tiistai 26. huhtikuuta 2011

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)

Tästä kirjasta on kirjoitettu varmaankin niin monessa blogissa jo, etten tiedä mitä tästä sanoisi. Sitä paitsi olen mykistynyt, niin vaikuttava lukukokemus oli!

Karkkipäivän keskeisin henkilö taitaa olla kirjailija Ari, jonka seuraan liittyy pieni poika Tomi. Tai Tok Kilmo, kuten pojan mielikuvitusmaailman nimi kuuluu. Tomi on heitteille jätetty poika, jonka äitiä eikä isää tunnu kiinnostavan pojan holhoaminen. Kun mummokin saa halvauksen, jää poika törkeästi heitteille.

Toinen oman onnensa nojaan jätetty lapsi on Mirja. Tai prinsessa, sessa Mirabella, kuten Tok Kilmo sanoisi. Tomin tehtävänä on pelastaa arestiin jätetty tyttö, mihin hän tarvitsee Arin apua. Mirjan yksinhuoltajaäiti on uraohjus, joka viilettää töissä yötä myöten, eikä ehdi kotiin katsomaan pikkuistaan päiväkausiin.

Sitten on vielä lastensuojelun työntekijä Katri, joka yrittää selvittää jännästi sotkuun meneviä juonen käänteitä. Kuka tarvitseekaan apua ja missä?

Kun lastensuojelukeisseistä on kyse, voi olettaa kirjan olevan rankan, ja sitä se onkin. Sen lisäksi Markus Nummen Karkkipäivä on mukaansatempaava ja otteessaan pitävä. Loistava kirja siis.

Kouluarvosana: 9 1/2

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Patrick deWitt: Puhdistautuminen (2010)

Tämä ruman näköinen kirja (kansi näyttää siltä kuin kirjaston kontaktimuovien alle olisi jäänyt häpykarvoja) tarttui toisen kerran kirjastosta mukaan ja tällä kertaa se tuli luettuakin. Onneksi: Patrick de Wittin Puhdistautumista voisi pitää jopa pienoisena löytönä.

Kirjan päähenkilö on losangelesilaisessa baarissa työskentelevä tiskari, joka juo itseään hyvää vauhtia hengiltä. Tiskarin ammattiin kuuluu työsuhde-etuna ilmaiset viinat, mitä päähenkilö käyttää surutta hyödykseen. Heppu kumoaa Jamesonia kurkkuunsa vähintään samaan tahtiin kuin baarin kanta-asiakkaat ja lasillisten välissä nappailee erivärisiä pillereitä kuin karkkeja konsanaan.

Päähenkiön lisäksi kirjassa esitellään koko joukko baarin kanta-asiakkaita, jotka ovat mainioita hahmoja. On entistä lapsinäyttelijää, tulevaa näyttelijää, cowboy-asuun pukeutuvaa junttia ja crack-addiktia. Kaikenlaisia luusereita. Päähenkilö ei perusta pahemmin kenestäkään asiakkaistaan ja juottaa talon tarjoamilla paukuilla eniten inhoamiaan tyyppejä oksennuskuntoon.

Välillä päähenkilö kuitenkin heltyy asiakkaisiinsa tai työtovereihinsa huomattuaan jotain inhimillistä heissä ja rakastuu heihin hessemäisesti. Tämän takia päähenkilö on jotenkin rakastettava, vaikka onkin melkoinen kusipää ja antisankari. Bukowskin jäljillähän tässä ollaan, ja jotenkin deWitt onnistuu saamaan renttumaisesta päähenkilöstä samanlaisen sympaattisen hahmon kuin Chinaski.

Kirjan kerronta on omituisessa sinä-muodossa. Sekin toimii kuitenkin.

Hyvä kirja tämä oli! Lopussa toivoin jopa, ettei kirja loppuisi, kun se läheni vääjäämättömästi loppuaan.

Kouluarvosana: 9

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Peter Franzén: Tumman veden päällä (2010)

Peter Franzénin Tumman veden päällä (2010) sai viime vuoden aikana melkoisen häkeltyneen vastaanoton lukijoiltaan. Yleisön ennakko-odotukset eivät olleet korkealla, kun taas yksi näyttelijä-laulaja-taiteen moniottelija pääsi julkaisemaan tilityksensä lapsuudesta. Minua ainakin harmitti, kun Franzén sanoi eräässä haastattelussa, että "häneltä pyydettiin kirjaa". Miksei minulta pyydetä kirjaa?!? Ei kukaan soita minun numerooni ja pyydä minua kirjoittamaan kirjaa. On niin väärin, että julkkikset saavat räpeltää mitä tahansa sontaa ja kaikki pääsee julkaisukynnyksen yli.

No anyway, kävikin niin, että Tumman veden päällä lukeneet alkoivatkin kakoa sanojaan. Kirja ei ollutkaan ihan sysihuono, vaan.... itse asiassa, ihan ok, jopa hyvä! Ennen omaa luku-urakkaani olin siis osannut karistaa negatiiviset ennakko-odotukset ja olin muutenkin alkanut uskoa Franzénin olevan yksi uusi henkilö harvalukuiseen monilahjakkuuksien listaan.

Kirja kertoo lounais-lappilaisesta pikkupojasta, Peetteri Ransseenista, kuten ihmiset tapasivat lausua. Pojan isäpuoli terrorisoi perheen elämää väkivaltaisella käytöksellään, ja jotkut kirjan kohtauksista olivat melko inhottavia lukea. Onneksi tiesin toiveikkaan lopun kompensoivan vähän ja tuovan helpotusta kärsimyksiin.

Franzénin vahvimpia puolia kertojana on tapa mennä sisälle tilanteisiin todellakin pikkupojan näkövinkkelistä. Tunnelmakuvat ovat hienon intensiivisiä ja ne herättävät lukijankin nostalgiset fiilikset ännänteen potenssiin. Olin esimerkiksi ihan unohtanut, miltä tuntui seistä ala-asteen joulujuhlassa osana joulukuvaelmaa, ja tuntea kynttilöiden lämpö pimeässä jumppasalissa. Kirja tuo tämänkaltaiset muistot kaikille yhteisiksi.

Itse en ehkä nostaisi tätä kirjaa "parhaimpien lukemieni kirjojen" joukkoon mutta ihan hyvä se silti on.

Mm. Zephyr on joutunut myöntämään kirjan hyväksi :-)
Jorin blogissa on lisää juttua kirjasta enemmän tietoa haluaville.

Kouluarvosana: 8

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Jann S. Wenner & Corey Seymour (toim.): Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä (2010)


Hunter S. Thompsonista (1937-2005) on mahdotonta kirjoittaa mitään ryydittämättä tekstiä runsaalla ja sekalaisella kuvasaasteella. Äijän habitus kertoo niin paljon enemmän kuin tuhat tai edes miljoona sanaa. Tsekkaa nyt tätäkin:

Mikä kettu!

Urotyön tehnyt Sammakko julkaisi viime vuoden puolella Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä -nimisen elämänkerran tuosta gonzoilevasta madmanista. Jann S. Wenner ja Corey Seymour ovat tehneet järkälemäisen urakan toimittaessaan vanhan ystävänsä hurjasta elämästä kokoelman muistoja ja katkelmia näihin yksiin kansiin. Gonzo on yksinkertaisesti must-read materiaalia kaikille Hunterista diggaileville. Ei voi mitään, se on vaan luettava. Tee se heti! Piste.

Kirjan 422 sivua ovat täynnä tilkkutäkkimäisiä puheenvuoroja Hunterin ympärillä häärineiltä ystäviltä ja perskärpäsiltä. Aivan heti luku-urakka ei näytä houkuttelevalta, mutta kas! Ensimmäiseltä sivulta lähtee vyörymään sellainen tykitys, että ekstaattinen lukelämys on taattu. Vauhti ei lakkaa hetkeksikään. Järkäleen lukee oikeasti päivässä (tai kahdessa), jos on oikein maaninen.

Nuori muttei viaton.
Kirjan toimittaneet Wenner ja Seymour olivat kumpainenkin Hunterille tuttuja Rolling Stone -lehden toimituksesta. Lehden perustaja Wenner näyttäytyy kirjassa ehkä läheisimpänä luottohenkilönä monipäisessä olalletaputtelijoiden katrassa, joka Hunterin ympärillä jatkuvasti huseerasi. Hunterin ilmiömäiset gonzoreportaasit eivät irronneet mieheltä helposti saati ilmaiseksi, vaan Wennerin (epä)kiitollisena tehtävänä oli mukautua neron oikkuihin ja tasapainotella eräpäivien ja vapaasti riehuvan hullun toimittajan välimaastossa. Sekä onnistunein että epäonnistunein tuloksin. Thompsonin kirjoitukset eivät pysyneet sovinnaisuuden rajoissa, mutta kynäniekka itse oli kirjoittajana pedantti pilkunnussija, joka pyrki aina parhaaseen tulokseen. Wenner tosin mutisee joutuneensa toimittamaan ja möyhimään Hunterin myöhässä lähettämiä juttuja aina pikkutunneille asti. Hunter oli Wennerille ja tämän lehdelle kuitenkin korvaamaton kultakaivos, josta oli pidettävä hyvää huolta. Tohtori oli käytännössä holhouksenalainen koko ikänsä kehdosta hautaan. Siis kuvainnollisesti; äijähän halusi tuhkansa laukaistavan tykillä taivaan tuuliin, ja näin myös tehtiin.


Kyseistä elämänkertateosta täytyy kiittää monestakin asiasta. Ensinnäkin se on täydellisesti päähenkilönsä näköinen, jopa siinä määrin, että pelkäsin kirjaan piilotetun dynamiittia. Meno yltyy päätähuimaavaksi, ja monesti aloin jo epäillä, liekö osa stooreista sepitettyjä. Hunterin ystävä, eversti Johnny Depp, joka muuten on kirjoittanut kirjan esipuheenkin, vannoo kuitenkin kaiken Hunterista sanotun pitäneen paikkansa. Yksi hauskimmista kohdista kirjassa oli selostettu tapaaminen Hunter S. Thompsonin ja Keith Richardsin välillä. Kukaan ulkopuolinen ei kuulemma saanut happojen keskustelusta pätkääkään selvää, mutta äijillä oli riittänyt keskenään hauskaa.

Tohtori Thompson ja Eversti Depp

Hunter S. Thompsonin koneisto toimi alkoholilla ja monenkirjavalla valikoimalla mietoja ja kovia huumeita. Uskomattomia määriä roinaa vetänyt ukko pysyi kuosissa sellaisissa latingeissa, että kuka muu tahansa olisi heittänyt lusikan nurkkaan vastaavaa yrittäessään. Äijän sisuskalut olivat timanttia, ja onkin ironista, että mikä lopulta kaatoi mestarin niin fyysisesti kuin lopulta henkisestikin, oli lonkkaviat ja muut tukirakenteisiin kohdistuneet iskut. Sydän ja maksa olisivat vielä jaksaneet. Liikuntakykynsä menetyksestä pelästynyt jäärä ampui itsensä helmikuussa 2005 kotonaan Coloradossa, poikansa ja pojanpoikansa leikkiessä viereisessä huoneessa.


Asehullu Thompson paukutteli mennen tullen aikaa ja paikkaa katsomatta. Tontillaan isäntä järjesti näyttäviä räjähdyksiä. Allaolevassa Youtube-pätkässä Conan O'Brien on kutsunut itsensä vierailulle Hunterin ranchille ja äijät alkavat ammuskella. (Youtube on muuten mahtava runsaudensarvi kaikelle Thompsoniin liittyvälle videomatskulle)



Hykerryttävä veijari!? No, ainahan näissä infantiileissa alkkiksissa (jollainen Hunter siis myös eittämättä oli) on jotain eläimellistä hoivavietin laukaisevaa. Kirja ei salaile Hunterin hutejakaan, vaan kertoo rehellisesti asioiden molemmat puolet ja jos asioilla on usemapiakin puolia, niin nekin. Esimerkiksi Hunterin ensimmäinen vaimo, Sandy, kertoo avoimesti Hunterin huonoatekevästä vaikutuksesta tämän elämään. Ihanneaviomieheksi Hunteria ei voi sanoa, isänäkään Hunter ei onnistunut (todistaa poika, Juan). Sandyn ja Juanin todistajalausunnoista päätellen epävakaan Thompsonin arvaamaton käytös todella pirstaloi läheisten henkisen terveyden.

Toimittaja työssään

Nyt voisi olla aika verestää muistoja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -filmin parissa. Johnny Depp ja Benicio del Toro tekevät suvereenit tulkinnat Thompsonista ja tämän asianajajasta (orig. Oscar Zeta Acosta), joka oli tiettävästi sellainen narkkari, jota Hunterkin pelkäsi.


Samat karaktäärt häärivät myös vuonna 1980 tehdyssä Where the Buffalo Roam'issa. Bill Murray ja Peter Boyle yrittävät eläytyä rooleihinsa, mutta epäonnistuvat siinä täydellisesti. Leffa on niiiin nöösi.


Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on aikaisemmin käsitelty Thompsonin Rommipäiväkirjaa. Sepustukseen voi käydä tutustumassa täällä. Kirjan elokuvaversiota odotellessa.

Vaikka tietäisit Thompsonin elämänvaiheista jo kaiken, suosittelen silti lukemaan vielä tämän elämänkertateoksen. Saa aikaan energisen fiiliksen! 


Kouluarvosana: 10

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat (2001)

Joskus tulee luettua kirjoja, jotka menevät totaalisesti toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Aulikki Oksasen Tryffelikoirat vuodelta 2001 on yksi tällaisista kirjoista.

Oksasen kirjallinen tuotanto on itselleni ollut täysin tuntematonta, ja olisi varmasti ollut vielä tähänkin asti, ellei Tryffelikoiria olisi keksitty sijoittaa kirjastossa hyllyyn, johon kirjastotädit ovat keränneet Helsinki-aiheisia romaaneja. Pyörin hyllyllä lähiöfetissini saattamana ja toivoin löytäväni uuden tuhannen ja yhden yön tarinat. Sellaisen sijaan kouraani tarttui tämä Kallion kaupunginosaan hetkittäin sijoittuva varttuneemman naisen tarina.

Joskus tulee luettua kirjoja, joiden päähenkilö ei kosketa tunteitani missään määrin. Tryffelikoirien Inni on sellainen henkilö. Itsesääliin taipuvainen Inni tuo mieleeni Rimmisen Nenäpäivän Irman, siis ihan vain sillä tasolla, että molemmat ovat kuusikymppisiä yksinäisiä naisimmeisiä ja kumpikaan ei pystynnyt tenhoamaan meikäläistä mukaan tarinaansa.

En jaksa kirjoittaa tästä kirjasta edes kunnon blogipostausta, sen verran haaleaa vettä se minulle oli. Ei siis totaalisen p*skakaan, mutta ei missään nimessä mikään tajunnanräjäyttäjäkään. Selkeän mielipiteen muodostaminen Tryffelikoirista käy liikaa työstä, ja koska tästä ei makseta minulle mitään, niin heitän hanskat tiskiin. Siirryn suosiolla seuraaviin haasteisiin.


Kouluarvosana: 6 1/2

P.S. Tätä kirjaa voisi suositella eläköitymistä harkitseville naisille, antiikinkeräilijöille ja Kalliossa asustaville yksinäisille sieluille.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Gordon Parks Jr.: Superfly (1972)


Andorrassa esitettiin keskiviikkona Gordon Parks Juniorin Superfly, blaxploitation-leffojen kiistaton kunkku. Leffan jälkeen oli vielä Funky Elephant -festareihin liittyvä klubi Dubrovnikissä. Mielenkiintoinen konsepti, vaikken lopulta lämmennytkään leffan jälkeen klubbailemaan, vaan haihduin melko pian paikalta. Mutta kuitenkin, kiva että tällaisia järjestetään.

Superflyn päähenkilö on Priest (Ron O'Neal), joka on mielettömän tyylikäs ilmestys, kuten kaikki elokuvan henkilöt. Priest on kokaiinidiileri, jossa ainoa nimeen viittava asia on kaulassa roikkuva risti, jolla kaveri rykii kokaa nokkaansa vähän väliä.

Tarina on tuttu. Priest haluaa tehdä vielä viimeisen keikan, jonka jälkeen on tarkoitus jäädä hyvin ansaitulle eläkkeelle. $300 000 ei riitä, pitää saada $500 000, jotta eläkkeellä voi elää herroiksi.

Nämähän on nähty, mutta väliäkös sillä, jos puitteet on kunnossa. Superfly paitsi näyttää hyvältä, myös kuulostaa siltä. Leffaa ei voi olla arvostelematta mainitsematta musiikkia, joka on Curtis Mayfieldin käsialaa. Luultavasti paras soundtrack ikinä.

Elokuvan loppuhuipennus on huikea. Siinä Priest pääsee näyttämään tappelutaitojaan (lyö roskiksen kannella valkolaista naamaan, ja heittää toisen mokoman roskapönttöön) ja verbaalista lahjakkuuttaan (Katkaisepa hiuksikin upeasta päästäni, niin olet kuollut).

Täydellistä!

Kouluarvosana: 10