Valkoinen kuningatar oli kyllä lumoava "hyvän" roolissaan. Jokainen kai osaa arvata kummat voitti, hyvikset vai pahikset.

3D-ulottuvuuden vuoksi rainalle tulisi kai antaa mojovat pisteet. En kuitenkaan lähtenyt teatterista ällikällä lyötynä eikä elokuva edes kirvoittanut kummemmin mielipiteitä tuoreeltaan. Olihan se komea ja kaunis, hyvä ja paha, kaikki elementit olivat kasassa, mutta tekijä X puuttui. Miinustahan siitä rapsahtaa. Pelkillä tehosteilla ei saa parasta mahdollista tarinaa. Harmittaa kyllä. Olikohan liian kovat odotukset?

Kouluarvosana: 8

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Luis Buñuel: Päiväperho (Belle de Jour)


Katselimme eilen Luis Buñuelin Päiväperhon eli Belle de jourin vuodelta 1967. Lämpenin elokuvalle hitaasti, melkeinpä kokonaan vasta paljon sen katsomisen jälkeen. Odotin liukumista surrealismin poispääsemättömiin syövereihin, ja vieläpä kauniin Catherine Deneuven johdattamana, mutta realismi tuli vastaan. Eihän tässä tarvitse ollenkaan raapia päätään, häh? Kaksijakoisuus tulikin esille vasta vähän myöhemmin, lopulta vasta loppukohtauksessa. Pidin elokuvasta sittenkin todella paljon!

Rakastavaiset Severine ja Pierre ovat juuri purjehtineet avioliiton satamaan, mutta Severineä kiusaa jokin. Kiltti Pierre ei sytytä morsiantaan ja aristokraattinen rouva kiinnostuukin alistamisesta ja prostituutiosta. Hän pyyhältää hommiin ilotaloon. "Taitelijanimekseen" Severine saa Belle de jour, mikä viittaa päivän kauneuteen, työskenteleehän rouva vain päivisin Pierren paiskiessa duunia sairaalassa. Kaikki ei tietenkään mene helpointa tietä, nimittäin moraali puuttuu peliin. Severine tuntee syyllisyyttä, ja kenties kiihottuu siitä, eikä pysty lopettamaan salaisia bisneksiään. Severine on jopa paljastua miehelleen Pierrelle, kun bordelliin saapuu mies pariskunnan tuttavapiiristä. Kaiken kukkuraksi hampaaton latinohurmuri (juuri niin) obsessoituu Belle de jourista, mikä koituukin kaiken kohtaloksi.

Buñuelin surrealismi on sanalla sanoen hienovaraista. Se näkyy Severinen fantasioina ja takautumina lapsuuden traumoihin (?), mikään näkemästämme ei sittenkään ollut totta? Kaikki jää katsojan oman tulkinnan varaan. Se oli kuitenkin kaunista ja harmonista. Buñuel on marssittanut esiin erään naisen fantasian, joka ei liene vieras yhdellekään hameväen edustajista, if I may say so... Elokuvan ilme oli pelkistetyn hieno. Catherine Deneuve oli ihastuttava ja tyylikäs.

Kouluarvosana: 8 1/2
(toi puoli lisäpistettä tulee Deneuven klassikokengistä, jotka melkein varastivat koko shown!)

Martin Scorsese: The Departed


Muutaman vuoden takainen uudelleenvirittely Mafiaveljistä oli jotenkin mennyt minulta kokonaan ohi, mutta toissailtana tuli sekin katsottua. Scorsese on palannut Departedissa gangstereiden (tällä kertaa ilrlantilaisten) alamaailman kuvaamiseen, eikä vertailuilta Mafiaveljiin voikaan välttyä.

Ensimmäinen ero Mafiaveljet part III tai Sudenpesä part IV ja aiempien osien välillä on, että keskeisintä antisankaria näytellyt Robert de Niro on korvattu saman ikäluokan Jack Nicholsonilla. Vaikka Nicholson osaakin olla häijyn näköinen, ei miestä oikein osaa mieltää mafioson rooliin höynähtäneiden komediaosien jälkeen. Nuorempaa verta Departedissa edustavat Leonardo Di Caprio ja Matt Damon, joilla kosiskeltaneen mahdollisimman laajaa katsojakuntaa Titanicin aikaan teini-ikäänsä eläneistä toimintarymistelyiden ystävistä.

Suurin ero Scorsesen aiempaan tuotantoon onkin se, että Departed on aikalailla toiminnan täyteinen trilleri, kun aiemmin luotettiin svengiin ja veijarimaisiin hahmoihin. Departedissa saa toki jännätä ihan viihdyttävästi, tosin loppu lässähtää käsiin ja jättää huonon maun muuten ihan onnistuneesta trilleristä. Nyt loppuratkaisua venytetään ja kun ei keksitäkään maata järisyttävää tekaistaan typerä ammuskelukohtaus ja vielä senkin jälkeen venytetään lopullista ratkaisua, jonka olisi suonut tulevan jo puolta tuntia aikaisemmin. Kahdessa ja puolessa tunnissa olisi odottanut myös henkilöiden hieman syvempää käsittelyä niiden jäädessä nyt melko mitäänsanomattomaksi verrattuna Sudenpesän ja Mafiaveljien mehukkaisiin hahmoihin Johnny Boysta Tommy de Vitoon.

Kohtuuttomista ennakkoasetelmista huolimatta ihan viihdyttävä jännäri,

kouluarvosana: 8-

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Grant Heslov: Vuohia tuijottavat miehet

Eilisillan ohjelmistoon pääsi luiskahtamaan Grant Heslov'n ohjaama Vuohia tuijottavat miehet (The Men Who Stare at Goats). Finnkino lupasi elokuvasta seuraavaa: "Hulvaton satiirinen komedia kertoo uskomattoman tositapahtumiin perustuvan tarinan, jossa tutkiva journalisti suuntaa Lähi-Itään ottamaan selvää jenkkiarmeijan erittäin salaisista (ja suht hilpeistä) modernin sodankäynnin metodeista." Todellisuudessa elokuva oli ikävystyttävää höttöä ja väkinäistä tilannekomiikkaa epärealistisesti toteutettua sotataustaa vasten. Tekele ei ole monenkaan lauseen arvoinen.

Elokuva perustuu toimittaja Jon Ronsonin kirjaan, joka väitetään perustuvan tositapahtumiin USA:n armeijan pyrkimyksistä hyödyntää psykologiaa ja paranormaalia sodankäynnissään. Kuonan alla piilee siis kiinnostavat teemat, mutta ohjaajan aikaasaama lopputulos on kidutusta alusta loppuun saakka (todellinen tarkoitusko?). Liikaa irrallisia tapahtumia ja pateettista kohellusta.

Vuohia tuijottavat miehet on roskakori, johon pääosissa patsastelevat George Clooney, Ewan McGregor, Jeff Bridges ja Kevin Spacey suosiolla heittävät maineensa ja omanarvontuntonsa. Ewan "Trainspottingin jälkeen ei ainuttakaan nappisuoritusta" McGregor on tönkkö kuin sardiini, Jeff Bridgesin hippirooli ryvettää lokaan huikean hienon Big Lebowskin ja Kevin Spaceyn konnanrooli on täysin tarpeeton. George Clooney luottaa perussetiinsä ja siristelee silmiään niin kuin aina ennenkin. Peruukkiin sonnustautunut iso-G onnistunee siis taas lunastamaan paikkansa maailman naisväestön päiväunissa.

Kouluarvosana: 6-

tiistai 16. maaliskuuta 2010

José Saramago: Kertomus sokeudesta

Jos elokuva-arviot alkoivat ylisanoillla parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, niin kirjallisuuden puolella lähdetään liikkeelle nobelistin teilaamisesta. Yksinkertaisesti sanottuna Kertomus sokeudesta on huono kirja. Saramago on ehkä taitava tarinankertoja, mutta kun ympäristön ja tapahtumien kuvailun rinnalla ei kuvata rivilläkään henkilöiden sielunelämää, toivoo kirjan loppuvan jo ennen kuin on päässyt puoleenväliin saakka (ja sivuja kirjassa on melkein 400!).

Saramago on niin fiksoitunut kuvailemaansa dystopiaan, että jatkaa ja jatkaa retostelua ihmisten eläimellisestä käyttäytymisestä. Voitte varmasti kuvitella mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset maan päällä (Saramagon kirjassa yhdessä valtiossa, mikä on kuitenkin mielestäni epäuskottava skenaario) sokeutuisivat ja sokeutuneet ahdetaan täpötäyteen laitokseen keskenään, eikä ruokaa riitä kaikille, ja syttyy tulipalo, ja sokeat pääsevät tuhoutuneesta laitoksesta ulos, mutta koko kaupunki on sokeutunut, eikä kukaan kerää jätteitä, eikä ruumiita, ja ruoka on loppu jne., enempää en kirjan tapahtumista vaivaudu kertomaan.

Mitään muuta kirjassa ei kuitenkaan ole, joten mistäs tässä sitten jatkaisi... Koko kirjan ajan odottaa takannen lupausta "antaa uskoa yhden ihmisen mahdollisuuksista parantaa maailmaa, jossa muut ovat sokeutuneita". Tällä siis viitataan päähenkilöön, lääkärin vaimoon, jota nimitetään näin läpi kirjan (ei siis esim. omalla ammatillaan, feministit huom.). Yksi mukahauskuus kirjassa onkin se ettei kellään ole nimeä, vaan henkilöt kulkevat nimityksillä kuten mustalappuinen vanha mies ja tummalasinen tyttö. Toinen kirjoittajan mielestä kovin hauskalta tuntunut ajatus on sanonnoilla hassuttelu, mihin hän palaa aina parin sivuin välein, jolloin se ei toki naurata enää, vaan aiheuttaa vain myötähäpeää ja turhautuneisuutta, varsinkin kirjailijan yhdistäessä sen filosofiaan jollain perin kummallisella logiikalla (kyllä, sivunnumeroa ja siten suoraa lainausta en muista, mutta Saramago vertasi vanhojen sanontojen hullunkurisuudelle hihittelyä filosofiaan!).

Päähenkilö lääkärin vaimo siis ei jostain selittämättömästä syystä sokeudu (jolle odottaa selitystä läpi kirjan, mutta sitä ei anneta), mutta hän nyt ei vaan hyvällä tahdollakaan lunasta takakannen lupausta yhden ihmisen mahdollisuuksista vaikuttaa mielettömässä maailmassa. Takakansi jääkin teoksen parhaaksi osaksi, kun edellisen lisäksi siinä suitsutetaan, että "jos ylipäätään lukee kirjoja on rikos jättää tämä lukematta". Siksi nappasinkin kirjan kovin toiveikkaana Korjaamon (joka on muuten ehdottomasti käymisen arvoinen paikka) hyllystä, ja valtavan pettymyksen vuoksi en pysty kirjaa kenellekään suosittelemaan.

Kouluarvosana: 6 1/2

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Andrei Tarkovski: Peili

Blogiuran ensimmäinen arvioni koskee vaatimattomasti parasta näkemääni elokuvaa.

Kävellessäni eilen ulos elokuvateatterista tuntui samalta kuin Tarkovskista zeniläisyydessään; sanat eivät riittäneet kuvaamaan mitä sisälläni tunsin. 'Hyvä' ja 'mahtavakin' kuulostivat vain latteuksilta elokuvan jälkeisessä oudossa olotilassa ja kaduinkin heti, että viitsinkin sanoa mitään niin typerää. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa olen lupautunut erittelemään kokemuksiani näkemistäni elokuvista. No, toivotaan, että onnistun paremmin kuin tuoreeltaan tapauksen jälkeen.

Myönnettäköön heti kärkeen, että sorruin vetistelemään kahdesti elokuvan aikana. Se kertonee paljon elokuvan luomasta tunnelmasta, joka antoi tilaa erilaisille ajatuksille, joita ehti myös käsitellä kohtuullisen hitaan temmon ansiosta. Ajatukset jotka laittoivat mielen herkäksi eivät suoranaisesti liittyneet elokuvaan ja sisällöltään ne olivat jotakuinkin katkeransuloisia.

Tarkovskin elokuva on visuaaliselta ilmeeltään upea, ja ihme kyllä tuntuu, että elokuvan avulla hän saakin likimain täydellisesti ilmaistua sanottavansa. Tekstiäkin hän toki käyttää ja mieskertojan runoillessa saakin keskittyä silmä kovana kuullakseen sen sisällään pitämät hienoudet. Tarkovski myös lainaa (Godardmaiseen tyyliin peittelemättä sitaatin lähdettä niin, ettei katsojan yleisivistys joudu koetukselle huomatakseen huomaamattomasti viljellyt alluusiot), venäläisten rakastamaa Pushkinia, jonka avulla hän pystyy kritisoimaan valtaapitäviä, mutta se on merkityksetön ulottuvuus elokuvassa, joka tarjoaa katsojille totuuden.

Tarkovski on sanonut Orionin sivujen mukaan Peilistä että “se ei sisällä mitään muuta kuin mitä katsoja voi nähdä valkokankaalla”. Tarkovski pitääkin lupauksensa, vaikka pelkäsinkin, että en pysy mukana Tarkovskin surrealistisessa ilotulituksessa. Ajasta ja henkilöstä toiseen hyppelystä huolimatta sinnittelin loppuun, jossa odotti jotain kaunista; edelleen Orionin sivuilta Ywe Jalanderin sanoin "Peili päättyy kohtaukseen, jossa aika on lakannut olemasta, tai oikeammin sanottuna, jossa elokuvan erilaiset aikatasot ovat olemassa samanaikaisesti, ja olemme saavuttaneet rauhan kaiken kärsimyksen ja hävityksen keskellä".

Elokuvan jälkitohinassa jatkui lopun sanoin kuvailematon tunnelma ajan menetettyä merkityksensä nuorten ja vanhojen törmäillessä toisiinsa pasmat sekaisin yrittäen totuttautua siirtymiseen pimeydestä valoon jotain kaunista jollain tasolla ymmärtäneenä.

Saa nähdä käykö itselleni kuten eräälle imdb:n käyttäjistä, joka syyttää Tarkovskia Peilin jälkeisten elokuvien katsomisen mielekkyyden riistämisestä. Toivotaan ettei, ettei vasta alkanut blogikirjoittelu floppaa elokuvien osalta katkeraksi tilitykseksi elokuvien huonoudesta, vaan vastaisuudessakin löydän vastaavanlaisia helmiä. Ainakin Tarkovskia lisää kiitos.

Kouluarvosana: 10

Kuva Ruslanian sivuilta