sunnuntai 31. elokuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu (2014)


Mustalaisäidin kehtolaulu (2014) on viides Marja Björkin kirjoittama romaani. Olen jostain syystä ajautunut lukemaan ne kaikki ilmestymisjärjestyksessään. Pelkästä ajautumisesta ei kai silti voi puhua, sillä Björkin tuotoksissa on aina ollut jotakin kutkuttavan vaivatonta ja kiinnostavaa, niin että seuraavaksi ilmestyvään romaaniin on aina ollut tarkoituksellinen mielenkiinto.

Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on Björkiltä arvioitu ainoastaan Puuma, joka, kaikella kunnoituksella, ei mielestäni ole lainkaan Björkin parhaimmistoa. Posliini ja eritoten Prole sen sijaan ovat!

Ja nyt siis myös Mustalaisäidin kehtolaulu. Björk on tunnettu siitä, ettei hän todellakaan kaihda arkaluontoisiin aiheisiin tarttumista. Päin vastoin tuntuu siltä, että kirjailijan antennit tarttuvat mitä sensaationahkuisimpiin uutisotsikoihin, joista tämä alkaa kehitellä itselleen kirjoitettavaa. Ja tämän lisäki vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on paljon omakohtaista elämänkokemusta, joista on hyvä ammentaa. Sitä paitsi Björk osaa nimenomaan pyöräyttää hyvistä aineksista kirjallisesti maukkaita keitoksia, joiden lukeminen on mitä miellyttävintä.

Mustalaisäidin kehtolaulu tarttuu aiheeseen, johon ei kannattaisi tarttua. Romaniperinteiden käsittelyä varten on tavallisesti ollut hyvä varautua silkkihansikkain. Björk, joka ei kaihda riskejä, nostaa kissan pöydälle ja "paljastaa" mustalaissuvun kertomuksessa kaikki puolet. Saaga alkaa Sikristä ja Väinöstä, verraitan edistyksellisestä romanipariskunnasta, joka haluaa perheelleen pysyvän torpan loppumattomalta näyttävän kiertolaiselämän pelastukseksi. Sikri synnyttää joka vuosi lapsen, joista vanhin tytär Marita alkaa kuljettaa kertomusta eteenpäin. Marita haluaa elämältään muutakin kuin lastentekoa, kerjäämistä ja kauppaamista ja huushollin puhtaanapitoa. Marita haluaa käydä koulua.

Sikri, Väinö ja Marita ovat kirjan sympaattiset henkilöhahmot, jotka joutuvat kohtaamaan ei niin sympaattisia sivuhenkilöitä. Vaikka kulttuurin erikoislaatuiset tavat eivät olekaan tätä päivää ja paljon kritisoitavaa löytyy, ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia kulttuurissa kuin kulttuurissa.

Björkin tarina romanisuvun kehityskaaresta olisi voinut päättyä siirappisesti ja ehkä epäuskottavasti. Kirjan puolivälissä ehdin jo pelätä, että Björkin kynnet ovat tylsistyneet, mutta pelkoni oli turha. Kyllähän Björkiltä löytyi taas mukavasti uskallusta käsitellä teemaa joka suunnasta, ei vain hymistellen.

Björkin kirjoitustyylissä on jotain todella miellyttävää ja viileää. Toteavaa. Pidän siitä, ja tekstin lukeminen on suuri nautinto. Marja Björkin kirjoissa yhdistyvät mielenkiintoiset teemat sekä hiotun pelkisetty kirjoitustyyli. Voi kai huoletta sanoa, että Mustalaisäidin kehtolaulu on ehkä Björkin parhain hengentuotos. Kuten aina kirjailijan teoksen luettuani ihmettelen, mitähän seuraavaksi on luvassa.

Kouluarvosana: 9

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Nicholas Stoller: Naapurit (Neighbors) (2014)


Mac (Seth Rogen) ja Kelly (Rose Byrne) ovat astumassa keski-ikäisten maailmaan. He ovat juuri saaneet vauvan ja ostaneet oman talon idylliseltä esikaupunkialueelta.

Heti kohta viereiseen taloon muuttaa kuitenkin naapuri helvetistä: läheisen collegen veljeskunta. Nuoripari päättää pysyä lujana heti alusta alkaen. Opiskelijoille on sanottava, ettei äänekästä juhlimista suvaita heidän naapurissaan, toki mahdollisimman rennosti, eihän tässä mitään kalkkiksia olla.

Veljeskunnan puheenjohtajat ovat kuitenkin mitä miellyttävimpiä ihmisiä ja pyytävät naapurit mukaan juhliin. Mac ja Kelly pääsevät nauttimaan nuoruuden hullutuksista ja naapurukset tekevät verivalan: kusevat ristiin. Elokuvassa pelataan siis säälimättä alapäävitseillä. Tuntuikin oudolta kun isoäiti oli tuonut hädin tuskin kymmenvuotiaat lapsenlapset katsomaan elokuvaa viereisille paikoillemme. Tai lapset tuoneet mummonsa, kuinka vaan, kumpikaan ei oikein tuntunut olevan kohderyhmää.

En osaa sanoa mikä sitten olisi tällaisten leffojen kohderyhmää. Dildojen tekemisen, rintojen lypsämisen ja palleista puristelujen lomassa näissä sethrogen-, juddapatow-, nicholasstoller -leffoissa on aina jotain aikuismaistakin mukana. Naapureissakin pohditaan onko elämä pilalla kun vapaus bilettää on lapsen mukana mennyttä vai onko lapsiperheellisen elämä sittenkin itsessään juhlaa.

Aluksi tuntui, ettei leffassa ole aineksia American Pieta kummemaksi tapaukseksi, mutta jossain vaiheessa Rogen, Byrne, Efron ja kumppanit riisuivat tällaisen 30+ kalkkiksenkin aseista ja tempauduin mukaan viihdyttävään komediaan. Naapurit tietenkin riitautuvat ja alkaa hillitön koston kierre, joka karkaa lopulta totaalisesti käsistä. Rakennellaan draaman kaari kaikkine jännitystihentymineen ja hyvän ja pahan välisine taistelukohtauksineen.

Kaikesta pinnallisuudestaan huolimatta lopulta tosi hyvän mielen komedia.

Kouluarvosana: 8

P.S. Robert de Niro -imitoinnit olivat parhautta!

keskiviikko 6. elokuuta 2014

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men) (2014)


Unohtakaa Eckhart Tolle, Deepak Chopra ja mitä näitä nyt on. David Foster Wallace tekee sen viihdyttävämmin, oivaltavammin, hauskemmin ja kaikin mahdollisin hehkutusadjektiiveimmin.

Yhdestä tyhjänpäiväisestä Johnny Depp -filmatisoinnista jäi päähäni elämään yksi lausahdus: "Hän kirjoittaa filosofiaa runomitassa". Sitä mukaillen David Foster Wallace kirjoittaa psykologiaa kaunokirjallisessa muodossa (=nero).

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja antoi ehkä enemmän ahaa-elämyksiä kuin yksikään selfhelp-kirja, maailmankirjallisuuden klassikko (so. Dostojevski tai Hesse) tai terapiatunti.

Tiedän, että minulla on tapana arvottaa suhteettoman korkealle viimeisimpiä hengellisiä kokemuksiani, joten laimennetaan nyt hehkutusta ja todetaan, että kirjan avulla on mahdollista avata jokaisen kaapista löytyviä luurankoja. Ja jos ei luurankoja saa kalistettua kokonaan pois kaapista, on niille vastenmielisten tyyppien lyhyiden haastattelujen avulla ainakin mahdollista nauraa päin naamaa (vrt. Arosusi). Niin itsekeskeisiksi ja mitättömiksi nykyihmisen ongelmat näyttävät kutistuvan Wallacen ruotiessa niitä piinavan yksityiskohtaisesti.

Vai kutistuvatko sittenkään, sillä toiseksiviimeinen novelli asettaa hykerryttävän nerokkaasti psykoottisen joukkoraiskaajakiduttajamurhaajan ja yhden yön suhteita metsästävän supliikkimiehen mielisairaudet saman viivan alle.

Hävettää, että olen antanut yhdellekään kirjalle ennen tätä täyden kympin.

Kouluarvosana: 10 (Kun ei enempääkään voi antaa)