perjantai 31. joulukuuta 2010

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010)

Onnellisen uuden vuoden toivotukset kaikille kolmelle Rakkaus on koira helvetistä -blogin lukijalle! Hupijuhlan kunniaksi tarjoamme vuoden viimeisenä arvosteluna esimerkin hyvästä hupikirjallisuudesta. Voilà (tai ilman): Pirkko Saision Lokikirja.



Ensinnäkin, <3 Pirkko Saisio, oot ihq!! En pysty kertomaan Lokikirjasta mitään puolueettomasti. Puolisonikin kysyi eilen: "Eikö tuo Saisio epäonnistu missään?" ja vastaukseni oli: "Ei niin missään."

Lokikirja (2010) on Saision käsinkirjoittama ja kuvittama itseoppineiden seiloreiden lokikirja vuosilta 1988-1994. Kaikki alkaa siitä, kun Saikki ja Honksu (Pirjo Honkasalo) päättävät mielijohteesta ostaa Dianan, mahonkiveneen, jossa on "hieno puinen ruori ja upea kattolamppu". Jo ensimmäisellä matkallaan Paimionjokea merelle päin mahonkiristelijän uudet onnelliset omistajat saavat tuta Dianan oikeasta luonteesta. Dianassa nimittäin reistaa aivan kaikki, ja merihätään joudutaan lähestulkoon joka kerta kun porukka lähtee matkaan.

Hauskinta Lokikirjassa on tietysti sarjakuvamaisuus, mutta myös Saikin pistämätön huumorintaju. Kirjaa ei varsinaisesti lue, sitä hörähtelee eteenpäin. Saikki ja Honksu tekevät pesäeron suomenruotsalaiseen ökyilyyn yhdistettyyn muskeliveneilyyn. Dianan kyydissä vettä äyskäröivät Suomen kulttuurieliitti, Saikin tytär Elsa, räävitön pehmoeläin Kengu, ja kaikenkarvaisia muitakin kippareita käy menoa ihmettelemässä. Whisky virtaa, HK-bleuta kuluu ja kansanlauluja veisataan satoja säkeistöjä. Hienostelua ei Diana-paatilla nähdä.

"Illan ensimmäiset erimielisyydet koskivat leipää, teetä, maksamakkaraa, maitoa ja Wetabixia. Tulos oli aika hyvä, kun ottaa huomioon, Honksulla ja Hampulla oli ’ne’, Ristolla kolme naista mukanaan, Saikilla vaikea luonne, Sannalla murrosikä, Elsalla liikaa seuraa, Saaralla liian vähän korppuja, Jakella liikaa rajoituksia, Nipalla liian vähän kaikkea."

Paitsi bättre folken kustannuksella, Saikki pilailee myös sisämaan immeisten kieroudella. Vuonna 1994 Saikki ja Honksu ohjastavat purtilon kohti Saimaata ja Pielistä, ja kohtaavat järkyttyneinä vieraan itäsuomalaisen heimon ja kulttuurierot. Viäräleuvat olivat yhtä diminutiivia:

"Mie ajan teiät satammaa, kolome jos annatte markan lanttiloita, kyytilöitä tiälä saa heittee, immeiset assuu pitki korpiloita ja autoloita ei monella o vanaholoilla muoriloilla."

Tyrskin koko kirjan ilman kyllästymistä pakollisiin, päiväkirjamaisiin merkintöihin, kuin että ketkä ovat laivassa, mistä puhaltaa ja miten kovaa. Itsenikaltainen vannoutunut maakrapukin saa merenkulusta hillittömän kuvan.

Lokikirja on hyväntuulen kirja sanan varsinaisessa merkityksessä! Ja miten kesäinen fiilis siitä tulikaan! Suosittelen, varsinkin näin keskitalvella.

Arvosanassa ehkä hieman saisio-lisää, mutta ehdottomasti hyvä lukukokemus.

Kouluarvosana: 9



Topakat naisimmeiset linnassa, Saikki ja Honksu.

torstai 30. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 Parhaat

Vuodenvaihteessa on mukava heittäytyä sentimentaaliseksi ja muistella kuluneen vuoden tähtihetkiä.

Tässä sellaisia leffojen osalta:

1. Jaco van Dormael - Mr. Nobody (10-) (Okei, tämä on tehty jo 2009, mutta Suomessa se nähtiin vasta männä vuonna)
2. Nicholas Stroller - Get Him to the Greek (9 1/2) (Tätä tuskin tullaan näkemään Oscar-listoilla)
3. Michael Winterbottom - The Killer Inside Me (9-) (Yllätyssijoittuja. Enpä olisi uskonut aikanaan, että tässä sitä vaan tuli katsottua vuoden kolmanneksi paras elokuva)
4. Edgar Wright - Scott Pilgrim vs. the World (8 1/2) (Tämä oli tällainen hyvän tuulen leffa)
5. Debra Granik - Winter's Bone (8 1/2) (Tämä taas jotain ihan muuta)



Ja kotimaiset:

1. Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen - Miesten vuoro (9+) (Elokuva saunomisesta ykkösenä - vain Suomessa)
2. Saara Cantell - Kohtaamisia (9+) (Tästä en osaa sanoa mitään, koska en leffaa ole nähnyt. Ilmeisesti pitäisi)
3. Mika Kaurismäki - Vesku (9) (Koko kansan suosikki!)
4. Joonas Neuvonen - Reindeerspotting - pako joulumaasta (Ilmiö!)


Kirjoista parhaat:

Ulkomaiset:

Ups - pitäisikö näitäkin ehtiä lukea?

Kotimaiset:

1. Riikka Pulkkinen - Totta (10) (Itse en tälle lämmennyt, vaikka Rajasta pidinkin. Toinen koirista tykkäsi kuitenkin kybällä)
2. Pelle Miljoona - Kreuzberg (9 1/2) (Hyvä Pelle!)
3. Kreetta Onkeli - Kutsumus (9 1/2) (Toisen koiran kestosuosikki, itselleni ensimmäinen laatuaan - ja tykkäsin kyllä!)
4. Elina Tiilikka - Punainen mekko (8) (No comments, en ole lukenut)
5. Markku Rönkkö - Lounge (8-) (Ei ole ensimmäisen voittanutta!)


Laitetaan vielä vuoden suosikkilevyt, ihan vaan pätemisen tarpeen vuoksi.

Ulkomaiset:

1. Aloe Blacc - Good Things (Sielukasta!)
2. LCD Soundsystem - This is Happening (Khuul!)
3. MGMT - Congratulations (Kesä meni letkeästi tätä kuunnellessa, hyvän mielen musiikkia)
4. Erykah Badu - New Amerykah Part Two (On sillä vaan mieletön ääni)
5. Goldfrapp - Head first (Tätä en ole ehtinyt kuunnella kuin kerran, mutta heittämällä listalle)

Mitään uudelleenvirityksiä, kuten White Stripesia tai Jimiä, en listalle kelpuuttanut.


Ja vielä kotimaiset:

1. Uusi fantasia - Heimo (Tämäkin on viileetä)
2. Paleface - Helsinki-Shangri-La (Ensin olin, että mitä v.....?, mutta tämähän on ihan huippulevy)
3. Raappana - Maapallo (Reggae OK!)
4. Jätkäjätkät - Ykstoist Ykstoist (Joku saa tietää... Räpäytystä ja reggaeta - jokaiselle jotain)
5. K-X-P - K-X-P (Täydellistä taustamattoa)

tiistai 28. joulukuuta 2010

Andrei Tarkovski: Solaris (1972)


Sitten sitä paljon parjattua neuvostoliittolaista taide-elokuvaa. Kampesin itseni Orioniin katsomaan Tarkovskin Solarista, kuten muutama muukin. Näytös vaikutti nimittäin yllätyksekseni loppuunmyydyltä. Kyseessä siis Klassikko isolla Koolla.

Solaris alkaa luonnon kuvauksella järvimaisemassa. Tarkovskille tuttuun teemaan luontoa kuvataan ruohonjuuritasolla. On kieltämättä flipauttavaa kelailla, että maasta sitä on tultu ja maaksi tuleman.

Sitten lähdettiin auton kyytiin varsin futuristiselle matkalle johonkin Aasian(?) suurkaupunkiin. Ja sitten kävi niin kuin tällaisissa elokuvissa on vaarana - aloin pilkkimään ja torkahtelinkin tuon tuosta.

No, sitten alkoi onneksi tapahtumaan. Ryhdistäydyin. Kris Kelvin -niminen kaveri (Donatas Banionis) lähtee Solaris-nimiselle avaruusalukselle, joka on tutkimassa avaruudesta löytynyttä valtamerta. Kris on psykologi ja jokin hämäräksi jäänyt missio hänellä kaiketi aluksella on.

Psykologi joutuu heti alkuunsa tarkistamaan käsityksensä mielen syövereistä nähdessään millaista peliä aluksella pelataan. Valtamerestä nousee alukselle vähän väliä miehistön muistista materialisoituneita hahmoja.

Alkaa ankarat filosofiset väittelyt ja pohdinnat. On vaikea pysyä kolmea tuntia skarppina. Repliikitkin tuntuvat välillä vilahtavan turhan nopeasti kankaalla. Paljon jätetään kertomattakin. Loppu antaa kuitenkin onneksi paljon anteeksi, mutta sitä olisi kait turha yrittää alkaa tässä selittää.

Elokuvan loputtua joku huusi jihaa! Ja joku muistutti Tarkovskin kuolleen samana päivänä 24 vuotta sitten. Melko fanaattista.

Kouluarvosana: 10 Neroutta! (vaikka yli hilseen menikin)

Laura Honkasalo: Eropaperit (2009)

Ale-glögiä kannutolkulla, mummosuklaakonvehteja ja paketti nessuja. Tätä välipäivien autuutta! Koira helvetistä -blogi on viettänyt ansaittua joulutaukoaan bloggaajien potiessa dedät dukossa sopivasti koko joulupyhien ajan. Syötävää oli monenlaista, lahjoja annettiin ja saatiin, ja sukulaisia tartutettiin. Kokonainen joulutraditio kunnialla kotiin.

Vuoden 2011 alkupäivinä näemme Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tiivistelmän vuoden 2010 parhaista näkemistämme elokuvista ja lukemistamme kirjoista, kootut selitykset, miksi monet monituiset elokuvat jäivät ilman arviota ja miksi jotkut kirjat eivät ottaneet tuulta alleen ei sitten millään (!!Rimminen!!) . Lisäksi ROKH saanee uuden, "kesymmän", visuaalisen ilmeen.




Vielä ennen vuodenvaihdetta kerkeää tässä kuitenkin postata yhden "jouluisen" kirja-arvostelun. Pre-Christmas stressin pahimmissa syövereissä runttasin loppuun Laura Honkasalon Eropaperit (2009), joka ei ennakkoluuloista huolimatta osoittautunut lainkaan paskemmaksi.

Suhtautumiseni Laura Honkasaloon kirjailijana on ollut sanalla sanoen skitsofreninen jo hyvän aikaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun -hypen aikaan (2001) olin ällikällä lyöty, miten jokin niin naiivi ja kliseinen kuin tuo kirja oli, voi olla niin yleisesti kiitettyä ja niin... koukuttavaa. Hotkin SLEOS-kirjaa maanisuuden vallassa samalla kun läpsin itseäni kasvoihin häpeissäni (elin tuolloin "luen vain klassikkoja" -aikakauttani). Honkasalon läpimurto oli mielestäni ärsyttävän kevyt ja siksi niin ärsyttävän hyvä. Tyttökerho (2005) puolestaan oli niin tavatonta potaskaa, etten edelleenkään tiedä itkeäkö vaiko nauraa, kun muistelen sitä selkäpiitäkarmivaa lukukokemusta. Lykkäsin Honkasalon chic lit -koppaan, kaikella kunnialla genreä kohtaan, ja vannoin, ettei koskaan enää tätä laatua.

Mutta heti ilmestyttyään Eropaperit tuntui härnäävän minua pakonomaisesti. Siitä keuhkottin akkoin lehissä, keskustelupalstoilla ja blogeissa. Harasin vastaan, mutta muutama viikko sitten puolustus petti ja Eropaperit kuin hyppäsi syliini kirjastoreissulla. Masokisti sisälläni heräsi ja kuljin kuin riivattu lainauslaitteen luo. Aloitettuani lukemisen tajusin oitis jonkun muuttuneen. Hattara-Honkasalosta oli tullut synkkis.

Eropapereita kahlatessani en voinut välttyä rinnastuksilta Riikka Pulkkisen Tottaan. Sukupolvien kerronnassa hypittiin molemmissa edes takas ja retro-fiilikset painoivat päälle vahvoina. Sinikka K. ja Jouko K. elivät päällepäin onnellista avioarkea 1970-luvun Helsingissä, kunnes (käytännössä selittämättömästä syystä) Jouko päätti heittää vanhan eukkonsa ja kaksi pientä lastaan kankaalle päästäkseen astumaan rakkauden täyttämään liittoon elämäntaiteilija-Raisan kanssa. Kirjan alkupuolta avioeroon asti kerrottiin Sinikan näkökulmasta, kunnes vanhempien välirikon tapahduttua puikkoihin astui pariskunnan 7-vuotias Sara-tytär, jonka vinkkelistä kirjan tapahtumia seurattiin loppuun asti.

Sara-tyttö sai kokea kaikenlaista kurjaa jouduttuaan isänsä pelinappulaksi avioeron tuoksinnassa. Saran isä veteli hihasta ässiä toisensa perään; äitisi on paskaa täynnä, joten kutsut häntä Paskikseksi, isoäitiäsi kutsut Prutkuksi, Raisaa kutsut äidiksi. Lukijana tunsin vaivaannuttavaa myötähäpeää, sillä monta kertaa oli hiuskarvan varassa, ettei Honkasalo vetänyt härskisti överiksi. Eipä silti, erotilanteissa ei voine välttyä ylilyönneiltä. Saran näkövinkkeli perheensä muutoksiin oli viehättävä ja ajatuksiaherättävä, sillä lapsi totisesti tunsi olonsa heittopussiksi taistelevien vanhempiensa välissä.

Mitä lie Honkasalolle tapahtunut Tyttökerhon ja Eropapereiden välissä, mutta muutos on ehdottomasti parempaan suuntaan. Välttämättä Eropapereista ei olisi edes tunnistanut entistä city-sinkkujen kruunaamatonta äänitorvea, sen verran kypsempi tatsi oli jälkimmäisessä. Tyttökerhossa Honkasalo tuntui vain räiskivän mitä sattuu minne sattuu, ja raakaversion maku oli todella tympeä. Uusimmassan Honkasalon on tainnut viilata hieman enemmän ja editoida kirjoitustaan useamman kerran. Mitä Honkasalosta nykyään tulee mieleen, on ennen kaikkea kehittyvä kirjailija. On mukavaa huomata jonkun parantaneen entisestä.


Kouluarvosana: 7 1/2

lauantai 18. joulukuuta 2010

Robert Rodriguez: Machete (2010)


Jälkiviisaana on helppo sanoa, että elokuva ei voi olla muuta kuin pettymys sellaisen ennakkohypetyksen jälkeen minkä Machete sai osakseen. Olen silti pettynyt. Machete ei vastannut odotuksiani.

Tykkäsin hulluna Planet Terrorista, kuten aikaisemmistakin Rodriguezeista. Hullunhauskasta feikkitreileristä piti vieläpä tulla vielä kreisimpi revittely kuin Planet Terrorista. Vaan ei tullut.


Onhan Machetellakin hetkensä. Robert De Niro on mainio konnamaisena kuvernöörinä. Ja Danny Trejo tietysti Machete-veitsineen. Siinä vasta karismaattinen mies. Steven Seagal ja Don Johnsonkin on palkattu statisteiksi. Propsit hauskoista nimistä. Jessica Alba ja Michelle Rodriguez esittävät lattarikaunottaria, Lindsay Lohan valkolaista. Kohtaus, jossa Machete pornoilee Lohanin esittämän tyypin ja tämän äidin kanssa on hauska - ja tietysti Lohan nunnana.

Hauskoja kohtauksiahan Machetessa toki on ja veri lentää, mutta - kehtaako tätä edes sanoa - enemmänkin olisi voinut. Jotenkin Machete ei vain tuntunut niiin hullulta, mitä odotti. Olisiko elävät kuolleet tai vampyyrit sitten auttaneet, tiedä häntä. Loppukin on ihan liian vaisu verrattuna vaikka Planet Terroriin.

Yhteiskuntakritiikkiäkin leffassa oli ja sehän on aina plussaa. Poliitikot ovat läpeensä mätiä ja jenkit rasisteja - jopa lattarit. Amerikkalaiseen unelmaan jo kiinni päässeet meksikaanit näyttäisivät olevan etujoukoissa pystyttämässä muuria rajalle.

En tiedä, ehkä minulla oli huono päivä, mutta ei uponnut.

Kouluarvosana: 5 1/2
(plussaa Tony Halmeen lainaamisesta: "Jumala armahtaa, minä en":)

torstai 16. joulukuuta 2010

Joel Haahtela: Katoamispiste (2010)


En osaa päättää pidinkö Joel Haahtelan Katoamispisteestä vai en. Kyseessähän on Finlandiaehdokas, joten täysin huono kirja ei kai kyseessä voi olla. Ainahan ei tosin hyvätkään kirjat voi kaikkia miellyttää.

Haahtelan kieli on kyllä jollakin tapaa kaunista ja sofitikoitunutta. Toisaalta en pidä tyylistä, jossa pisteet korvataan pilkulla. Esim. näin:

"Meri oli lähes tyyni, Raijan saari ei ollut kovin kaukana, voisin soutaa sinne alle puolessa tunnissa, kapean salmen yli."

Jos tarkkoja ollaan, kyseessä on päälause toisensa perään. Ei hyvä. Tälläinen teksti on jotenkin hengästyttävää, ei ole taukoja, joiden aikana voisi huilia.

Sitten on kirjan tunnelma. Toisaalta pidän Katoamispsteen jonkinlaisesta unenomaisesta ja höttöisestä tunnelmasta. Toisaalta teksti on turhauttavan kliinistä ja kylmää. Päähenkilöllä tuntuu olevan pahemman luokan tunnevamma tai liian vahva lääkitys päällä. Esim. jäädessään autiolle saarelle yksin kuvaa hän veneen karkaamista tavoittamattomiin minkään liikahtamatta sisällään. Toisaalta, jos tyylillä pyritään kuvaamaan sivulliseksi itsensä tuntevaa, vaimonsa pakeista masentunutta miestä, on siinä onnistuttu.

Kirjan tapahtumat on myös yksi asia, joka häiritsi alusta asti. Itsekin olen miettinyt, että jos kirjoittaisin kirjan, siinä ei tapahtuisi mitään. Tämän kokemuksen jälkeen taidan harkita asiaa toisenkin kerran... Tuntuu suoraan sanottuna oudolta, kun kovin dramaattiseen tyyliin kuvaillaan varsin arkisia asioita, kuten hotelliin kirjautumista tai tupakka-askin ostamista.

Ei kirja missään vaiheessa antanut odottaa mitään mullistavaa tapahtuvan, mutta, anteeksi paljastus, olin silti pettynyt, kun lopussa ei mitään yllättävää sattunutkaan.

Kirjassa seikkailee siis minäkertojana kirjailija-lääkäri, joka koittaa selvittää erään ranskalaisen miehen ja kirjailija Raija Siekkisen mysteerin. Kirjailijan ammatista kiinnostuneille Katoamispistettä voisi kai suositella. Siinäkin ammatissa piilee omat vaaransa...

Kouluarvosana: 7 1/2

P.S. tuo unenomainen tunnelma on näemmä Haahtelan tuotannon tunnusmerkki ja haikeus on tsehovilaista. (Savon sanomien arvostelu)

tiistai 14. joulukuuta 2010

Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen: Miesten vuoro (2010)


Enpä olisi uskonut saunomisesta saavan näin hyvää elokuvaa aikaiseksi. Olinhan toki kuullut ylistäviä arvoita Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumenttielokuvasta Miesten vuoro, mutta olen silti ällikällä lyöty.

Elokuvassa ei siis muuta tehdä kuin saunotaan. Niin ja puhutaan. Ja mistä aiheista! Sellaisista, joista suomalaiselta mieheltä ei ole totuttu kuulemaan. Kuka on menettänyt isovanhempansa, kuka vanhempansa, kuka vaimonsa ja asuntonsa ja jotkut lapsensakin.

Tarinat ovat toinen toistaan koskettavampia, eikä itku ole kaukana niitä kuunnellessa. Varsinkin viieminen stoori on sydäntäriipivä, ja on vaikea olla vollottamatta yhdessä sitä kertovan miehen kanssa. Kaveri kiteyttää myös miten suomalainen mies on tottunut reagoimaan vastoinkäymisiin - vaikenemalla ja viinalla. Ehkäpä Miesten vuoro antaa myös toisenlaisia malleja menetyksistä toipumiseen?

Erilaisten stoorien lisäksi dokumentissa esitellään mitä mielikuvituksellisimpia saunoja. Kiukaita on kannettu muun muassa asuntovaunuun, autoon ja puhelinkoppiin. Mitä mainiointa vientimatskua siis, brändityöryhmäkin tykkää taatusti.


Kouluarvosana: 9+

perjantai 10. joulukuuta 2010

Antti Tuomainen: Veljeni vartija (2009)

En ole juurikaan lukenut rikosromaaneita, joten en tiedä osaanko sellaisesta sanoa mitään mainittavaa. Lähinnä olen lukenut joskus Modesty Blaiseja, ja Agatha Christietä tietty. Mihinkään uusiin mainetta niittäneisiin sarjoihin en jostain syystä ole koskaan päässyt kiinni.

Antti Tuomaisen kirja Veljeni vartija on kuitenkin tuore tapaus ja sijoittuu nyky-Helsinkiin. Siitä ehdottomasti plussaa! Henkilöt on helppo kuvitella Porthaninkadun levykauppaan ja Flemarille varjostuspuuhiin. Todentuntuinen miljöön kuvailu edesauttaa asiaa. Etenkin Porkkalan edustalla sijaitseva saari tuntuu todelliselta.

Miinusta liian tarkoista väkivaltatekojen kuvauksista, mikä toki voitaisiin laskea plussaksikin. Nieluun tunkeutuvat puukot ja otsan lävistävät naulakot jäivät kummittelemaan mieleen etovasti.

Teemana kirjassa on isien ja poikien väliset suhteet. Kuinka paha (vai sittenkin hyvä) siirtyy sukupolvelta toiselle.

Ihan laadukasta luettavaa.

Kouluarvosana: 7-

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Thomas Balmés: Babies (Bébés) (2010)

Thomas Balmésin Babies (2010) on dokumentti neljän vastasyntyneen palleron ensimmäisestä vuodesta neljässä eri maailmankolkassa; San Franciscossa, Namibiassa, Mongoliassa ja Tokiossa.

Repliikittömässä dokumentissa seurataan perusolemukseltaan samanlaisten olentojen sosiaalistumista ympäristöönsä. Japanilaisvauvaa kuskataan vauvajumppaan, koska äiti on tottunut tekemään kaiken samalla tavalla kuin muutkin; lastenrattaiden kokoontumisajot tokiolaisessa puistossa näyttävät huvittavilta. Namibialaiset pallerot tunkevat hiekkaa suuhunsa ja chillaavat äitiensä kanssa auringonpaisteessa, mongoolilapsi viettää paljon aikaansa narulla sänkyyn kahlittuna ja isoveljensä kiusaamana ja jenkkimukelo vähät välittää, vaikka faija yrittää opettaa tälle afrikkalalisia heimotansseja kansanopiston kurssilla.

Nauruntyrskähdyksiä ja hellyyspuuskia aiheuttavaa, rentoon fiilistelyyn sopivaa kuvamateriaalia.


Kouluarvosana: 8






tiistai 7. joulukuuta 2010

Shawn Levy: Date Night (2010)


Steve Carell
on ihan hauska tyyppi. Häntä vain on vaikea mieltää tavalliseksi perheenisäksi, vaan tuon tuosta sitä huomaa katsovansa 40-vuotiasta neitsyttä tai Maxwell Smartia.

Date Nightissa Carrell kuitenkin esittää tylsän lähiöläispariskunnan toista puoliskoa. Vaimona esiintyy Tina Fey, uusi tuttavuus minulle, joka osoittautuu hauskaksi hänkin.

Pariskunta päättää viettää kerrankin viikottaisen vapaailtansa Manhattanilla ainaisen lähiöravintolan sijaan. Huippusuositussa ravintolassa ei vain meinaa pöytää saada laillisin keinoin, joten he esiintyvät väärällä nimellä saadakseen pöytävarauksen tehneen parin paikat. Tämä osoittautuu suuren luokan virheeksi, sillä heidän käyttämänsä nimi kuuluu New York Cityn pelottavimman mafiapomon (Ray Liotta) most wanted -listalle. Tästä alkaa tavalliseen perhe-elämään tottuneen pariskunnan uskomaton yö Manhattanin alamaailman syövereissä.

Hauskinta elokuvassa on ainakin arkiset huomiot hammaskiskoista, lukupiiri ("You have no idea what it is like to be a teenage girl having your first period under Taliban rule. That is true. And neither do you.), hipstereinä esiintyminen (takki väärinpäin) ja Mark Wahlbergin muskelit. "Mihin ihminen tarvitsee noin paljon lihaksia olkapäillään?"


Lopputekstien lomassa pyörivät epäonnistuneet kohtaukset paljastavat näyttelijöiden improvisoineen suurimman osan kohtauksista. Aika taitavaa.

Kouluarvosana: 7 1/2

maanantai 6. joulukuuta 2010

Debra Granik: Winter's Bone (2010)


Debra Granikin Winter's Bone on kaiketi tulossa teattereihinkin kuka ties koska. Emme kuitenkaan jaksaneet odottaa kuuta nousevaa, sillä leffa on saanut paljon kehuja ja Sundance-voitonkin osakseen.

Winter's Bone osoittautuikin lopulta todella sympaattiseksi pieneksi elokuvaksi, vaikka aluksi tuntuikin, että hohhoijaa ja että tästä tulisi nyt tykätä kai koska jotkut sen ensimmäisenä nähneet ovat tykänneet siitä.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sellaiseen miljööseen, että oksat pois. Tällaista ei tavallisissa Hollywood-rainoissa näe. Liikutaan sellaisella perähikiällä sellaisen proletaarin keskuudessa, että vaikea kuvitella tällaista olevankaan. Ihmiset asuvat tällä vuoristoseudulla pienissä majoissaan tai trailereissaan pihat täynnä romua. Ja millaista elämää. Elokuvan päähenkilö, 17-vuotias tyttönen, hoitaa taloutta ja kasvattaa kahta sisarustaan äidin ollessa pihalla kuin lumiukko ja isäukon kadottua kuin pieru saharaan.


Old man on tyttärensä epäonneksi pantannut murjunsa takuusummaansa vastaan ja oman onnensa nojaan jätetty perhe on vaarassa menettää katon päänsä päältä, jos ukko ei pian ilmaannu oikeuden kuultavaksi. Tästä alkaa vastuuta kantamaan oppineen tyttären etsinnät, jotka osoittautuvat hankaliksi. Sisäsiittoisessa yhteisössä jokainen tuntuu olevan jonkinlaista sukua toisilleen, mutta kukaan ei tunnu suostuvan auttamaan tyttöä etsinnöissä.

Oman lukunsa soppaan tuovat huumeet, jotka ovat korvanneet viinan tässä takapajulassakin. Isä on ammatiltaan metamfetamiinin tehtailija, joten etsinnät on aloitettava ikävän huumejengin taholta. Elokuvan henkilöt ovat oksettavia, mutta muuttuvat leffan kuluessa inhimillisiksi. Varsinkin tytön sedästä (John Hawkes) saadaan muokattua sympaattinen kuva alun inhottavan kovistelevan spiidin snorttaajan jälkeen. Poliisimieskin osoittaa haavoittuvuutensa pelätessään sanan pelkuruudestaan kiirivän vääriin piireihin.

Pääosan esittäjälle Jennifer Lawrencelle on povattu roolista Oscaria eikä moinen mikään vääryys taitaisi olla.

Kouluarvosana: 8 1/2

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Antero Viinikainen: Orgo (2009)


Kirjahyllyssämme on pölyttynyt jo muutaman vuoden ajan Antero Viinikaisen Aleksis Kivi ja Serbian prinsessa. Kirpputorilla kirja vaikutti sopivan surrealistiselta, mutta muuttuikin kotihyllyssä luotaantyöntäväksi. Nähdessäni kirjastossa Viinikaisen uutuuden, Orgon, päätin lopulta tarttua härkää sarvista ja selvittää mikä tämä Viinikainen oikein on miehiään.

Viinikainen on koittanut Orgossa kääntää loppuunkalutun kirjailijasta kertovan tarinan mielenkiintoiseksi selittämällä yksityiskohtaisesti kirjoittamisprosessia ja kirjailijan tekemiä valintoja. Valitettavasti vain huonolla menestyksellä.

Ei Orgo huono kirja ole, paikoin tarina on oikein mukaansatempaava, mutta vastaavasti valitettavan usein jotenkin jankkaava. 'Todellisuusproosa', 'Raskolnikov' ja 'manne' vaikkapa mainitaan niin moneen kertaan, että odotin koko ajan kauhulla, koska joku näistä otetaan jälleen esille kuin kyseessä olisi jotain ennenkuulumatonta. Enkä edes ymmärtänyt jatkuvaa jankutusta jostain ihmeen todellisuusproosasta, vallankumouksellisesta kirjallisuuden lajista. Kirjan päähenkilö, Aulis Saastamoinen, kirjoittaa kuin olisi ensimmäinen kirjailija ikinä, joka kirjoittaa itsestään. Ehkei kuitenkaan.

Alkuun hyvältä tuntunut idea lähes kaiken kirjoitetun ja kirjoittamatta jätetyn perustelemisesta ei lopulta olekaan niin hyvä. Lopulta se kääntyy kirjailijaa vastaan, kun vaikkapa riisuttua dialogia perustellaan huonolla muistilla tai muistiinpanovälineiden puuttumisella.

Orgon juoni on siis Aulis Saastamoisen kirjoittamisprosessin ja siinä sivussa tapahtuvan kuvailua. Saastamoisen kustantaja valittaa tämän olevan epäuskottava, jolloin kirjailija keksii luoda ihan lihaa ja verta olevan hahmon, Orgon. Harmi vain, että siinä vaiheessa kirja vasta muuttuu epäuskottavaksi. Kuvaukset Helsingin pintaliidosta aiheutavat pienoista myötähäpeän tunnetta.

Ettei postaus menisi pelkäksi loan heittämiseksi, on sanottava että Viinikaisella on kyllä selvästi sana hallussa ja kyky kirjoittaa mukaansatempaavaa tarinaa. Puutteisiin oli takerruttava tyydyttävän arvosanan perustelemiseksi.

Kouluarvosana: 7-

perjantai 3. joulukuuta 2010

Derrick Borte: Jonesin perhe (The Joneses) (2009)

Katsoimme komediaa taas vaihteeksi. Tai komediaa ja komediaa. Yleensä komedian määritelmänä pidetään kai sellaista elokuvaa, joka naurattaa katsojaa. Jonesin perhe onnistui siinä kerran.

Okei, satiiriksikin elokuvaa voisi kai kutsua. Kantaaottavuushan nyt on aina paikallaan, mutta ei kai itse elokuvan tarvi silti jättää kylmäksi. En muista koska viimeksi olisin katsonut näin hajutonta ja mautonta leffaa. Koko katselukokemuksen aikana ei värähtänyt sisälläni mikään. Ei edes Demi Mooren ansiosta.

Ja aihe, jota elokuva kritisoi. Keeping up with the Joneses -mentaliteetti. Nojaa, kyllä kai sitä itsekin voisi vähemmänkin kuluttaa, mutta kovin vieraaltahan tuollainen jenkki-meininki aidatulla asuinalueella tuntuu. Enkä tiedä oliko leffa edes kovin kriittinen materian suhteen, vai oliko tämäkin lopulta vain amerikkalaisen unelman myymistä katsojille.

Elokuvan juoni on liian yksinkertainen selostettavaksi. Tärkein käänne paljastetaan jo alkumetreillä ja loppu onkin sillä silitelty. Elokuvasta olisi ehkä saanut edes hitusen herkullisemman paljastamatta asetelmaa heti alkuunsa. Sänkysekoilutkin olisi asettunut aivan uuteen valoon, jos katsoja ei olisi tiennyt mistä on kyse. Nyt leffan katsoi loppuun vain odottaen epäuskoisena voiko tapahtumat todella kulkea näin ennalta arvattavaa Hollywood-huttu-polkua pitkin.

En tiedä. Ehkä keskiverto-amerikkalaiset kaipaavat näinkin alleviivattuja kannanottoja näinkin itsestäänselvästä aiheesta. Ja mikä se sitten oikeastaan olikaan? Mammonan haaliminen tosirikkaitten tahdissa on todella vaikeaa? Tai jotain.

Kouluarvosana 5 1/2

torstai 2. joulukuuta 2010

Edgar Wright: Scott Pilgrim vastaan maailma (2010)


Scott Pilgrim vs. the World on viihdyttävämpi, mutta teinimpi kuin (500) Days of Summer näistä uusista indie-elokuvista. Täytyy myöntää, että tykkäsin silti, vaikka leffan kohderyhmä taisikin olla vähän nuorempaa polvea kuin meikäläinen.

Scott Pilgrimissä rakastuvat hiukan nuoremmat ihmiset kuin Summerissa. Myös musiikki on nuorempaa polvea. Kun (500) Days of Summer nojasi hyväksi todettuun old school musaan, The Smithsiin, Joy Divisioniin ja sen sellaiseen, soitetaan Scott Pilgrimissä tuoretta indierockia, joka käy elokuvassa Scottin ohella omaa kamppailuaan elektroa ja muuta musiikkia vastaan.

Käsite indie alkaa kyllä totta puhuen hämärtyä sen saavuttaman megalomaanisen suosion ja kaupallisuuden myötä. Haistankin vahvasti indien lopun olevan lähellä. Tai sitten kyseessä on kuiva huoneilma ja pakkaset, jotka ovat tehneet tepposet muutenkin erehtyväiselle vainulleni.


No, Scott Pilgrim vastaan maailma on joka tapauksessa tosi hip ja cool, vaikka sortuukin vähän turhaankin erikoisuuden tavoitteluun ja ei sittenkään niin omaperäisiin hahmoihin. Michael Cera nyt on tietysti ihq, mutta moneskohan kerta Scott Pilgrim on sitä samaa roolia mitä mies on vetänyt Junosta lähtien. Mary Elizabeth Winstead on toki ihanan dekadentti ja cool viikottain hiustensa väriä vaihtavana Ramonana, mutta niin oli Kate Winsletkin aikanaan. Välillä huomasin leffan tempaavan oikein kunnolla mukaansa, mutta välillä tuntui tylsältä. Vieläkö noin monta tietokonetappelua jäljellä? Huoh!


Leffassa vähän jokainen on hipsterimpi kuin toinen tai liian cool jollekin. No, kaippa hipsteritkin elävät siinä samassa kilpailuyhteiskunnassa kuin kaikki muutkin.

Tietokonepelejä pelanneena ja indiemusaa kuunnelleena tykkäsin.

Kouluarvosana: 8 1/2 (Plussaa Seinfeld-tunnarista)

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Adam McKay: The Other Guys - Katastrofikytät (2010)


En tiedä miksi, mutta jotenkin sympatiseeraan Mark Whalbergia. En osaa sanoa onko kyseessä loistava koomikko, vai onko hän hauska vain, koska ei osaa näytellä pätkääkään. Ainakin on vaikea uskoa, että parikymmentä vuotta sitten tyyppi on ollut katu-uskottava hip hop -artisti. No, ehkä 2030 on vaikea uskoa, että Wahlberg on joskus ollut uskottava näyttelijä...

Viime aikoina olen alkanut lämmetä myös toiselle katastrofikytälle, Will Ferrellille. Tyyppihän on mieletön mammanpoikana konttorirottana. Kirjanpitäjänä NYPD:ssä toimivan Allen Gamblen kaapista löytyy tosin yllättäviä luurankoja. Mies on vanha parittaja, jolle partnerin Terry Hoitzin (Wahlberg) hämmästykseksi lämpenevät Hoitzin pään pyörälle laittavat naiset.

Katastrofikytät pelaa toista uutuuselokuvaa, Cop Out - Pari kyttää, kovemmilla panoksilla poliisielokuvien parodioimisessa. Kun Pari kyttää pelasi pitkälti toiminnan ja jännityksen varassa, on The Other Guys puhdasta komediaa.

The Other Guys viittaa NYPD:n hyljeksityimpään poliisipariin, joka saa hoitaa sankaripoliisien paperihommat, jos onni käy. Gamble on paperihommissa omasta tahdostaan, mutta Hoitz on juuttunut toimistoon vasten tahtoaan ammuttuaan hätäpäissään koko kansan rakastamaa Yankee-peluria. Kun kaupunkilaisten ja lehdistön lemmikit, näyttävästi roistoja kiinni ottavat Danson ja Highsmith (Dwayne Johnson & Samuel L. Jackson), kuolevat tulee katastrofikyttien tilaisuus napata sankarinviitta itselleen.

Gamble ei moista roolia itselleen haluaisi, mutta Hoitz pakottaa partnerinsa metstästämään mainetta ja kunniaa kanssaan. Gamblella on työn alla talousrikollisen David Ershonin (Steve Coogan) nappaaminen. Hoitz katsoo tässä tilaisuuden mainetekoihin, vaikkei ymmärrä pätkääkään mistä on kyse. Hoitz hoitaa katastrofikytistä muskelihommat ja Gamble aivotyöskentelyn, ja kumpikin osoittautuukin sarallaan varsin päteviksi. Alkaa hillitön rikosjahti, joka sai tämän komedian kuluttajan tirskumaan moneen otteseen. Ferrellin hahmo on naurettava!

Kouluarvosana: 8-

perjantai 26. marraskuuta 2010

Arto Salminen: Paskateoria (2001)

Enpä ole ennen lukenut toista kertaa samaa kirjaa, jos ei tenttikirjoja oteta mukaan. Ja Tuntematonta/Sotaromaania. Nyt teki mieli lukaista jokin helppo ja hyvä kirja. Ja muistella mikä siinä sitten oli niin erinomaista.

No ensimmäisenä on sanottava yhteiskuntakritiikki. Ei siitä mihinkään pääse. Salminen analysoi inhoittavan realistisesti ihan tieteellisten teorioidenkin mukaista yhteiskuntaa. Siinä työväenluokka on imetty kuiviin ja jätetty oman onnensa nojaan. Mutta omistavalla luokalle ei riitä mikään, vaan seuraavana on vuorossa keskiluokka. Jotkut hassut lipsahtavat siitä niiden joukkoon, joilla on, mutta suurin osa tipahtaa niihin, joilla ei ole.

Vaan ei Salmisen ansiot siihen jää, vaikka ovatkin vaarana jäädä alapäillä ja eritteillä retostelun varjoon. Paskateoria on kieleltään ja rakenteeltaan ihan uskomattoman hyvä. Dialogi on hauskaa, uskottavaa ja iskevää. Ja kerronta samanlaista. Paketti pysyy hyvin kasassa läpi kirjan, joka toki on lyhyt. Se ei silti vähennä Salmisen ansioita pätkääkään. Kirja ei jäänyt huutamaan sivuakaan enempää.

Salmisen kuvailu on vähintäänkin omintakeista. "Kaupunki oli mereltä katsottuna liikumaton ja hiljainen. Siellä hälistiin niin paljon, että mitään ei kuulunut". "Vainajien lähellä oli aivan hiljaista, sillä ne eivät kuulleet mitään.""Kukaan ei voinut katsoa Juurakkoa silmiin kun se puhui, ei varsinkaan silloin kun se oli hiljaa."

Ja dialogia:
"- Miksi te mulle kerrotte?
- Ketkä me, kysyi Jutikkala ja vilkaisi kahta puhumatonta.
- Keitä te nyt sitten olette? En minä tiedä.
...
- Entä jos mä kerron poliisille teistä.
- Me ei tykätä sellaisesta, sanoi Jutikkala.
- Ketkä me?"

Miksi tällaista nyt sitten kutsuisi, tyyli käynee kuitenkin selväksi. Ja Salminen säilyy sille uskollisena läpi kirjan.

Jaa mikä se paskateoria sitten on?
"- Paskateorian lähtökohta on piereminen. Ihmiskunta on aina pierryt, koko historiansa ajan, miljoonia vuosia, tuhansia miljardeja pieruja. Joka pierun mukana vapautuu hajua, enemmän tai vähemmän. Haju koostuu muutamasta paskamolekyylistä. Johonkin ne molekyylit nousevat ja kerääntyvät. Ei ne mihinkään katoa. Kerran koittaa se päivä kun kaikki romahtaa niskaan. Ja sitä on paljon, todella paljon. Me hukutaan paskaan."

Loistavaa!
Kouluarvosana: 10

tiistai 23. marraskuuta 2010

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä (2010)


Jostain kumman syystä olen alkanut harrastaa ihan jees -kirjojen lukemista ja vieläpä aina samoilta kirjailijoita. Taannoin luin Jukka-Pekka Palviaisen Harkinta-ajan, joka sopi kesäisen sadepäivän ratoksi kuin nyrkki silmään, ja nyt marraskuisena pakkaspäivänä tuli kahlattua tumma ja kylmähkö Mitä ikinä keksitkin pelätä. Kirjan kansi ei lupaa hyvää eikä teoksen vaivaannuttavan kökkö, Ultra Bralta pöllitty otsikkokaan avaudu kuin vasta ihan tarinan lopussa. Huoh, mitä itsensä ruoskintaa tämä kaamos saakaan aikaan! Tarttua nyt tällaiseen moneksi sadaksi sivuksi.

Kirjan päähenkilö on lapatossu-Mikko, joka vielä lähes nelikymppisenä edelleen haaveilee kouluaikojen ihastuksestaan Katariinasta, luokan kauneimmasta tytöstä. (Tällaisia juonia ei muuten ole kuin kolmetoista tusinassa!) Tapahtumat sijoittuvat Raumalle, mikä itselleni on kuin onkin melko eksoottista. Kirja alkaa siitä, kun Katariina joutuu kolkossa parkkihallissa vaaralliseen ja uhkaavaan tilanteeseen, jossa roistot uhkaavat tätä hengenlähdöllä, mikäli Katariina ei pian kiikuta satojen tuhansien velkakassiaan ryöväreille. Myymälävartijana toimiva Mikko sattuu paikalle ja tarjoaa rakkauden kohteelleen suojaa omassa asunnossaan.

Mikko palvoo Katariinaa ja maata tämän jalkojen alla. Katariinaa puolestaan ei voisi kömpelö Mikko vähempää kiinnostaa. Naista ihmetyttää ainoastaan se, miten kummassa Mikko on aikoinaan voinut solmia parisuhteen runoilija-Suvin kanssa, joka hänkin tosin on lähtenyt kälppimään Pariisiin bi-suhteita metsästämään. Katariinan luihu ex-mies Sami ja tämän häthätää täysi-ikäinen tyttöystävänsä Sonja saavat myös kirjassa omat roolinsa. Jokainen näistä epätodellisen suhdevyyhdin osallisista saa omat puheenvuoronsa Palviaiselle ominaisessa näkökulmatekniikassa. Kaikki tyypit eivät mielestäni ole edes tarkoituksenmukaisia kokonaisuuden kannalta, mutta näinhän näitä sivuja saadaan.

Palviaisen Harkinta-aika oli omasta mielestänäi sympaattisempi tapaus kuin tämä trillerimäisyyteen pyrkivä MIKP (pakko käyttää lyhennystä). En samastunut henkilöistä yhteenkään, Mikko varsinkin oli aivan nobody persoona, vaikka häntä kirjan kannattelevana voimana esiteltiinkin. Katariina oli halju, jotenkin sukupuoleton ja tympeän ylpeä bitch.

Ei ei, tätä kirjaa en suosittele kenellekään. Oli aikamoista masokismia rämpiä tarina loppuun asti. Lopetus sentään pelasti hiukan. Sain selityksen siihen, miksi kaikki oli ollut niin paskaa koko kirjan ajan.


Kouluarvosana: 5

maanantai 22. marraskuuta 2010

Katriina Järvinen ja Laura Kolbe: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2008)

Jotkut ne lukevat tenttikirjoina tällaisia herkkupaloja, meikäläinen pläräilee näitä ihan huvikseen. Katriina Järvisen ja Laura Kolben Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa on kepeää iltalukemistoa sydäntäraastavasta aiheesta. Luokkaretkeily liippaa allekirjoittanutta henkilökohtaisesti melko läheltä, ja tämä kirja tarjoaa fiilistelyyn helposti tunnistettavia tilanteita ja esimerkkejä. En ala tässä saarnata luokkaeroista, sen verran herkkähipiäinen aihe on kyseessä, mutta Järvisen ja Kolben kirja kannattaa lukea, jos on pähkäillyt aiemminkin teeman kanssa. Kaikkiahan luokkatietoisuus ei tunnut koskettavan.

Mikään vallankumouksellinen lukemisto Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa ei ole. Luulisi tällaisia turinoita putkahtelevan useamminkin esiin yliopistomaailmassa, mutta ilmeisesti aihe on kuin onkin melko tabu. Katriina Järvinen edustaa tekijöistä sitä luokkaretkeilijää, joka nousee työväenluokasta hyvintoimeentulevaan keskiluokkaan ja osaksi akateemista älymystöä. Laura Kolbe puolestaan paistattelee ylhäisen suvun tarjoamassa valokeilassa ja jakaa paikaltaan asiantuntijalausuntoja luokkaeroista. Järvisen kertoessa käytännönkokemuksista elämästään köyhänä, Kolbe heittelee esiin historiallisia taustatietoja ja tutkimustuloksia. Vaikka Kolbe onkin porvariksi ihanan humaani ja häntä olisikin joskus sympannut, tämän lukukokemuksen jälkeen se on jo vaikeampaa.

Loppujen lopuksi kirjan ote on turhan kesy omaan makuuni. Ja vaikka mässäily ei itsetarkoitus olisikaan, Katriina Järvisen omakohtaiset kokemukset eivät ole tarpeeksi proleja myrskyn herättämiseen. Tuntuu, ettei tamperelaisen siivoojavanhempien tyttären tarina pääse kurjuudessaan samalle tasolle, kuin kolmannen polven lähiöläisten kohtalot nykyään. Ehkä Järvinen ja Kolbe ovat olleet aavistuksen varovaisia aihetta käsitellessään. Luokkaerojen paraikaa kasvaessa luulen, että tabusta saadaan pian messevämpiäkin kokemuksia luettavaksi.


Kouluarvosana: 8

tiistai 16. marraskuuta 2010

Dennis Dugan: Grown Ups - Oikeesti aikuiset (2010)


Sitten kun Suomen teattereihin saadaan 'tuoretta' komediaa, tuodaan sinne tällaista roskaa. Grown Ups - Oikeesti aikuiset on oikeesti yhtä huono mitä nimi antaa olettaa. Nimekkäitä näyttelijöitä pullisteleva komedia muistuttaa uutuuksista liikaa Hot Tub Time Machine - Kasarikankkusta ja liian vähän Get Him to the Greekiä.

Kun niminäyttelijät esittävät komediaa, joka ei naurata, se pistää myötähäpeän sijaan vihaksi. Adam Sandler, Chris Rock, Kellarin kunkku Kevin James, Salma Hayek, Steve Buscemi lupailevat ainakin meikäläisellä parempaa kuin tämä, vaikka aavistus tulevasta olikin toki tiedossa. Ihmetyttää mihin Chris Rockia esimerkiksi elokuvassa tarvittiin. Pari semihauskaa varvasvitsiä ja that's it. Steve Buscemin rooli on yhtä pieni, mutta naurattaa toki, loistava näyttelijä ja hauskan näköinen naama kun on.

Elokuvan idea on koulun korisjengin jälleennäkeminen legendaarisen valmentajan hautajaisten yhteydessä. Lenny Feder Hollywoodista (Sandler) on vuokrannut hautajaisten jälkeen poppoon käytettäväksi mökin lapsuuden sielunmaisemasta Kanadan järvimaisemasta. Kaverukset näkevät ensimmäisen kerran aikoihin ja tuovat mukanaan perheensä muiden ihmeteltäviksi.

Elokuvan hauskuus perustuukin sitten perheenjäsenten kummallisuuksiin - kellä on pierevä äiti ja kuka on naurettavan vanhan vaimon kanssa. Leffan dialogi koostuu lähes pelkästään one-linereista. En tiedä, minusta stand up on asia erikseen ja elokuva jotain ihan muuta. Grown upsin hauskuus piilee myös sukupolvien välisissä eroissa. Kun oikeesti aikuiset olivat lapsia, he leikkivät mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä ulkona, mutta heidän jälkikasvunsa pelaavat vain päivät pitkätysten Nintendoa, eivätkä osaa heittää edes kiveä järveen.

Koko perheen elokuvana ymmärtäisin tämän jotenkin. Köysiradoilta tippumiset varmaankin naurattavat perheen pienempiä, mutta heille suunnattuna elokuvassa on kyllä liikaa tissejä ja perseitä. En tiedä, ehkä Oikeesti aikuisissa on haettu jokaiselle jotain.

Helppoa katseltavaa. Jos ei mikään muu uppoa.

Kouluarvosana: 5+

torstai 11. marraskuuta 2010

Adam McKay: Velipuolet - Step Brothers (2008)


Harvemmin on keskiverto ja tasapaksu komedia onnistunut jakamaan tämän kotikatsomon mielipiteitä niin kuin Adam McKayn Velipuolet. Will Ferrell esittää nelikymppistä peräkammarin poikaa, jonka sinkkuäiti rakastuu vielä kypsemmällä iällä hurmaavaan mieheen, jonka omissa nurkissa pyörii... yllätys yllätys, myös keski-ikäinen naimaton poikamies-poika (John C. Reilly). Vanhusten muodostaessa uusioperheen Ferrellin ja Reillyn hahmot joutuvat reviiritaisteluun muuttaessaan saman katon alle asumaan. "Velipuolten" yhteiselo ei lähde alkuun ruusuisesti mutta jaetut vastoinkäymiset auttavat löytämään yhteisen sävelen.

Absurdi juoni-idea ei kanna elokuvaa kovin pitkälle, vaikka se tavallaan onkin suht "omaperäinen" tämän tyypin genressä. Allekirjoittaneen odotukset leffalle olivat: tyypilliseen tapaan katsojaa aliarvioiva mutta harmiton nollaukseen sopiva sontapläjäys. Kansikuvan perusteella olin valmistautunut 6 arvosanaan yltävään tekeleeseen. Ja vaikka tällä kotisohvalla on taide-elokuvat lentäneet romukoppaan (kutakuinkin heti tämän blogin avaamisen jälkeen) muiden sivistyshankkeiden kanssa, ja aivot huutavat komediaa, oli Velipuolet silti alhaisiakin odotuksia p*skempi.

Toinen kotikriitikkomme taas katsoi Velipuolet ihan mielihyvällä tietäen, että kun ei odota mitään, ei voi vaatia mitään. "Oli tää silti parempi kuin Hot Tub Time Machine". Mikä pitänee paikkansa.

Kouluarvosana: 5 1/2

tiistai 9. marraskuuta 2010

Pelle Miljoona: Kreuzberg (2010)


Hei älä tuu selittää mulle kuuntele tää juttu tää menee näin. Nimittäin Pelle Miljoona on loistava kirjailija!

Pelle Miljoonan ja Kreuzbergin nimet uutuskirjan kannessa lupasivat hyvää. Kreuzberg on ihq <3. Pelleltä taas muistan lukeneeni joskus yhden nerokkaimmista äkkisältään mieleen tulevista letkautuksista. "Shanti Babakin kävi paskalla", muistuttaakseen pyhän miehen kuolevaisuudesta.

Hyviä heittoja löytyy Kreuzbergistäkin. Vaikkapa "Menneinä viikkoina aura ei ollut loistanu kirkkaissa spektrin väreissä, vaan kyns syvää vakoa itseinhon suossa". Tai "Berliinin muuri murtui ryminällä, harva kuulee kapitalismin murenemisen".

Koko kirja on itse asiassa melkoista tykitystä. Tulee Anja Kauranen mieleen. Oivaltavia sivalluksia toisensa perään, slangin ja milloin mistäkin kielestä tilanteeseen parhaiten soveltuvan sanan sävyttämänä. Pelle on varsinainen kosmopoliitti. Uskottavasti kaveri osaa kirjoittaa vieraista paikoista ja kulttuureista. Berliinissä seikkaillaan turkkilaisten kotikonnuilla, maan alla ja jokilaivalla. Afganistanissa käydään pyhää sotaa. Ääri-islamistit ja uusnatsit rinnastetaan toisiinsa.

Päähenkilönä kirjassa on kaksikymppinen kurdinainen, Uzi, joka laulaa perheeltään salassa, ja hyvin laulaakin. Uzin ympärille on luotu toinen toistaan messevämpiä hahmoja. Boheemipsykiatri, joka kyyditsee potilastaan vanhalla moottoripyörällään. Narkkari Herman, joka kirjoittaa sydäntä riipaisevia runoja. Tämän äiti, puolalaisrouva, joka pumpatiin täyteen dopingia Los Angelesin olympialaisia varten. Mystinen burkamies. Veli Ahmed, joka lähtee opettelemaan pyhän sodankäynnin taitoja Afganistanin aavikolle. Vanha hollantilainen hippi, joka on seilannut jokilaivallaan läpi Euroopan ja historian. Ja monia muita.

En voi muuta kuin suitsuttaa estoitta Kreuzbergiä. Se on viihdyttävä, hauska, jännittävä, oivaltava... Mitä muuta voi kirjalta vaatia. Hieno kirja!

Kouluarvosana: 9 1/2

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Marja Björk: Puuma (2010)


Marja Björk on tarttunut härkää sarvista ja ottanut kantaaksen suomalaisen puumanaisen viitan. Jonkunhan se täytyy tehdä, ja julkisuus tällä aiheella on taattu. Lehtien palstoilla Björk on paistatellut puumaksi tälläytyneenä koti-Kallionsa kaduilla ja antanut asiantuntijalausuntoja kypsempien naisten seksuaalielämästä poikarakastajiensa kanssa. Kukapa ei haluaisi olla kotomaamme Demi Moore?

Puuma kertoo juristi-Mallasta, elitististä, jonka elämää eivät enää ilahduta minkkiturkit eivätkä uudet Bemarit, vaan nuoret rakastajat, joita Malla keräilee salaa avomieheltään Kaukolta. Mallan ja Kaukon liitto on urautunut intohimottomaksi, ja Malla katsoo olevan kaikkien etu, että hän käy hakemassa virikettä elämäänsä naapurin nuoren poikamiehen syleilystä. Björk kuvaa kuusikymppisen Mallan vartalossa tapahtuneita muutoksia realistisesti ja rehellisesti. Malla ei elä harhoissa, vaan tajuaa tulleensa vanhaksi, eikä myöskään petä itseään kuvitelmilla, että nuoren miehet voisivat ajatella tätä muuna kuin äitihahmona. Nuori rakastaja, Roy, haluaa olla vauva, jota Malla imettää. Että mitenhän se on Demillä ja Astonilla?

Välillä kertomus harhailee Mallan lapsuuden kesiin, joita tämä vietteli maaseudulla ylimystöperheensä kesähuvilalla. Naapurissa asusti mustalaisia, joiden joukosta Malla löysi itselleen Orvokki-tytön sydänystäväkseen, ja Mallan äiti Hemmi-sedän yölliseksi leikkikaveriksi. Mallaa kohti äiti oli tunnekylmä, mutta yöllä Hemmin luokse hiipiessään onnellinen. Puumassa nautiskellaan siitä, että miehet ovat voimattomia aisankannattajia. Äkkiseltään mieleeni tulee vastaava tarina toisinpäin Alpo Ruuthin Tavallisen suomalaisen miehen muodossa. Siitä on 30 vuotta.

Björkin kirjaa ei voi parhaalla tahdollakaan julistaa mestarilliseksi, mutta ajankuluna menihän se. Puuman eri osa-alueet liihottelivat mielestäni irrallisina toisistaan, enkä oikein nähnyt esimerkiksi mustalais-teeman ymppäämistä mukaan kovinkaan perusteltuna. Lanka, jossa käsiteltiin Mallan Riitta-ystävän narsisti-sulhasta oli raadollinen mutta siitä huolimatta huvittava. Mutta ei sillä ollut kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä.

Kirjailijan esikoisteosta, Posliinia, en ole lukenut, mutta miksen joskus voisi sitäkin vilkaista. Kiitokset vaan tarttumisesta arkoihin aiheisiin.


Kouluarvosana: 7

maanantai 1. marraskuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta (2010)


Huh huh, nyt se on vihdoin luettu!! Nuoren lupauksen, Riikka Pulkkisen, todellinen koetinkivi, toinen romaani, joka kantaa nimeä Totta.

Totta ei ole mikä tahansa kirja vaan The kirja. Pulkkisen esikoinen, Raja, sai sen verta ison mediamyllytyksen osakseen, että toisen kirjan kirjoittaminen muodostui oikeutetusti lähes mahdottomaksi tehtäväksi ihmelapsi-Pulkkiselle. Mutta kyllä se samperi pystyi siihen!!! Huh huh, pakko sanoa.

Tätä kirjaa lukiessani mielessäni pyöri täsmälleen samat asiat kuin Rajaa arvioidessani. Tarkoitushakuinen kriittisyys nyt ainakin päällimmäisenä. Rajaa ahmi ja ahmi ihan hulluna, mutta loppuun päästyä oli pakko todeta lakoniseen tyyliin että: "Olis se voinu parempikin olla". Median lempilapsi, oman julkisuuskuvansa tarkkaan puntaroinut Pulkkinen ei herättänyt sympatioita tekotaiteellisella asenteellaan, vaikka Raja olikin ihan mukiinmenevä hengentuotos.

Ottaessani Totta-teoksen hyppysiini ensimmäistä kertaa, päätin karistaa ennakkoasenteeni, mikä tietenkin on asenteellista jo itsessään. No, vauhtiin päästyäni en pystynyt enää jarruttamaan, kun kerta leikkiin ryhdyin. Pulkkinen tykittää tekstiä jälleen kerran harkitusti ja viilatusti, mutta se toimii sittenkin! Sivu sivulta ahmin lisää ja lisää, en voi hidastaa tahtia. En pysty pidättämään ihastustani enkä missään mielen välissäkään halua sortua hifistelyyn. Mitään ei olisi pystynyt tekemään toisin. Pulkkisella on niin vahva oma tyyli, ettei siihen auta mennä änkyttämään väliin. Hienoa, Riikka!

Äh, sanotaan se nyt sitten; Totta on pirun hieno kirja!!

Todettakoon vielä, että reaktioni Pulkkisen tuotokseen on erittäin spontaani ja rehellinen, en hienosäädä enkä viilaa tätä arvostelua. Tulkoon tämä kerrankin puhtaasta sydämestä.

Totta kertoo kolmen sukupolven naisista, kuolemasta, rakkaudesta, syyllisyydestä ja myös anteeksiannosta. Nyt ollaan kaukana Anja Kaurasen työläismurjuista, sillä Pulkkisen ikä ja status akateemisen suvun jatkeena sallii tämän maalailla raadollista paremman väen sukusaagaa. Naiset ovat menestyviä, huippukoulutettuja ja supertiedostavia. Kaiken saa kuitenkin solmuun lapatossumainen mutta oikukas suvunpää Martti, jonka motiivit jäävät kirjassa valitettavan vähälle selittelylle. Suvun naisten tunteet on painettu tiedostamattomaan, kunnes kuoleva isoäiti päättää nostaa kissan pöydälle.

Kerronta hyppii ajassa ja paikassa. Välillä ruopataan syöpää sairastavan isoäidin ympärilleen levittämää kauhunsekaista fiilistä ja välillä pompataan ajassa 1960-luvulle ja annetaan puheenvuoro perheen ulkopuoliselle lastenhoitajalle. Epäilyttävältä tuntui heittäytyä Pulkkisen visioimalle 60-luvulle, mitä 80-luvun lapsi siitä ajasta tietää. Totta puhuakseni välillä Pulkkisen maalailut lipsahtavat kliseisiin ja mahdottomilta tuntuviin tilanteisiin. Ei kai kukaan 60-luvulla elämäänsä elävä kiinnitä varta vasten huomiota vastaantulijoiden "ampiaiskampauksiin", "paksuihin silmälasinsankoihin" ja vaatteiden "keinokuituihin". Visiot ovat otoksia aikansa elokuvista ja hyvinhän Pulkkinen näyttää Godardinsa katsoneen. Pelkistettyinä fraaseina faktat menevät ainakin oikein.

Mutta lupasin olla heittäytymättä jälkiviisaaksi ja varta vasiten kriittiseksi. Vältän vähättelevät asenteeni ja hyväksyn Pulkkisen stailin sellaisenaan. Ilman muuta myönnän, että eri tyylistä kirjallisuutta (tai elokuvaa) on hölmöä arvioida rinnakkain, mutta yksinkertaistaminen on usein parasta. Preferoin viilamattomampaa kieltä, mutta omassa genressään Pulkkinen on pätevä. Niin että kymppi pläjähti.


Kouluarvosana: 10


perjantai 29. lokakuuta 2010

Kevin Smith: Cop Out - Pari kyttää (2010)


Ah, mikä tunkkainen tuulahdus 80-luvulta. Tällaisten leffojen parissa sitä kasvettiin silloin kun videot vuokrattiin VHS:inä Pasin Videosta ja sen sellaisista.

Kevin Smithin (Clerks, Zack and Miri Make a Porno) Cop Out - Pari kyttää kumartaa syvään vanhan koulun kyttäkaksikoille, jotka letkauttelevat nokkeluuksia tiukkojen ajojahtien ja pyssyn paukuttelun lomassa. Itsekin kyseisissä rooleissa viihtynyt Bruce Willis esittää sitä vanhempaa konstaapelia, jolla on huolia ja murheita aikuisesta tyttärestä ja rahasta. Tracy Morgan puolestaan on parista kytästä se hauskempi ja nuorempi puolisko, joka vitsailun lisäksi silloin tällöin mokailee taistelun tuoksinnassa.

Cop Out nostaa hattua vanhoille rikoselokuville jo alkuminuuteilla. Paul Hodges (Morgan) esittää erilaisia kuulustelutekniikoita, joiden alkuperäiset esittäjät Jimmy Monroe (Willis) latelee kuin apteekin tiskiltä. Kumma kyllä Yippie-ki-yay -miehestä ei kaveri ole kuullutkaan.

Alleviivaavat alluusiot jatkuvatkin sitten läpi leffan. Oikeastaan jok'ikinen kohtaus on kuin parodiaa vanhoista toimintarymistelyistä. Takaa-ajoja tehdään fillarin selässä kännykkämainokseen pukeutuneena ja autolla pakittaen. Pahiksilla on hyvät jo tähtäimessä, mutta miettivät liian kauan ja kuinkas ollakaan ajavat kolarin ja hyvät selviävät kuin selviävätkin. Musiikkina soi ehta kasarisoundi.

Parin kytän toilailut on tottakai päivitetty 2000-luvulle. Hodges on kuin kävelevä Wikipedia ja miehen mokat on kaiken kansan nähtävissä You Tubessa. Kun Travolta oli Pulp Fictionissa paskalla aina kun tapahtui, on Hodges h-hetkellä joka kerta luuri kädessä eikä huomaa mitä selän takana tapahtuu.

Leffan juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan, että pari kyttää, yllätys yllätys, hyllytetään heidän hoidettua jälleen yhden keikan tyylilleen uskollisina, eli päin mäntyä. Monroelle palkan jäädytys kuukaudeksi tulee pahaan saumaan tyttären tulevien häiden maksaessa hulppeat $48 000. Kaverilla on kuitenkin plan b, joka perustuu kaikkien aikojen ensimmäisen baseball-kortin myymiseen. Tästä pitäisi saada sellaiset $80 0000, mutta kuinkas ollakaan korttiliike, ja siinä sivussa Monroen kortti ryövätään juuri kun mies on tekemässä kauppoja. Monroe lähtee etsimään korttiaan uskollisen partnerinsa kanssa ja sotkeutuu kaupungin suurimman rikollisliigan hämäräbisneksiin. Tästäkös seuraa mielenkiintoisia juonenkäänteitä, jännitystä ja actionia vallan mainiosti torstai-iltaa piristämään.

Kouluarvosana: 7 1/2

maanantai 25. lokakuuta 2010

Markku Rönkkö: Lounge (2010)

Markku "Elämä on" Rönkön uusin romsku on nimeltään Lounge. Hypin lähes tasajalkaa bongatessani sen kirjaston uutuushyllyltä viime viikolla. Hallelujaaa, vihdoinkin uudet hitit rönkköä, iloitsin.

Koirat helvetistä polvistuvat syvään kumarrukseen Rönkön aikaisempien teosten, Talonmiehen ja Roskakuskin, edessä. Noin kolme vuotta sitten koirankopissa luettiin talkkari-Auliksen edesottamuksia hurmoksen tilassa ja Rönköstä henkilönä tuli köökissämme lähes jokapäiväinen puheenaihe. Ongelmatilanteissa mietimme: "Mitä Rönkkö-the-Guru tekisi tässä tilanteessa?"

Juoksupoika oli Rönkön mies-trilogian viimeinen osa ja melkoista kuraa. Allekirjoittanut muistaa vannoneensa, että mikäli Rönkkö ei neljännellä kirjallaan palauta kurssiaan kohti menestystä, tämä tulee varmasti menettämään yhden vannoutuneimmista ihailijoistaan. Ja mitä Lounge sitten teki?

Kirjan aloitus tempaisi allekirjoittaneen heti matkaan (toisin kuin monet muut kirjat viime aikoina) ja hykertelin koko matkan kirjastolta kotiin. Loungen lukemisessa oli oikein tekemisen meininki.

Teksti oli rönkkömäisen harkittua mutta helppoa. Kaikki osaset olivat tarjottimella. Mestariteos käsillä... Mutta Loungen päähenkilö Joona Jalonen aka Jonathan Noble teki kirjasta mitäänsanomattoman. Rönkön itsensä tapaan copywriterina ja art dircetorina toimiva Jonathan on saavuttanut kaikki mahdolliset mainosmaailmassa jaettavat pystit ja pokaalit, bileitä ja naisia riittää. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista vaikka istuisi vain persiillään.

Mutta kun se teini-iän rakkaus pääsi menemään...... Jonathan ei ole kyennyt onnellisuuteen, jäätyään märehtimään menetetyn mahdollisuuden perään. Minkälaista elämä olisi jos Hannele olisi kulkenut koko ajan rinnalla? Menestys ja mammona ei merkitsisi mitään... Tämähän menee vähän Mr. Nobodyn tapaan jossitteluksi.

Ulkoisesti menestyneeseen Jonathaniin on vaikea samastua. Teflonpintainen päähenkilö ei nouse samoihin sfääreihin kuin Talonmiehen Aulis, kotimaisen nykykirjallisuuden kiistämättä sympaattisin hahmo. Rönkön puolustukseksi sanottakoon, että hän on tehnyt Jonathanista tarpeeksi ristiriitaisen hahmon herättääkseen pientä pohdintaa. Kysymykseen, onko Jonathan hyvis vai pahis, ei vastata. Porho, jonka moraali on kohdillaan on itse asiassa aika haasteellinen kuvattava, heh heh.

Loungesta on vaikea sanoa mitään pitävää. Sysipaska se ei missään nimessä ollut, mutta jokin tunneside päähenkilöön voisi jeesata hieman. Vaikka Lounge jäi yhtä pinnalliseksi kuin lentokentän henkilöstö, annan Rönkölle vielä lisämahdollisuuden.

Kouluarvosan: 8-

torstai 21. lokakuuta 2010

Nicholas Stoller: Get Him to the Greek - Keikkaa pukkaa (2010)

Vuoden ylivoimaisesti parhaasta komediasta ei tässä elokuvakulttuurin kehitysmaassa kuule kuin huhupuheita, joten Koirat kyllästyivät piinavaan odotteluun ja tilasivat leffan Internetin ihmeellisestä maailmasta. Ja kyllä kannatti!

Nicholas Strollerin ohjaama ja yhdessä Jason Segelin (joka on muuten hauska kaveri) kanssa käsikirjoittama Get Him to the Greek on melkein kuoliaaksi naurattava komedia. Pääosissa sekoilevat Katy Perryn kihlattu Russell Brand ja Jonah Hill. Hienoja miehiä. Hauskan roolin vetää myös P.Diddy, Daddy, Puffy, mikälie, levy-yhtiön pomona. Katy Perrylläkin oli kai elokuvassa cameorooli, jossa peuhasi Brandin kanssa, mutta sitä ei kelpuutettu itse elokuvaan. Kuvauksissa oli kuitenkin lempi syttynyt ja pari astelee ilmeisesti alttarille eni viikonloppuna.

Russell Brand näyttelee elokuvassa supersuosittua brittirokkaria Aldous Snowta, joka on spin-off Strollerin edellisestä leffasta Forgetting Sarah Marshall (joka on huippuhauska pätkä sekin). Snow repsahtaa sopivasti päihteisiin vietettyään kuivan kauden, jonka tuloksena tyttöystävä läksi ja tuli tehtyä biisi, joka oli NME:n mukaan pahinta mitä Afrikalle on tapahtunut apartheidin jälkeen..

Jonah Hill on levy-yhtiön keltanokka Aaron Green, joka saa tehtäväkseen hakea Snow Lontoosta L.A.hin 72 tunnissa. Tehtävässä onkin haastetta kerrakseen, koska Snow'lla on jäänyt bilevaihde pahasti päälle eikä aikataulut jaksa miestä kiinnostaa. Puhelimessa kuumottaa jatkuvasti pomo Sergio Roma (Sean Combs), joka ohjeistaa junioria "mind fuckingissa", eli kuinka Snow täytyy tuoda paikalle ajallaan ja pienessä sievässä, mutta ei liian vahvassa myötälaitaisessa. Ja vallan mahoton reissuhan siitä syntyy...

Postataan vielä imdb:stä pari pahiten tipauttaneista repliikeistä (jotka ei tietenkään tässä naurata pätkääkään):

Sergio Roma: [in a text]Where the fuck are you? I am gonna kill you. Smiley face.

Pharrell Williams: How do I look?
Sergio Roma: Man, lose the pink. It's not gangster.
Pharrell Williams: That's your problem. Everything is gangster with you.
Sergio Roma: The name of the song is "I'm Gangsta!"

En tiedä, meihin osui ja upposi! Apatowin nimeen krediteissä voi aina luottaa.

Kouluarvosana: 9 1/2
Traileri löytyy täältä

perjantai 15. lokakuuta 2010

Mika Kaurismäki: Vesku (2010)




Toisin kuin monet muut nerot, ikonin asemaan noussut Vesa-Matti Loiri on alkanut saada tunnustusta työstään jo ihan elinaikanaan. Mahtavaa sinänsä. Loiria pidetään alan kuin alan monitaiturina, ja kukas minä olen sitä kritisoimaan. 1980-luvun lapsena rakastin monen muun lailla Matti Nykästä ja kuvittelin tosissani meneväni tämän kanssa joskus naimisiin. Onneksi näin ei ole tähän mennessä käynyt. Toinen lapsuuteni ihastus oli Vesku. Se kun oli Speden ja Simon välistä jotenkin se varteen otettavin ja "normaalein".

Loiri on kuulemma jo männä vuosina haaveillut tekevänsä itsestään dokumentin, mutta terveysongelmat ovat pidätelleet hankkeeseen ryhtymistä. Mika Kaurismäen dokumentti-innostus osui siis juuri oikeaan saumaan ja kaksikko telkeytyi Veskun Inarin mökille turisemaan elämänviisauksia rullaavalle kameralle. Mittavasta aineistosta Kaurismäki on napsinut iskeviä ja kronologisesti eteneviä lausahduksia ja silpunnut väliin vielä vanhoja nauhoituksia Pojista, Lapualaisoopperasta, Seitsemästä veljeksestä ja Speden kanssa tehdyistä toilailuista. Jokaisesta Veskun "roolista" huokuu kieltämättä, ja helkkari soikoon, nerokkuus.

Muhkea Loiri herättää monenlaisia tunteita. Varsinkin vaimonsa ja poikansa kuolemista kertoessaan Veskulle herahtaa tippa linssiin, ja totuuden nimissä jouduin ehkä itsekin nieleskelemään useasti siinä kohtaa. Naisseikkailujaan Loiri ei piilottele vaan kameran edessä rakkauttaan Veskuun pääsevät hehkuttamaan niin Lenita kuin Hannele Lauri ja Marita Hakala ja Stiina Toljanderkin. Myötähäpeän tunne tulvahtaa viimeistän siinä vaiheessa kun Vesku alkaa raottaa kokemuksiaan muissa ulottuvuuksissa. Meedion luona ja Tuonpuoleisessa on tullut käytyä.

Viikko sitten Esko Salminenkin paljasti/ylpeili lööpeissä olleensa melko "happo raikuli". Niinpä...

Lyhyestä virsi kaunis. En tiedä, millä lailla Kaurismäki olisi voinut hiukkaakaan parantaa Vesku-dokumenttia. Lopputulos oli yksinkertaisesti hyvä ja tunteitaherättävä. Mitä muuta se vaatii? Ehkä ihan leffateatteriin asti meneminen tämän takia ei ollut ihan must-juttu, olisin voinut odottaa tämän televisio-ensi-iltaan astikin.


Arvosana: 9

YouTube on pullollaan Vesku-matskua, mutta valitsin piristykseksi tällaisen kaikkia naisia aina koskettavan aiheen: laihduttamisen.