maanantai 17. maaliskuuta 2014

Akseli Tuomivaara: Korso (2014)


Korso (2014) on Akseli Tuomivaaran esikoiselokuva, joka kertoo kolmesta Vantaan Korsossa elelevästä ja paremmasta elämästä unelmoivasta nuorukaisesta. Korso on mielentila, sanotaan, ja niin se kai onkin. Radan varressa Vantaan perukoilla nukkuvan lähiön maine ei ole glamourilla pilattu, vaan korsolaisuudelle on aina ollut oikeutettua hymistä. Tässäkin elokuvassa Korsosta piirtyy ennalta pureskeltu kuva paikkana, joka ei tarjoa mitään muuta kuin harmaata betonimaisemaa ja kapakan rähinää.

Markus (Mikko Neuvonen) on parikymppinen työtön juippi, jonka opiskelut ammattikoulussa ovat tyssänneet ja jonka päivät kuluvat koripalloa pomputellessa hylätyssä teollisuusrakennuksessa. Unelma koristähteydestä New Yorkissa saa Markuksen jaksamaan päivästä toiseen, ja Markuksen kaverit, Vänä ja Hartikainen (kliseiset nimet päähenkilön kavereille), auttavat bestistään parhaansa mukaan tämän yrityksissä saavuttaa unelmansa. Pirtun ja kaljan kittaus, syrjäytyneisyys, rasismi ja rikollisuus ovat elokuvan kantavia teemoja ystävyyden lisäksi. Mielestäni elokuvassa ei oikeastaan ole mitään ainutkertaista tai muistettavaa, vaan kaikki mainitut teemat on käsitelty useasti ennenkin.

Lähiöelämän toivottomuus vai unelmista kiinni pitäminen? Mikä on tämän elokuvan sanoma? Draama ja konfliktikohdat jäävät mielestäni latteiksi, ja loppuratkaisu on ennalta helposti arvattavissa. Korso on elokuva, jonka voi katsoa irvistelemättä, ei se huono ole, mutta helvetisti parempaa lähiökuvausta voi hakea mieluummin Pirjo Honkasalon Betoniyöstä tai vaikka Aku Louhimiehen Vuosaaresta.


Kouluarvosana: 6,5

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Sami Lopakka: Marras (2014)


Tällä kertaa tutustuin uutuskirjan myötä minulle täysin vieraaseen alakulttuuriin. En ole koskaan kuunnellut kirkonpolttoheviä enkä pukeutunut kuin pyöveli. En oikeastaan tiedä voidaanko puhua edes alakulttuurista, sen verran plajon näitä tuskaa potevia nuoria miehiä ja naisia jossain vaiheessa oli. Nopean taustatutkimuksen jälkeen selviää kuitenkin, että Lopakan bändi Sentenced on näköjään jo lopettanut kun vasta joka kirkonkylällä alkoi olla kolmetoista goottia tusinassa.

Bändin sanoituksista vastasi luonnollisesti soittomuusikon uran jälkeen kirjailijaksi ryhtynyt Lopakka, joka on sitä paitsi suomen kielen maisteri. Sanoituksien keskeisten aiheiden sanotaan Wikipediassa olleen masennus, itsemurha ja kuolema. Onneksi sentään "usein kuitenkin mustalla huumorilla sävytettynä".

Ja kyllähän tuo musta huumori kukkii myös Lopakan esikoiskirjassa. Ehkä kirjavalinta ei sittenkään niin outo ollut meikäläiselle, onhan lempigenreni musta huumori. Sortumatta kliseisiin, Lopakka naurattaa heti alusta asti jäyhien suomalaismiesten olemattomilla kommunikointitaidoilla. Parhaat naurut saa tietysti ripuli- ja oksennushommeleilla. Nämä nyt päällimmäisenä jäi mieleen.

Liskojen yötkin toki nauratti, mutta niitä oli ehkä sittenkin liikaa. Muutenkin kirja tuntui toistavan itseään liikaa. Ongelmalliseksi koin myös sivuhenkilöt, joista ei saanut otetta. Toki kaikkien kuolemaan viittavat nimet oli hauska anekdootti, mutta nimien samankaltaisuus sai minut sekoittamaan kaikki yhdeksi ja samaksi tyypiksi, varsinkin kun heillä ei mielstäni oikein ollut lihaa luitten ympärillä.

Parhaista nauruista vähään aikaan kuitenkin ehdottomasti plussaa!

Kouluarvosana: 8-

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu (2014)


Olen aina ollut synkkien kirjojen ystävä, mutta viime vuosien lukumieltymykseni ovat olleet kallellaan kepeämpiin tarinoihin. Ahdistus kuului nuoruuden ajanjaksoon, jolloin hain paikkaani mieluummin kivun kautta kuin kevyestä nuoruuden huumasta nauttien. Vasta joitakin vuosia sitten tunnustin myös viihteellisyyden arvon ja opin sen, ettei ole häpeä hoitaa itseään naurulla ja hömpällä.

Tiina Raevaaran Laukaisu (2014) on kuitenkin ahdistavuudella mainostettu kirja, jonka tiesin haluavani lukea. Keravalainen Raevaara mainitsi joskus muinoin haluavansa sijoittaa jonkun tarinoistaan kotikaupunkiinsa (myös allekirjoittaneen synnyinkaupunki), ja arvelin Laukaisun olevan se tarina. Osuin oikeaan. Keravaa ei kirjan sijaintikaupunkina mainita, mutta paikat ja muistot olivat hyvin selvästi sijoitettavissa kartalle.

Tiesin Laukaisun kertovan perhesurmasta mutta muuta etukäteistietoa en halunnut lukea blogeista tai arvioista ennen omaa näkemystäni kirjasta. Nyt takana on huikea lukukokemus, joka painaa sydänalassa vielä vuorokausi loppukohtauksen jälkeen. Raevaara on onnistunut puristamaan runsaaseen sataan sivuun sellaisen pommin, jonka en ole uskaltanut antaa räjähtää hallitsemattomasti, vaan puran tunteitani kirjaa kohtaan vähä vähältä. Tarina oli niin taiten rakennettu alusta lähtien, että jännityksen ja ahdistuksen jäytävä tunne voimistui loppua kohti luultavasti tarinan päähenkilön kanssa yhtä jalkaa.

Kirjan varsinainen kertoja on alle neljäkymppisen Pauliinan vanha koulukaveri, joka on vakuuttunut siitä, että hänen on tarkoitettu kertoa Pauliinan ja Pauliinan perheen tarina. Koulutoverit eivät ole tavanneet sitten kouluaikojen, joten kertojan tarinasta puuttuvat viimeiset kuluneet 15 vuotta. 15 vuoteen mahtuu tilanteita ja elämänkokemusta, joista koostuvat syyt Pauliinan nykyiseen kurjistuneeseen elämäntilanteeseen. Pauliina on naimisissa Kerkon kanssa, ja heillä on esikouluikäiset kaksostytöt. Avioliitto on pystyynkuollut, ja masentuneen Kerkon maatessa sängyssä Pauliinan kontolle jäävät kaksosten hoito ja taloustehtävät. Molemmat vanhemmista ovat työttöminä, eikä rahaa ole mihinkään ylimääräiseen. Omakotitalo on aikoinaan hankittu kilometrien päästä kaupungista, joten kulkeminen ja kuljettaminen sekä palvelujen saatavuus on vaivannäön takana. Pauliina poistuu talostaan vain viedäkseen lapset esikouluun. Talon kulmat repsottavat, puutarha on villiintynyt ja tiskit homehtuvat keittiössä. Kukaan ei pese pyykkejä ja laskut pinoutuvat avaamattomina pöytätasoille. Pauliina suree sitä, miten talo alkoi mädäntyä heti heidän muutettuaan sinne. Perheen tilanne on ajatutunut umpikujaan, jonka lopullisuudesta kirjan kuvaama yksi päivä kertoo.

Päivän aikana Pauliina tajuaa, ettei nykyinen tilanne voi enää jatkua. Hän vie lapset päiväkotiin ja alkaa järjestää elämäänsä uuteen uskoon sekä mielessään että ihan käytännössäkin. Hän laittaa avioeron vireille ja pakkaa tavarat kassiin. Jännite kasvaa tarinan edetessä, ja lukija kääntelee omia tulkintojaan puolelta toiselle. Loppuun asti jännittää, kumpi osapuoli avioparista tekee ratkaisevan teon ja voiko Pauliinan sympatiseeraus kostautua lukijalle.

Raevaaran kieli on loppuun asti hiottua ja pelkistettyä, ja pidin siitä aivan suunnattomasti. Toteavat lauseet tukevat hyvin totista tarinaa, ja turhien kuvailevien adjektiivien karttaminen on jo taito sinänsä. Olen todella vakuuttunut Raevaaran kyvyistä, huh huh... Kirjan kertoja jää nimettömäksi, enkä ole täysin varma, oliko hänen roolinsa täysin pakollinen kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta kertojan ja Pauliinan kohtaaminen antoi Pauliinalle sykäyksen herätä henkiin kuolleista. Kirjassa tehdään rinnastuksia Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jonka kautta Pauliina näkee asemansa avioliitossaan. Loppupuolella Pauliina ajautuu tilanteeseen, johon hän ei olisi uskonut päätyvänsä, mutta hän heittäytyy siihen ja kokee luottamuksen tunteen.

Laukaisusta on kirjoitettu runsain mitoin kirjablogeissa, ja mielestäni esimerkiksi Ompun blogissa ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa on osattu kuvailla erityisen hienosti kirjasta nousseita ajatuksia. Suosittelen Laukaisua niille lukijoille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää lukemista ja jotka eivät halua päästää itseään helpolla (ainakaan joka kerta).


Kouluarvosana: 9,5


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Robert Rodriguez: Machete Kills (2013)


Robert Rodriguezin ongelma on trailerit. Ei sillä, että ne olisivat huonoja, vaan aivan liian hyviä. Feikkitreileri, blaa blaa, kaikki tietää mistä Machete on saanut alkunsa.

Ensimmäiseen Macheteen oli ainakin minulla aivan liian suuret odotukset elokuvahistorian nerokkaimman trailerin jälkeen. Jatko-osaan mennessä odotukset olivat jo laantuneet pettymykseksi osoittautuneen kokopitkän jälkeen, mutta sitten Rodriguez tekee sen taas, ihan itse. Mitä voi odottaa enää tukevasti maan kamaralla pysyttelevästä elokuvasta kun alkuun näytetään traileri, jonka perusteella jatko-osa sijoittuu avaruuteen.

Nyt täytyy vain toivoa, että Rodriguez vie trilogiansa loppuun. Näin on sanottava kakkososan nähtyäni, vaikka ensimmäisen taisinkin dissata kolme vuotta sitten.

Okei, onhan itse elokuva taas väsynyt vielä edellistä paremmaksi laitetun trailerin jälkeen. Mutta annetaan anteeksi ihan vaan vaikka ennen alkutekstejä näytetyn pläjäyksen vuoksi. No, ampuuhan Rodriguez itseltään toisenkin jalan näin mahtavalla introlla, mutta keskitytään hyviin puoliin, vaikka amerikkalainen ohjaaja tuskin tätä lukeekaan.

Vai mitä sanot aloituksesta, jossa paitsi putoaa pari päätä, halkaistaan kokonainen mies pituuttaan kahtia? Machete on totisesti nimensä mukainen. Tai entäpä tappaminen ottamalla machetella sähkökaapista sähköisku ja johtamalla se vihulaiseen, joka kuolee. Itse Machetelle ei tietenkään käy mitäään. Siis miehelle.

Tämä kaikki siis ennen alkutekstejä. Loppuleffa? No, paljon verta ja ruumiita. Muun muassa monella tapaa kopterin siipiin kuoleminen, parhaimpana gorilla, joka ei hievahdakaan, vaikka Machete tekee reiän miehen mahaan. No, sankarimme ei mene neuvottomaksi, vaan iskee kätensä reiästä sisään, vetää jonkun helkkarin pitkän suolen, liekö ohutsuoli, ulos ja viskaa sen helikopterin propelliin. Kuolihan sekin lopulta.

Rodriguez on kyllä väärin ymmärretty nero. Jos Tarantino olisi tehnyt vastaavan leffan, olisi mies kahminut pystejä eri elokuvajuhlilta ympäri maailman. No, ehkä Rodriguezilta vain puuttuu se jokin, viimeinen silaus.

Mutta onhan tämä nyt aivan jäätävän viihdyttävää paskaa!

Kouluarvosana: 9- (Säästän kympin Machetelle avaruudessa)

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)



Kun tarttuu kirjaan, jonka kannessa komeilee vaatimaton lavuaarin viemäriritilä ja jonka kirjoittaja on Prisman asiakaspalvelija, ei voi muuta kuin nauraa. Nyt ollaan itse asiassa. Mahtaa olla itseironinen kaveri, pakkohan tämä on lukea! Ja kun lukemaan ryhtyy, ei tee mieli lopettaa ollenkaan.

Tällaiset olivat tuntemukseni törmättyäni Sami Rajakylän Pätkärunoilijaan (2013). Rajakylä on kolmikymppinen, Prismassa duunia paiskiva tradenomi, joka on epäilemättä riipustanut Pätkärunoilijaa kotona työpäivänsä jälkeen päähenkilö Keijon tapaan. Tai ainakin näin haluan sen ajatella. Kirja kertoo Keijosta, nuoruusvuosien ja keski-iän välimaastossa haahuilevasta Kelan asiakaspalvelijasta, joka syvällä sisimmissään tietää olevansa kaunokirjallisen maailman pelastava messias, kunhan vain saisi pään auki kustannusyhtiöön sopimuksen muodossa. Kustannustoimittajat tyrmäävät Keijon käsikset aina vain uudestaan, mutta sekös Keijon latistaisi, ei todellakaan, päin vastoin. Mies on ehkä väärin ymmärretty mutta on hän sentään tuottelias, ja Aukea.netistä löytyy rutkasti kommentoijia hänen runoilleen. Kun joku kauhistelee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Kun joku kehaisee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Tämä onkin yksi Keijon ongelmista. Kaljapullonkorkki ei meinaa pysyä kiinni, vaikka Keijon terveyden ja moraalisen rappeuman puolesta niin toivoisi.

Keijo on pätkärunoilija, Kelan ja työttömien lapatossujen arkipäiväinen selkäranka. Keijon elämässä on työ, jossa hän leimaa asuntotukipäätöksiä neulatyynyn näköisille huumehiippareille, koti, jossa voi avata jääkaapista oluen ja tietokone, jonka edessä syntyy syvällisiä ajatuksia. Kaikki ei silti ole reilassa Keijon elämässä: Keijolta puuttuu nainen. Jos saisi naisen, voisi Keijo leimata Kelan hakemuksia onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta kun naista on niin vaikea saada. Täytyy ottaa rohkaisukaljaa, vaihtaa puhdas paita ja jalkautua baarielämään. Siellä Keijo tekee kaikkensa, mutta hameväki on liukasta kuin saippua ja luistelee Keijolta karkuun. Täytyy vielä laihduttaa vähintään kymmenen kiloa läskiä pois. Keijo aloittaa kuntoremontin, jonka osana olevaan ruokavalioon ei kuulu ohrapirtelö Karhun eikä Lapin Kullan muodossa. Kunto kohoaa, paino putoaa, mutta runosuoni menee tukkoon. Mitä Keijolle nyt käy?

Rajakylä muokkaa Keijosta häpeilemättä Bukowskia ihannoivan antisankarin. Keijo rakastaa muun muassa Bukon Rakkaus on koira helvetistä -runokokoelmaa ja yrittää muutenkin yltää esikuvansa tasolle ryypiskelyn mittapuulla. Keijo on lukijan näkökulmasta kotoutettu versio Chinaskista, joka on yhtä lailla sympaattinen ja jolla on paljon samoja piirteitä kuin Kalifornian serkullaan. Rajakylän teksti rullaa mainiosti, ja välillä allekirjoittaneen oli tyrskittävä naurua ja luettava siipalle ääneen katkelmia. Toki muutamat katkelmat, joissa Keijo paasasi yhteiskunnallisia näkemyksiään, vaikuttivat hieman päälle liimatuilta, mutta mitäpäs sillä oli väliä, kun Rajakylä osasi kuitenkin kirjoittaa niistä hauskaan tyyliin. Eikä tällaisen hyymöripläjäyksen päätteeksi kukaan järkevä jaksa nillittää yksityiskohdista.

Suomen Bukowski kotoutettuna ja siirrettynä nykyaikaan voisi hyvinkin olla Keijon lainen pätkärunoilija, joka Itiksen raitteja tallatessaan puntaroi mielessään, kannattaako kadunvarren saluunaan pistäytyä sisään vai jatkaako matkaa kotiin kassissa kolisevien oluttölkkien kera. Oli hauska tutusta Keijon maailmaan, kiitokset siitä Rajakylälle. 

Kouluarvosana: 9

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Päivi Storgård: Keinulaudalla (2013)

Päivi Storgård on tähän asti ollut tunnettu television uutisankkurina ja aamu-tv:n juontajana sekä RKP:n poliitikkona. Viime syksynä hän julkaisi esikoisromaaninsa Keinulaudalla (2013), joten Päiviä voi nykyään tituleerata myös kirjailijaksi. Keinulaudalla on fiktiivinen kuvaus naisesta, joka tietämättään sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kuvaus "fiktiivinen" on tosin kyseenalainen, sillä  lähes kaikki tarinan piirteet käyvät yksiin Päivin oman elämän kanssa, joten lukijana tarinaan suhtautuminen mielikuvituksena oli erittäin työlästä, miltei mahdotonta. Kyllä päähenkilö, Outi, piirtyi mielessäni täsmälleen Päivin näköiseksi.

No, oli totuuden ja fiktion miksaus millainen tahansa, kertomus Outista oli joka tapauksessa erittäin toimivasti kirjoitettu. Kirjaa oli lähes mahdotonta laskea käsistään ja jokaisen luvun jälkeen oli oitis siirryttävä eteenpäin. Päähenkilö Outi työskentelee television aamulähetyksessä ja herää joka aamu ennen neljää. Unirytmin tai rytmittömyyden johdosta Outi alkaa väsyä ja työn rasittavuuskin saa Outin otteen herpaantumaan. Alkaa kierre, jossa Outi joutuu tsemppaamaan yli sietokykynsä ja aviomies joutuu ottamaan entistä enemmän vastuuta pariskunnan lapsista. Vähäiset unet ja töppäykset töissä saavat Outin pian romahtamaan, ja hän syöksyy altaan depressiiviseen päätyyn. Masentunutta vaimoaan tovin hoivattuaan aviomies suostuttelee tämän hoidon piiriin, mistä alkaa Outin masennuksenhoitojakso. Häntä hoidetaan masennuspotilaana, ja kotvan päästä Outin ryhti paraneekin. Hän saa taas otteen elämästään ja alkaa säätää montaa asiaa samaan aikaan. Tässä vaiheessa siirrytäänkin jo manian puolelle, joka saa Outin hyppäämään lentokoneeseen kesken työpäivän ja suuntaamaan nokan kohti Jyllantia. Siellä pari tuntia vietettyään Outi saa tarpeekseen ja kääntää kurssin takaisin kohti Suomea. Pian onkin jo aika pistää mökin pihamaa kuntoon, ja Outi kyntää kukkapenkissä niin, että itsestä ja lapsesta huolehtiminen jää retuperälle. Maaniset ja depressiiviset kaudet vaihtelevat, ja pian lekuritkin hoksaavat mistä on kyse.

Tarinassa ei varsinaisesti ilmene mitään, mitä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa tekemisiin joutuneet eivät tietäisi. Keinulaudalla on silti rohkea tarina kerrottavaksi julkisuuden henkilöltä, mutta Päivi on mitä ilmeisimmin sinut sairautensa kanssa, koska hän on näin reippaasti "tullut kaapista" asian kanssa. Sairaus on suhteellisen yleinen, ja omassa lähipiirissänikin löytyy vastaavia Outin tapauksia. Läheisiltä bipolaarin ihmisen kanssa eläminen vaatii paljon, enkä epäile, etteikö joissakin tapauksissa olisi oikeutettua pelastaa itsensä sairaan ihmisen vaikutuspiiristä. Sen verran huimaa tahtoo olla kyyti maniavaiheessa ja lamauttavaa masennuksen aikana.

Kirjallisina ansioina pidän Päivin teoksessa tekstin sujuvuutta. Tekstiä luki oikein mielellään, ja tarina oli kaikin puolin uskottava. Luin jostakin, että Päivi on kirjoittamassa toista kirjaansa, joka ei ole yhtä autofiktiivinen kuin Keinulaudalla. On kiinnostavaa nähdä, minkälaista tarinaa hän seuraavaksi haluaa kertoa. Esikoiskirjan luettuani uskallan hyvinkin tarttua tulossa olevaan opukseen.

Kouluarvosana: 8