perjantai 28. joulukuuta 2012

Lauri Maijala: Juopppohullun päiväkirja (2012)

Juoppohullun päiväkirjat on kaksipiippuinen juttu. Kyseistä kirjasarjaa en ole lukenut, mutta Juha Vuorisen Helmiä hanurista olen arvostellut aikanaan. Koitan siis esiintyä asiantuntijana yhden kokonaan luetun ja kahden keskenjääneen kirjan kokemuksella.

Helmiä hanurista -kirjoituksessa haukuin kirjaa, mutta en voinut olla antamatta kasia kaikkien aikojen naurunpyrskähdyksien ansiosta. Juoppohullun päiväkirjalle olisi kiva antaa samanlainen arvostelu, mutta joutunen antamaan seiskan. Elokuva ei nimittäin tarjonnut parhaita nauruja ikinä.

Toki leffan aikana sai nauraa kerran, jos toisenkin, mutta olen joskus enemmänkin nauranut. Alapään tyylille leffassakin saa nauraa, vaikkei niissä periaatteessa pitäisi mitään naurettavaa olla. Kuten homostelussa. Jotenkin ne vaan iskeee, kun ne yhdistetään tolkuttomaan juopotteluun ja karrikatyyrimaisiin hahmoihin.

Päähenkilöstä, Juha Bergistä (Joonas Saartamo), ei oikein saa otetta, liekö liian normaali, mutta Bergin kaverit, Kristian (Santtu Karvonen) ja Mikael (Johannes Holopainen) onnistuvat naurattamaan. Tiinan (Krista Kosonen) hammastikkuilutkin toimivat.

Oma lukunsa on elokuvan ympäristö, Kallio. Mielelläänhän sitä katsoo. Ja jos täytyy valita juopottelusta Kalliosta kertova leffa tai kirja, kallistun sittenkin karkeakulttuuriin (Juopphullun päiväkirja) ennemmin kuin korkeakulttuuriin (Pussikaljaromaani/elokuva).

Ihan ok viihdettä Suomen Kalliossa.

Kouluarvosana: 7-

lauantai 22. joulukuuta 2012

Petri Tamminen: Rikosromaani (2012)

Petri Tamminen on jälleen yksi niistä kirjailijoista, joista ei voi olla pitämättä, ainakaan julkisesti. Kahlasin Enon opetukset läpi vuonna 2007 tuskissani kieriskelleen. Yhtään mitään niin turhaa en ollut siihen astisen elämäni aikana lukenut. Vasta jälkikäteen ymmärsin olleeni väärässä ja että ikään ja kokoon katsomatta kaikki Suomen kansalaiset olivat rakastuneet Tammiseen juuri tuon kirjan takia. Enon opetukset oli kuulemma kotimaisen nykykirjallisuuden uusi kulmakivi, aforismimaisuuden riemuvoitto. Omasta mielestäni aforismikokoelmasta ei saa lukukelpoista romaania millään, tosin en ole pystynyt lukemaan ainuttakaan Paolo Coelhon opusta alkua pidemmälle...  Puolisoni on arvostellut Tammisen Mitä onni on (2008) täällä. Hänen suhtautumisensa Petrin menestyskirjaan on ollut miellyttävän positiivista.

Tammisen Rikosromaani kertoo komisario Vehmaksesta, jolta hämäräheikki Ångströmin tekemiset vievät yöunet ja pian mielenterveydenkin. Ångström on rikollinen, jonka tihutyöt liikkuvat lain ja rikoksen harmaassa välimaastossa. Kelmi kylvää mielipahaa ja tehtailee toisinaan ihan maallisia menetyksiä tavallisille Suomen kansalaisille. Auervaaramainen Ångström huijaa rakkauteen höynähtäneitä, esiintyy väärillä nimillä ja vie itsetunnon viattomilta urheiltaan.

Komisario Vehmas tuntuu olevan ainoa Pasilan koppalakeista, joilla on aikaa ja tahtoa perehtyä Ångströmin rikolliseen mieleen ja päästä tätä kautta nalkittamaan syyllisen sopivan paikan tullen. Vehmas on eräänlainen mentalisti, joka pyrkii askelen edemmäs havittelemaansa rikollista mutta joka pian sotkeutuukin omiin analyyseihinsä mielenterveyden hinnalla. Lukijalle ei ole läheskään aina selvää, onko Ångströmiä edes olemassa vai onko kaikki koettu vain Vehmaksen vilkkaassa mielessä.

Tätä soppaa Tamminen siis hämmentää varsin pohdiskellusti. Kivoja yksityiskohtia toki löytyy, ja alussa jaksoin jopa toisinaan hymähtää. Itsestäänselvyydet alkavat kuitenkin pian puuduttaa ja ainakin allekirjoittanut alkoi kaivata jotakin oikeasti tapahtuvaksi. Oli pakko kuikuilla jäljellä olleita sivuja turhautuneena; loppuuko tämä vai alkaako tämä koskaan?!?

Rikosromaani on varmasti hykerryttävä ja kekseliäs ja antaa ohjakset parempaan elämään, jos olet keski-ikäinen ja mieluiten nainen, siistissä sisätyössä, pidät punaviinistä ja omistat torkkupeiton, luet mielelläsi elämänhallintaoppaista mutta kaipaat toisinaan syrjähyppyä "vaarallisten" pikkurikollisten maailmaan. Näillä eväillä valut varmasti hunajaa Petri Tammisen kyydissä.

Itselleni ei valitettavasti taaskaan uponnut.

Kouluarvosana: 7


lauantai 24. marraskuuta 2012

Petri Karra: Pakenevat unet (2012)

Petri Karra on kirjailijana minulle uusi tuttavuus. Ennen Pakenevien unien lukemista olin antanut itselleni kerrottavan, että Karra on mies Haarautuvan rakkauden talon takana. Kyseisestä kirjasta olin nähnyt ainoastaan Kaurismäen Mikan käsialaa olevan filmatisoinnin, joka ei itsessään ollut kovin kummoinen tai mieleenjäävä. Tuntematta kirjailijaa tahi hänen aikaisempaa tuotantoaan tartuin tähän kirjaan vain ja ainoastaan takakansitekstin perusteella. Kyseessä on romaani ryövätystä lapsuudesta. !4-vuotias Nasta tietää, miten karkottaa amfetamiinin asetonihaju ennen sossujen vierailua ja miten irrottaa ruisku äidin käsivarresta.

Kirjan päähenkilö on siis teini-ikäinen poika Nasta, joka joutuu itsensä lisäksi huolehtimaan sekä 5-vuotiaasta siskostaan sekä huumekokoussa rypevästä yh-äidistään.Henkilöhahmot ovat mielestäni melko ohuita, vaikka Nastalle on aseteltu päähän monenmoista kypsää ajatusta. Tämä ilmenee sarjakuvasta, jota Nasta kirjoittaa ja kuvittaa ja johon hän heijastaa ryöstetyn lapsuuden vaikeat tunteet. Kirjan rakennne koostuu vuoroin Nastan perheen kuvauksesta, vuoroin pojan piirtämän sarjakuvan juonesta. Itse hypin kuvitteellisen Nahuki-pojan edesottamukset ronskisti yli, sen verran epäkiinnostavia ne olivat. Toki silmäilin suurimman osan, mutta kaikenlainen fantasia kuvottaa meikäläistä sen verran paljon, etten halunnut tehdä tämänkin kirjan lukemisesta vaikeampaa kuin se jo oli.

Mielestäni kirjan tarina Nastasta oli kiinnostava, valitettavasti sille ei annettu tarpeeksi tilaa kasvaa. Ehkä henkilöhahmojen ohuus johtui juuri tästä, että paukut oli ladattu sarjakuvamaailman kuvaamiselle. Tällaisena Nastan kohtalosta ja hänen ympärillään pörränneistä ihmisistä ja heidän ratkaisuistaan jäi todella haalea maku. Karra ei ilmeisesti tiennyt itsekään, minkä kannan olisi ottanut narkkariperheen joutuessa sosiaalityöntekijöiden kynsiin.  

Pakenevat unet on jostain, mielestäni käsittämättömästä syystä, saanut osakseen suitsutusta kirjabloggareilta. Itselleni tämä oli vain "salonkikelpoinen" (mutta ei edes sitä) tapa käsitellä heikomman aineksen edesottamuksia nykypäivän Suomessa. Tällä hetkellä tämä toimii vielä shokkiterapiana tynnyrissä kasvaneille, mutta kirjan todellisuus on kohta entistä näkyvämpää. Silloin tarinan kertojaksi tarvitaan nuoremman polven kirjailijaa, josta löytyy ehkä vähän kantaaottavuuttakin.

Kouluarvosana: 7

lauantai 17. marraskuuta 2012

Markku Rönkkö: Metsänpoika (2012)

Markku Rönkön Metsänpoika on outo yhtälö: scifiä metsässä. Yleensä tämän lajityypin, kuten myös Rönkön aiemmat, teokset sijoittuvat urbaaniin ympäristöön. Nimensä mukaisesti Metsänpoika kertoo kuitenkin pojasta metsän siimeksessä. Hatunnosto entiselle mainosmiehelle seikkaperäisestä luontokuvauksesta.

Kirjan edetessä ympäristökin muuttuu. Metsänpojan metsä hakataan ja pojan on lähdettävä evakkoon. Poika aloittaa vaelluksen kohti kaupunkia. Tulevaisuuden Suomi, kuten kirjakin jakautuu Rönköllä metsään, katveeseen ja kaupunkiin.

Metsästä poika vaeltaa soiden yli katveeseen. Suomen nimikin tulee Rönkön mukaan soista. Hyvä oivallus. Katveessa on pientaloja ja kapakka, kauppa-auto käy. Siellä poika tekee tuttavuutta ihmisten kanssa. Aiemmin hän ei ole ollut tekemisissä kuin metsänvartijan ja välittäjän kanssa. Metsänvartija on kasvattanut hänet, välittäjä ostanut riistaa ja välittänyt ässäkeksejä ja muuta tarpeellista, jota luonnosta ei saa.

Katveesta matka käy kaupunkiin, Helsinkiin, josta alkaa minulle mielenkiintoisin osuus kirjasta. Keskustaa hallitsee suunnaton paperitehdas, joka ulottuu Hietsusta Katajanokalle. Jotain vanhaakin on säilynyt. Tuomiokirkko, Sea horse ja Kom-teatteri ovat ainakin tunnistettavissa.

Suomen ainoa elinkeino on ilmeisesti paskapaperin tehtailu. Koko Suomi on valjastettu raaka-aineen toimittamiseen tehtaalle, jossa kaikki kaupunkilaiset ovat töissä. Johtajat asuvat Espoossa, työläiset Vantaalla ja muun maalaiset idässä.

Kaupungissa kerrontaan tulee kaksi henkilöä lisää. Kahdessa ensimmäisessä osassa vuorottelevat metsänhoitajan päiväkirjat ja pojan seikkailut. Kaupungissa mukaan tulee espoolainen nainen ja hänen välijohtaja miehensä. Näiden kohtalot kietotuvat sitten pojan tarinaan tämän etsiessä biologisia vanhempiaan.

Yllättävää, mutta takuuvarmaa Rönkköä, jonka koko tuotanto on tutustumisen arvoinen.

Kouluarvosana: 8 1/2

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Dexter Fletcher: Wild Bill (2011)

Aina näitä brittileffoja katsellessa sitä oikein hätkähtää millainen luokkayhteiskunta tuo sivistyksen kehto oikein onkaan. Slummien työväenluokka, tai työttömien, on puhetta ja puuhia myöten melkoinen kontrasti Hugh Granteille Notting Hillissä.

Wild Bill keskittyy tuohon toiseen todellisuuteen, jossa vankilasta vapautunut Bill löytää 11- ja 15-vuotiaat poikansa tornitalon huumeluukkujen joukosta omillaan. Vanhempi veljistä käy raksalla töissä ja nuorempi koulussa. Äiti on lähtenyt Espanjaan uuden miesystävän kanssa.

Bill joutuu heti tekemisiin poliisin vanhojen tuttujen kanssa ja päättääkin lähteä pohjoiseen ylämaalle aloittamaan uuden elämän. Pojat kyllä pärjäisivät keskenään. Suunnitelmiin tulee kuitenkin mutka matkaan ja Bill löytää itsensä koti-isänä laittamasta ruokaa töistä ja koulusta palaaville lapsille.

Vanhempi pojista lämmittelee tuttua teiniäitiä, nuorempi puolestaan joutuu mukaan Billin vihamiesten huumebisneksiin. Billin on puututtava tilanteeseen ja näytettävä legendaarinen villi puolensa.

Tämän jälkeen telkasta tullut Hollywoodhöttö Killers näytti kyllä aikalailla muoviselta.

Kouluarvosana: 8+

perjantai 26. lokakuuta 2012

Ernest Cline: Ready Player One (2012)

Kaihdan yleensä tiiliskiven kokoisia uutuuksia. Yleensä haluan olla varma, että kyseessä on klassikko, jos sivuja on luettavana satoja. Enkä oikeastaan scifiäkään ole koskaan lukenut. Hävettää tunnustaa, mutten ole lukenut edes Linnunradan käsikirjaa liftareille.

Ready Player One oli kuitenkin poikkeus. Jo kirjan ulkoasu viestitti, että kyseessä on tutustumisen arvoinen opus. Ensimmäiset muutama kymmenen sivua puolestaan antoivat lupauksen laadusta. Tämä olisi yksi sellainen kirja joka olisi ahmittava, vaikka sivuja olisikin enemmän kuin lain pitäisi sallia. Tai oikeastaan en edes ahminut kirjaa, vaan lueskelin hissukseen nauttien toinen toistaan seuraavista oivalluksista. Flaming Lipsin uusin korvalapuista ja Ready Player One on oikein suositeltava yhdistelmä, joskaan vauhti ei ole taattu.

Mitä ne oivallukset sitten olivat? No, ensimmäisenä mieleen tulee oivallusten selitys. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jossa jokaista oivallusta seuraisi selitys. Niin, ettei neronleimaus varmasti menisi sivu suun. Ernest Cline oli selvästi oivaltanut tämän.

Mitä oivalluksia Cline sitten selitti? No, kirjahan kertoo siis enimmäkseen tietokonepeleistä. Varsinaista nörttikamaa siis, voisi alkuun ajatella. Mutta kuka kahdeksankymmentäluvulla kasvanut ei olisi pelannut pelejä? Ja toki kirjassa nostalgisoidaan myös muita populaarikulttuurin ilmiöitä ah, niin kauhean kauniilta 80-luvulta.

Niin, ja vastapainoksi vanhojen muisteluille on aimo annos scifiä. En nyt jaksa tarkistaa minä vuonna, mutta lähitulevaisuudessa kuitenkin, valtaosa valveillaoloajasta eletään virtuaalimaailmassa. Jopa koulunpenkkiä voi kuluttaa kotoa käsin. Kyllä, pääosaa esittävät (en voi olla kuvittelematta kirjaa leffana) lukiolaiset. Kirjaa voikin suositella lapsuuttaan 80-luvulla eläneiden lisäksi nykynuorille. Ja miksei muillekin.

Niin, niistä oivalluksista. Kirja on kuin suoraan videopelistä, oli kyseessä sitten virtuaali- tai todelliseen maailmaan sijoittuvat tapahtumat. Esimerkiksi pojan kiipeäminen konttipinoissa toi elävästi mieleen jonkun Donkey Kongin tapaisen kasariklassikon. Ja eikös mielikuva varmistettu vielä oikeaksi selittelemällä oivallus!

Muillekin kuin scifin ystäville, erityisesti kasarinostalgikoille.

Kouluarvosana: 9 1/2

torstai 4. lokakuuta 2012

Richard Linklater: Bernie (2011)

Nyt täytyy sanoa, että rima on alitettu uudelta ennätyskorkeudelta. Jack Black pyyhkii lattiaa miten tahtoo 2000-luvun kestosuosikillani Will Ferrellillä.

Kyseessä on siis vakavalla naamalla tehdyt komediaroolit mitä naurettavimmalla habituksella, missä Jack Blackin hautaustoimiston urakoitsija Bernie on uskomaton.

Bernie on Richard Linklaterilta yllättävästä genrestä, aiemmin mies kun on ohjannut muun muassa vakavasti otettavat romanttiset komediat Ennen auringonnousua ja -laskua sekä rajoja rikkovat Slacker ja Waking Life, jotka ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Berniessä käydään dokumentin keinoin läpi koko kylän keskuudessa ihmetystä aiheuttaneesta hautaustoimiston työntekijästä, jota ei voi olla rakastamatta. Mies meikkaa vainajat kauniimmiksi kuin eläessään, laulattaa hautajaisvieraita ja pitää huolta leskistä.

Yhdestä leskestä (Shirley MacLaine), koko kylän inhokista, Bernie pitää turhankin hyvää huolta. Tämä herättää keskustelua "haastatelluissa", joissa yhden roolin vetää muun muassa texasilaisena kyttänä Matthew McConaughey.

Niinhän siinä käy, että kovan ulkokuoren alta paljastuu pelkkä bitch, ja Bernie on neuvoton. Yhtenä kauniina päivänä kaikkien rakastama mies sitten ottaa ja ampuu ämmän. Muille (ja itselleen) ressukka uskottelee rikkaan lesken olevan vain sairaana kuukausi kaupalla. Ennen pitkää valheen on tietysti paljastuttava, mutta jätetään paljastamatta sen enempää elokuvasta (ei siinä, että mitään yllättävää lopussa olisi odotettavissa).

Hienoa, että tällaisia nähdään edes leffafestareilla. Kannattaa kysellä myös hyvin varustelluista videovuokraamoista, tämä kun on ilmestynyt jo dvd:llä.

Kouluarvosana: 7

perjantai 28. syyskuuta 2012

David Koepp: Premium Rush (2012)


David Koeppin Premium Rush on satoa Rakkautta & anarkiaa -festareilta. Lisää päivityksiä on luvassa lähiaikoina.

Premium Rushin kävimme katsomassa sillä mentaliteetilla, että piti valita joku tiettyyn kellon aikaan esitettävä pätkä. Premium Rushissa oli tuttu näyttelijä, Kolmas kivi auringosta -maineestaan jo päässyt Joseph Gordon Levitt. Lisäksi järkeilimme toimintapläjäyksen näyttävän erityisen hyvältä isolta kankaalta.

Toimintaahan Premium Rush on, eikä oikeastaan mitään muuta. Perinteisistä toimintapläjäyksistä leffa poikkeaa siinä, ettei tässä kaahailla autoilla tahi paukutella pyssyjä. Perinteinen pahis ja hyvis toki löytyvät.

Pääosaa esittää hyvis, Wilee (Gordon-Levitt), joka on polkupyörälähetti Manhattanilla. Eikä Wilee aja mitä tahansa pyörää, vaan jarrutonta fiksipyörää. Ja vauhti huimaa tietenkin päätä, joten läheltä piti -tilanteita riittää tuon tuosta. Esittelytekstissä luvattiin adrenaliinia täydet 90 minuuttia ja sitä riitti. Rystyset valkoisina ja kämmenet hiestä märkinä puristin avokkini kättä koko leffan ajan.

Alan harrastajatkin olivat mehuissaan näytöksessä. Aina kun mainittiin jarrut, kuka niitä tarvitsee, takarivistä ruvettiin elämöimään. Samoin Levittin tehtyä näyttävän tempun. Ja kyllä, käsittääkseni Levitt itse oli pyörän puikoissa ainakin osan ajasta.

Alan harrastajille, miksei muillekin.

Kouluarvosana: 8-

torstai 6. syyskuuta 2012

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta (Escape From Camp 14) (2012)



No niin, seuraa pieni merkintä tämän syksyn ehdottomasti jäätävimmästä lukukokemuksesta. Amerikkalaisen toimittaja-kirjailijan Blaine Hardenin Leiri 14 ei ole mikään kesäisen pirskahteleva picnickirja vaan ihon kananlihalle nostattava dokumentti pohjoiskorealaisen Shin Dong-hyukin ällistyttävistä kokemuksista maailman suljetuimman valtion suljetuimmalla vankileirillä.

Shin Dong-hyuk oli viaton pojannassikka syntyessään pohjoiskorealaiselle vankileirille 30 vuotta sitten vuonna 1982. Totalitaarinen hirmuvaltio ei pidä ketään edes syntymässään viattomana vaan maksattaa sukulaistensa "synnit" kolmanteen polveen saakka, ja aivan kuolemaan asti. Shinin mummonserkunkaima oli siis joskus erehtynyt tekemään jotakin hirveää, kuten varastamaan leivänkannikan tms. (ei tiedetä varmasti mitä), ja näin ollen Shinin vanhemmat kärsivät elämäntuomiotaan vankileirillä numero 14. Poika syntyi vasten vanhempien tahtoa yhteen maan pahamaineisimmista pakkotyöleireistä, ja tuomio oli sitä myöten selvä: Shinin elämä ja kuolema tulisi tapahtumaan vain ja ainoastaan kärsimyksen täyttämän aitauksen sisäpuolella.

Shin viettää elämänsä ensimmäiset 23 vuotta riivaavassa kurjuudessa, jossa kuolema ja kidutus ovat arkipäivää. Shin oppii kielimään omista vanhemmistaan ja vakoilemaan muita vankeja saadakseen vartijoilta ruokaa silloin, kun päivittäinen ruokavalio koostuu lähinnä lehmänlannan seasta löytyneistä sulamattomista maissinjyvistä. Poika ei opi tuntemaan sellaisia käsitteitä kuin rakkaus tai vapaus, eikä tiedä leirin ulkopuolisesta elämästä käytännössä yhtään mitään.

Verrattain myöhään Shinille valkenee, että vartioiden tuolla puolen vietetään sellaista elämää, johon eivät kuulu silpominen eivätkä teloitukset. Ajatuksena pako leiriltä on täysin utopistinen, mutta Shinin päässä ei ole pian muuta vaihtoehtoa. Kukaan ei ole aikaisemmin onnistunut paossa, ja tuskin Shinkään onnistuu; silti sähköaitaan käristyminen on paikalleen jäämistä parempi kohtalo.

Kirja kertoo paitsi Shinin traagisesta elämästä, myös Pohjois-Korean järkyttävästä diktatuurista yleisemmällä tasolla, ja Harden onnistuukin vetämään monta lankaa solmuttomalle kerälle. Kuvaus ei jää  yksisilmäiseksi, vaan monen näkökulman esittely tuo lukukokemukseen ansaitun luottamuksen. Lukija voisi jopa pitää kirjasta, jos vain sisältö olisi toisenlaista.

Shin Dong-hyuk on ensimmäinen pohjoiskorean vankileirillä syntynyt ihminen, joka on onnistunut pakenemaan leiriltä. Sadattuhannet muut kärsivät tänäkin päivänä järjettömällä tavalla vastaavilla kuolemanleireillä, jotka Amnesty Interantionalin tutkimusten mukaan vain kasvavat vuosi vuodelta.

Katsokaapa Googlesta satelliittikuvia. Siellä näkyy, mistä Shin on paennut.

Shin Dong-hyuk on muuten parhaillaan Helsingissä. Näin hänet tänään kirjan suomennoksen julkkareissa, ja täytyy sanoa, että miehen silmät olivat todella vakavat.

Kouluarvosana: 10

maanantai 13. elokuuta 2012

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (2011)

Aina välillä on oltava vastarannan kiiski, varsinkin jos siihen tuntee olevan tarvetta. Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni on saanut pelkästään positiivisia arvioita eri blogeissa, joten postaanpa vaihtelun vuoksi päinvastaisen arvostelun.

Minun suomalainen vaimoni on siis saksalaisen näkemys suomalaisesta vaimostaan ja tämän kotimaasta. Muualla on kiitelty kuinka Eilenberger selvästi rakastaa kumpaakin. Itse en taas vakuuttunut tästä ollenkaan.

Alkuun kirja tuntuu hauskalta. Eilenberger huomioi hyväntahtoisesti suomalaisia omituisuuksia. Puolessa välissä kaikki kuitenkin muuttuu. En tiedä muuttuiko joku minussa, aloinko saamaan tarpeeksi tästä jankutuksesta, vai muuttuiko kirjailijan asenne suomalaisia kohtaan. Hyväntahtoisuus oli yhtäkkiä mielestäni poissa ja asenne Suomea kohtaan muuttui vihamieliseksi.

Aluksi stereotypioilla mässäily tuntui toimivan. Sitten alkoi tuntua siltä, etteivät ne edes pitäneet paikkaansa. Tuskin Suomi ainoa maa on, jossa kotimaan uutiset luetaan ensin ja urheilutuloksissa kerrotaan kotimaisten urheilijoiden edesottamukset. Ja onhan se nyt ihan hassua, ettei ulkomaalaisten näyttelijöiden työtä raiskata dubbaamalla päälle jonkun suomalaisen urpon ääni. Siis että tekstityksestä pitää lukea vuorosanat. Härregud!

Sitäpaitsi mistä ihmeen agraari-Suomesta nämä stereotypiat on otettu? Jotain vanhojen ihmisten mökkirituaaleja kuvataan sivukaupalla. Paljon mielenkiintoisempaa mielestäni olisi ollut kuvata miltä tämän päivän kaupunkilaiset näyttäytyvät ulkomaalaisen silmiin. Käsittääkseni suurin osa ihmisistä asuu tätä nykyä Suomessakin kaupungeissa. Tottakai vanhat ihmiset puhuvat perunasta, jos suunsa aukaisevat. Sitä paitsi kirjailija myöntää, että niin hänenkin vanhempansa puhuvat.

Niin, ja entäs kun joku haluaa puhua kirjailijasta itsestään. Voi sentään, kun täytyy siis ihan aina puhua kaikista itsestäänselvistä saksalaisiin liittyvistä stereotypioista. Okei...

Eikä siinä kaikki. Mikä pahinta, kirja aiheuttaa paikoin myötähäpeää. Pahin synti mitä kirja voi tehdä... Opiskelija-aikaiset muistelot olivat noloja. En tykännyt kirjan rakenteestakaan. Punainen lanka on kirjailijan ja tämän vaimon häät, joita valmistellaan ja vietetään. Tämän tästä hypitään kuitenkin sekavasti takaumiin. Töksähtely häiritsi.

Ja sitten se suomalainen vaimo. Ihan niin kuin Suomeakin kohtaan, en ollut enää puolen välin jälkeen ollenkaan varma kirjailijan rakkaudesta häntä kohtaan. Minkä ihmeen takia nain tällaisen mastodontin tällaisesta junttimaasta, kun muitakin olisi ollut varmasti tarjolla. Että sellainen rakkaudentunnustus. Voin toki olla väärässä, niin monet olivat asian kuitenkin tulkinneet päinvastoin.

No, väärin tulkittu, mene ja tiedä.

Kouluarvosana: 6

perjantai 10. elokuuta 2012

DJ Stalingrad: Eksodus (2012)

Rankkaa tavaraa tämä DJ Stalingradin Eksodus. Mieleen tulee väistämättä Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini ja William Burroughsin Alaston lounas.

Melkoiset nimet samassa lauseessa mainittuna. Tosin Burroughs ei meikäläisen mainitsemana välttämättä nouse ansioksi, sillä en Alastonta lounasta ole koskaan saanut loppuun asti luettua. Nisti ja Hämy upposivat toki kuin venäläisen anarkistin sormi fasistin silmäkuoppaan.

Burgessiin vertaaminen onkin sitten ylisanoja allekirjoittaneelta. Kellopeliappelsiini vain jää kovin kesyksi Eksodukseen verrattuna.

Eksodus on täynnä ultraväkivaltaa ja... niin, väkivalta kirjasta päällimmäisenä jää mieleen. Anarkistipunkkarit Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä vetävät päänsä täyteen erilaisilla aineilla ja tappelevat. Tappelevat poliiseja, natseja, futishuligaaneja ja toisiaan vastaan. Välillä tapellaan Moskovassa, välillä Valko-Venäjällä tai Prahassa.

Kirja koostuu katkelmista sieltä täältä, eikä oikein muodosta kokonaisuutta. Siitä Burroughskin mieleen tuli. Aluksi en pitänyt tyylistä, mutta näin jälkeen päin ajateltuna kai se oli tyylikeino siinä missä muutkin. Ehkä kerrontatapa kuvasi päähenkilöiden sekavaa ja pirstaleista elämää tjsp. Ehkä katkonaisuus oli ainoa oikea tapa kuvata tällaista genreä.

Tulipahan tutustuttua sellaiseenkin kulttuurin alalajiin, vaikken välttämättä sitä kovin glorifioisikaan. Eipä taida itse kirjoittajakaan. Hän elää tätä nykyä kuulemma rauhallista elämää antropologina ja kustantajana Suomen Tampereella.

Jos kiinnostaa kurkata todelliseen ug-meininkiin, suosittelen.

Kouluarvosana: 7 1/2

torstai 2. elokuuta 2012

Ville Hänninen, Juri Nummelin & Elina Teerijoki: Retrovauvat - Suomalaista lasten historiaa (2008)


Tällä kertaa lukuvälipalana oli Ville Hännisen, Juri Nummelinin ja Elina Teerijoen kirjoittama vuonna 2008 julkaistu Retrovauvat - Suomalaista lasten historiaa.


Kirja on pieni ja pehmeä, aivan kuin vauvan peppu. Todella söpö kapistus tuo kirja, mutta ehdottomasti vaatimaton ns. tietokirjaksi. Kyseessä lieneekin eräänlainen selailukirja, joka on tehty ennemmin fiilistelyyn kuin varsinaiseksi tieto-oppaaksi. Sellaisena Retrovauvat on oikein mukava hankinta esim. lahjaksi vauvaperheelle.

Käsiteltäviä teemoja kirjassa ovat mm. synnytys kautta aikain (saunasta synnytyssaleihin), muutokset kasvatus- ja kurinpidollisissa asenteissa, ruokailu, lelut, lastenohjelmat (tässä välissä on hyvä muistaa Elävän arkiston tarjonta), nimen antaminen lapselle ja tietysti vauvamuoti.

Kirja sisältää liikuttavia kuvia menneiltä vuosikymmeniltä ja siltä ajalta, jota tavataan kutsua retroksi juurikin lastenvaatetuksessa, eli siis 70-luvulta. Itseäni kuitenkin sykähdytti tällä kertaa eniten kuvaukset 80- ja 90-lukujen lastenvaatetuksesta eikä vähiten sen vuoksi, että esimerkiksi seuraava kuvaus voisi ihan hyvin olla vuoden 2012 lastenvaatekatalogista tms.

Päiväkotivaatteiden ykköseksi 1980-luvulla noussut collegepuku on monen lapsen suosikkivaate ja tyylistä tarkan vanhemman kauhistus. College pääsi niin vaatetehtaiden kuin kotiompelijoidenkin suosioon ja syrjäytti vaikeammin ommeltavan joustofroteen. Collegen kanssa yhdisteltiin joustinneulosta eli resoria.
Usein collegepuseroon lisättiin väripalkkeja toisen värisestä collegesta, mutta yhä suosituimmiksi nousivat painokuvalliset vaatteet. Disney-hahmojen, autojen, muumien ja eläinten kuvat ilmestyivät paitoihin.
Lasten vaatetukseen vaikutti myös aikuisten sporttimuoti. Kapeita vaatteita alettiin pitää epämukavina, ja tilalle tulivat puvut, joihin olisi mahtunut kaksikin vauvaa rinnakkain.
--- Herkemmän tyylin ystäville sopi Laura Ashley -tyylinen kukkaishenki. Roosan- ja persikansävyiset kukkaröyhelöt puettiin kuitenkin lähinnä juhliin. Vauvan juhlava asu saattoi olla myös harlekiinihenkinen. Röyhelöt olivat tyttöjen muodin ykkösjuttu siinä määrin, että vyötäröröyhelöitä ilmestyi 1990-luvun mittaan jopa talvihaalareihin.


Näitä haluamme taas...

Juuri tällä viikolla kannoin kotiin Henkkamaukasta tyttärelleni mintunvihreän vekkihameen. Mitä muutakaan se olisi kuin ehtaa kasari-ysäriretroa. Olen lasten vaatimuksesta antanut periksi myös printtipaitojen suhteen ja puolestani pikkulapset saavat remuta Disneyn kuvittamissa vaatekappaleissa aivan vapaasti. Oman näppituntumani mukaan lastenvaatteissa tehdään taas paluuta lapsellisempaan suuntaan pitkän pikkuaikuisstailin jälkeen. Vyötäröröyhelöitä en silti enää soisi toppahaalareihin tulevan.

Kirjalle on vaikea antaa arvosanaa, sillä vaikka sen sisältö on suppeahko, on se artefaktina ihanan suloinen, ja voisin mielihyvin säilyttää sen omalle jälkipolvelle muistona.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (1946)


Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas kertoo kahdesta miehestä, jotka luulevat löytäneensä, tai ainakin päässensä lähelle elämän tarkoitusta. Toinen nauttimalla elämästä täysin siemauksin, toinen kirjoista ja kieltäytymällä. Epäselväksi ainakin itselleni jäi, kumpi on parempi keino, kumpikin yhtä hyvä, toinen parempi, vai kultainen keskitie. Itse koittaisin ehkä jälkimmäistä.

Zorbas on kreikkalainen sekatyömies, joka lyöttäytyy yhteen kirjan kertojan, nimettömänä pysyttelevän isännän, tai "musteentuhrijan" kanssa. Jälkimmäinen ihastuu ja vihastuu Zorbasiin ensimetreiltä lähtien ja palkkaakin tämän työnjohtajaksi ruskohiilikaivokselleen Kreetalle.

Kreeta tapahtumapaikkana oli syynä sille, että kirjan kaivoin hyllystäni juuri nyt. Kivastihan saarta ja sen elämänmenoa on kirjassa kuvattu, joten lomalukemisesta kirja kävi oikein hyvin. Yllättävän kehitysmaana tuo sivistyksen kehto kirjassa näyttäytyi, mutta mikäpä moiselta olisi 1940-luvulla välttynyt.

Toinen keskeinen teema kirjassa on siis elämän tarkoituksen etsiminen. Kirjanoppinut musteentuhrija haluaa innokkaasti tietää mitä elämänjanoinen kansanmies on aiheesta mieltä. Itsellään hänellä ei ole kuin kirjoista ammentamansa itämaisen filosofian käsitys. Musteentuhrija kärttääkin kovasti Zorbasia iskemään tarinaa, ja sitähän Zorbasilla riittää. Kun sanat loppuvat kesken, tai puhuminen alkaa kyllästyttää, mies ottaa avuksi Santourin soittamisen ja tanssin. Ja kirjailija on haltioitunut mitä ikinä Zorbas keksiikin.

Ystävyys on yksi teema kirjassa. Zorbasin ohella käsitellään kirjailijan ystävyyttä johonkin kirjekaveriin. Vähän tulee mieleen, ettei mies ole tullut kaapista ulos, niin kovasti hän miehiä rakastaa ja karttaa naisten seuraa. Tämä voi tosin olla vallan väärä johtopäätös, sillä tuollainen meininki taitaa kuulua johonkin itämaiseen filosofiaan. Ei kai Hessekään homo ollut?

No joo, sivuraiteillehan tuollaisen miettiminen taitaa viedä, joten kirjoitetaan nyt vielä joutenolosta. Tai siis sellaisesta vapudesta tehdä mitä haluaa. Kivahan se olisi, jos ruskohiiliesiintymät tulisivat suvulta perintönä ja olisi aikaa kirjojen lukemiseen tai elämästä nautiskeluun. Toisaalta Suomessa on onneksi sosiaaliturva...

Parasta antia kirjassa onkin juuri vapaus tehdä mitä huvittaa. Kun Zorbas on maseentuneena kaivoksen tuottamattomuudesta ja köysiratavirityksien epäonnistumisesta, saakin hän räkäiset naurut isännän kanssa, kun molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hitot kaivoksesta ja köysiradasta, kunhan on hauskaa.

Ajoittain pitkäpiimäistä luettavaa, mutta ajan kanssa tästä onnistui naattimaan ja on lopulta tyytyväinen, että jaksoi (ihan liian pienellä printillä painetun) kirjan loppuun asti. Loppua(kaan) en ymmärtänyt. Se oli surullinen.

Kouluarvosana: 9

torstai 26. heinäkuuta 2012

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (2012)

Olen aina pitänyt westerneistä, erityisesti spaghetti-sellaisista (en malta odottaa Quentin Tarantinon uusinta leffaa, joka on juuri sellainen). En kuitenkaan ole tajunnut, että länkkäreitä voisi myös lukea (Tex Willeriä lukuun ottamatta). Enkä olisi vieläkään tajunnut, ellei Patrick deWitt olisi kirjoittanut sellaista. Ihastuin nimittäin deWittin kerrontaan luettuani hänen esikoisensa Puhdistautuminen (arvostelu täällä) reilu vuosi sitten. Silloin kirjoitin kirjan olevan pienimuotoinen löytö.

Odotukset olivat siis jo korkealla deWittin suhteen, joten sinällään Sistersin veljeksiä ei voi varsinaisesti pitää löytönä. Toisaalta löysin länkkärigenren, jota tuskin tulen kuitenkaan tämän jälkeen lukemaan juurikaan enempää. Niin erilainen Sistersin veljekset on kuin tavallisten länkkärien olettaisin olevan.

Kirjassa on toki matkan tekoa hevosten selässä halki villin lännen, pyssyn pauketta, viskin juomista, huoria ja sen sellaista stereotypiaa, mutta niitä käsitellään jotensakin tuoreella otteella. Jo Puhdistautumisessa kävi selväksi, että deWitt osaa kirjoittaa rentuista, joita kaiken järjen mukaan tulisi vihata, jotenkin empaattisesti. Vähän niin kuin Bukowski.

Jo Bukowskin nimen mainitseminen samassa lauseessa Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tulisi herättää kelloja niin, ettei perusteluja kyseisen kirjailijan erinomaisuudesta oikeastaan tarvitsisi enää kirjoittaa. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin anekdootteja Sistersin veljeksistä.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Eli, joka ryöstää, murhaa ja ryöstömurhaa veljensä Charlien kanssa satunnaisia ja etsimällä etsittyjä vastaantulijoita. Eli on kuitenkin rakastettava hahmo koittaessaan outona lintuna villissä lännessä muun muassa laihduttaa, pestä hampaita ja rakastaa. Myös Charliesta kuoritaan kerros kerrokselta lopulta empaattinen hahmo, kuten myös kaiken maailman limanuljaskoista. Varsin bukowskimaista siis!

Suosittelen muillekin kuin länkkäreiden ystäville.

Kouluarvosana: 9-

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Olivier Nakache & Eric Toledano: Intouchables (2011)

Mikä Suomen elokuvakenttää oikein vaivaa? Miksei tällaisia helmiä tuoda tänne? Pitääkö tässä oikeasti toteuttaa pitkäaikainen haave ja ruveta tuomaan maahan elokuvia?

Intouchables on ranskalainen komedia viime vuodelta. Se on maailman tuottoisin ei-englanninkielinen elokuva ja Ranskan toiseksi eniten katsojia kerännyt leffa. Oscaria se ei voittanut, sen kun vei Intouchablesin nenän edestä joku The Artist, jota en jaksanut katsoa edes vähää alusta.

Intouchablesia voi suositella lämmöllä kaikille, jotka kaipaavat hyvää mieltä ja huumoria. Elokuvan päähenkilöt ovat epäsovinnainen kaksikko, keski-ikäinen neliraajahalvaantunut kroisos, joka asuu upeassa kartanossa sekä slummissa kodittomana harhaileva musta nuorukainen.

Philippe (François Cluzet) on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa. Ehdokkaita on jonoksi asti (Ranskassakin paljon työttömiä?), mutta kukaan ei tunnu miellyttävän miestä. Driss (Omar Sy) on mukana jonottamassa, mutta kyllästyy odottamaan vuoroaan ja marssii määrätietoisena sisään vaatimaan nimeä paperiin, joka todistaa työkkärille hänen käyneen haastattelussa. Työ ei häntä kiinnostaa, vaan työttömyystuki, jota varten tarvitaan haastattelijan puumerkki.

Philippe ei päästä Drissiä helpolla, vaan ryhtyy kovistelemaan poikaa. Miltä tuntuu elää loisena? Entä itse? Driss kuittaa. Philippe kovistelee, ettei Driss kestäisi työtä kahta viikkoa. Drissillä ei ole menetettävänä kuin työttömyystuki, joten hän päättää tarttua haasteeseen. Samalla hän pääsee asumaan hulppeaan kartanoon, jossa hänellä on oma ammeella varustettu kylpyhuone.

Alku henkilökohtaisena avustajana tuo epämiellyttäviä yllätyksiä tullessaan, kuten perseenpyyhintää ja sen sellaista, mutta pian hommat alkavat kuin alkavatkin lutviutumaan Drissiltä. Samalla miesten välille kehittyy eräänlainen ystävyyssuhde.

Driss hoitaa Philippeä tietysti omalle tyylilleen uskollisena, mikä miellyttää Philippeä kovasti. Driss muun muassa vaihtaa tila-auton upeaan urheiluatoon ja lääkitsee haamukipuja pilvellä.

Juuri kun kaikki menee putkeen, Drissin veli tulee hakemaan pojan kotiin hoitamaan velvollisuutensa perheen kesken. Philippe palkkaa uuden avustajan, mutta ikävystyy kuoliaaksi. Sitten jännitetään saako Philippe Drissin ja elämänilon takaisin.

Sääli, ettei Suomessa nähty teattereissa.

Kouluarvosana: 9

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Julie Delpy: Ranskalainen viikonloppu (Le Skylab) (2011)


Tyhjästä on paha nyhjäistä, sanotaan. Julie Delpyn Ranskalaisessa viikonlopussa (Le Skylab) ei tapahdu oikeastaan mitään. Ranskalainen suku kokoontuu perinteiseen sukukokoukseen Bretagnen maaseudulle. Syödään ja juodaan, seurustellaan, lapset leikkii ja katselee piirrettyjä. Välillä alkaa satamaan ja siirrytään sisälle, sitten takaisin ulos. Käydään rannalla, nähdään nakuja nakurannalla, lasten limudiskossa ihastutaan ja aikuiset riitelevät politiikasta.

Ainut mikä tuo hieman toimintaa elokuvaan, on avaruudesta tippuvan satelliitin (Le Skylab) tippumisen odottelu. Tästä tulee kyllä paljonkin mieleen Lars von Trierin Melankolia, jossa koko suku on myös koolla odottaen uhkaa avaruudesta.

Tykkäsinkö sitten tällaisesta tapahtumattomuudesta. Täytyy sanoa, että tykkäsin. Delpyn aiemman ohjauksen, 2 Päivää Pariisissa, suhteen olin vielä skeptinen. Jos joku on liian täydellistä, se alkaa jotenkin inhottamaan. Vähän niin kuin Espanjan maajoukkueen peli. Delpy on onnistunut niin näyttelijänä kuin ohjaajana, on kaunis, älykäs, hauska ja mitä vielä. Helpostihan tällainen pistää sapettamaan.

Onneksi pääsin Ranskalaista viikonloppua katsellessani tällaisesta lapsellisuudesta yli ja nautin täysin siemauksin elokuvasta. Olihan siinä sentään sanomaakin. Vaikka perhe usein onkin pahin, on se myös parasta. Rakkautta unohtamatta.


Hyvän mielen elokuva, intellektuellia hömppää.

Kouluarvosana: 8 1/2

torstai 5. heinäkuuta 2012

David Wain: Wanderlust (2012)


Muutaman mainitakseni, koirien mielestä tämän hetken kuumimpia koomikkoja ovat muun muassa Jonah Hill, Seth Rogen, Jason Segel ja Russell Brand. Myös Paul Rudd kuuluu tähän tärkeään koiria viihdyttävään joukkoon. Miehen tähtihetkiin kuuluu muun muassa sivuosa surffarina Forgetting Sarah Marshall -leffassa.

Uusin Paul Ruddin tähdittämä leffa on David Wainin Wanderlust. Aiemmin Wain on ohjannut tv-sarjoja ja Role Modelsin, jossa näyttelee myös Rudd sekä ärsyttävyydessään rakastettavaksi muuttunut Sean William Scott. Wanderlustin toiseksi tähdeksi on palkattu Jennifer Aniston, jonka voisi kai sanoa menestyneen parhaiten Frendien jälkeen.

Rudd ja Aniston näyttelevät newyorkilaista pariskuntaa, joka ostaa miniatyyriasunnon Manhattanilta vakuuttavien myyntipuheiden jälkeen. George (Rudd) kuitenkin menettää työnsä eikä Lindankaan (Aniston) uusin pingviiniprojekti ota siipiä alleen. Taantumakin syö asunnon arvon, joten sitä ei kannata myydä.

George ja Linda päättävät pakata kamppeet ja muuttaa Atlantaan, jossa pääsisi töihin velipojan firmaan. Roadtrip Atlantaan on ihan hupaa katseltavaa. Kesken ajon alkaa kuitenkin nukuttaa, joten sankarit kääntyvät sivutielle etsimään majapaikkaa. Metsätiellä vastaan kävelee joku hullu ilkosillaan. George ja Linda yrittävät lähteä karkuun, mutta ajavat vahingossa autonsa katolleen.

Naturisti lupaa majoittaa pariskunnan kotonaan, joka osoittautuu hippikommuniksi. Nukkumisen sijaan George ja Linda viettävätkin mahtavan yön vapaa-mielisessä yhteisössä. Aamulla he jatkavat kuitenkin matkaansa Atlantaan velipojan luokse.

Isoveli onkin vain melkoisen veemäinen tapaus ja työkin on kirjaimellisesti paskaduuni. Otettuaan yhteen veljensä kanssa George pakkaa jälleen kamansa ja käskee päiväkännejä Georgen veljen vaimon kanssa vetävää Lindaa tekemään samoin.

Matkalla he päättävät kokeilla josko maaginen hippikommuuni olisi sittenkin heidän juttunsa. Sovitaan pari viikkoa koe-ajaksi ja sen jälkeen päätetään mitä tehdään. Seuraa rauhaa, rakkautta ja rock 'n rollia. Vai luikerteleeko paratiisiin sittenkin käärmeitä?

Mukiin menevää nykykomediaa.

Kouluarvosana: 7 1/2

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Bobcat Goldtwaith: God Bless America (2011)





Imdb:stä löytyi tuore komedia, joka oli saanut pisteitä peräti 7,4. Pitihän se katsoa, Koirat kun ovat jo jonkin aikaa olleet kallellaan komedian suuntaan. Kyllä taide-elokuviakin tulee jossain välissä varmaan katsottua ja kirjoitettuakin jotain niistä, mutta nyt mennään näillä.


Bobcat Goldtwaith on se ärsyttävä-ääninen hyypiö Poliisiopisto-leffoista. Näyttelijänuran jälkeen mies on siirtynyt ohjaajanpallille ja on ohjannut muun muassa Robin Williamsin tähdittämän World's Greatest Dad -nimisen elokuvan. Se oli ihan mukiin menevä ja jollain tapaa mieleen jäävä, mutta blogitekstiä siitä ei valitettavasti tullut koskaan kirjoitettua.

Siinä missä World's Greatest Dad oli komediaa/draamaa, Goldtwaithin uusin, God Bless America, lokeroituu komedian ja rikoselokuvan genreihin. Elokuvassa on viiltävää satiiria nyky-yhteiskunnasta siinä missä pysyjen pauketta tien päällä.

Goldtwaith (joka on ohjauksen lisäksi kirjoittanut leffan) kritisoi varsin kärjistetyin esimerkein amerikkalaista todellisuutta lähinnä tosi-tv:n kautta. Piloille hemmoteltu teini suuttuu synttärisarjassa vanhemmilleen saatuaan väärän merkkisen luksusauton 16-vuotis päivillään. Toisessa ohjelmassa (Big Brother?) kissatappelevat nuoret naiset, joista toinen heittää tampoonilla toista naamaan. Idolsia parodoivassa ohjelmassa karmivalla tavalla nuotin vierestä laulava Jonah Hillin näköinen antisankari on yleisön pilkan kohteena.

Näitä yksin murjussaan asuva Frank (Joel Murray) katselee päivät pitkät tekemisen puutteessa. Kun töistä tulee potkut ja aivoista löytyy kasvain, Frankilla ei ole enää mitään hävittävää. Vanha merijalkaväen mies kaivaa pistoolinsa esille ja lähtee tappamaan kuoleman ansaitsevia limanuljaskoita. Kuulostaako tutulta? Goldtwaith nostaakin hattua Taksikuskille, mistä osoituksena muun muassa kuin yksi yhteen menevä kohtaus, jossa Frank on ostamassa aseita hämärämieheltä.

Mukaan matkaan tarttuu nykymenoon myös turhautunut teinityttö (Tara Lynne Barr), jonka kanssa lähdetään rikosretkelle Bonnien ja Clyden tapaan. Matkalla ammutaan tyyppi jos toinenkin. Mukaan mahtuu muun muassa jokaisen leffafriikin unelmakohtaus elokuvateatterissa häiriköivien teinien ampumisesta. Jossain vaiheessa parivaljakon sukset menevät ristiin, mutta loppuhuipennuksessa ystävykset löytävät jälleen toisensa.

Mukavan erilaista elokuvaa.

Kouluarvosana: 8+

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Jay & Mark Duplass: Jeff Who Lives at Home (2011)


Jason Segel on yksi Koirien kestosuosikeista. Judd Apatowin leffoista tuttu koomikko on esiintynyt edukseen muun muassa Forgetting Sarah Marshall -nimisessä kuoliaaksinaurattajassa. Jay & Mark Duplasskin ohjaajina pääsevät tällä menolla Koirien helvettiin. Aiemmin heiltä on arvosteltu Cyrus arvostetussa blogissamme. Cyrus oli ihan ok leffa. Siinä ei vain tiennyt oikein itkeäkö vai nauraa.

Jeff Who Lives at Home jatkaa osin samalla linjalla, jossain komedian ja draaman häilyvässä rajamaastossa, sillä erotuksella, että tässä uusimmassa Duplassien leffassa saa ehkä nauraa enemmän kuin itkeä.

Jason Segel esittää hivenen vajakkia pilvipäätä, jolla tosin sydän on paikallaan. Hän opastaa hieman mulkkua veljeään, Kaameasta kankkusesta tuttu Ed Helms, kuinka tunteitaan kuuluu ilmaista, kun avioliitto on vaarassa kariutua kylmyyteen.

Välillä Jeff on turhankin hyväsydäminen ja sinisilmäinen. Hän menee muun muassa veljeilemään ghettoon mustien miesten kanssa ja joutuu tietysti ryöstetyksi (been there, done that, siksi kai sympatiseeraankin Jeffiä).

Tällaiseen tilanteeseen Jeff joutuu lähdettyään seuraamaan kaveria, jonka korispaidassa lukee Kevin. Hänelle kun on soittanut aamulla joku väärään numeroon ja kysynyt Keviniä. Kyllä, tämä saattoi olla merkki jostain. Jeff kun on nähnyt monta kertaa elokuvan Signs. Isänsä kuolemasta asti hän on elokuvan innoittamana etsinyt merkkiä elämänsä tarkoituksesta pienimmistäkin vihjeistä.

Tänä kyseisenä päivänä häntä johdattelee siis Kevin-niminen vihje. Tämä saattaa kuulostaa pilviveikon paranoialta, mutta kuinkas sitten kävikään. Jeff löytää itsensä pelastavana enkelinä paikasta jos toisesta ja löytää lopulta täyttymyksen enteiden etsimisestään.

Viihdyttävää sontaa futiksen välipäiville.

Kouluarvosana: 8 1/2

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Larry Charles: Diktaattori (The Dictator) (2012)




Sacha Baron Cohen lukeutuu Rakkaus on koira helvetistä -blogin pitäjien ylpeydellä symppaamiin koomikoihin yhdessä muun muassa sellaisten talentikkojen kuin Adam Sandlerin kanssa. Oli miehen kulloinenkin rooli sitten Ali G, Borat tai Bruno, homma toimii ainakin kotisohvalla yhdessä sipsien ja armollisen mielentilan kanssa. Nämä tämän tyylisuunnan elokuvat on vain osattava erottaa taide- ja tekotaide-elokuvista.
 

Wadiyan amiraalikenraalin, Aladeenin, rinnassa on killutin poikineen.


Uusin Baron Cohenin synnyttämistä hahmoista on kuvitteellisen pohjoisafrikkalaisen Wadiyan diktaattorivaltias Aladeen, joka kurittaa alaisiaan ja kansaansa ailahtelevan mielensä mukaan. Aladeen on hemmoteltu, samaan aikaan sekä länteen että itään kallellaan oleva yksinäinen partanaama. Hahmo ei mielestäni itsessään ole erityisen hauska, koska tässä reaalimaailmassakin tuntuu olevan monia yhtä naurettavia itsevaltiaita.

Elokuvan parhain anti perustuu stereotyyppisille rättipäävitseille, joita (toivottavasti) kukaan ei katso turhan ruttuotsaisesti. Baron Cohenin Aladeen-diktaattori ei ole monivivahteinen elokuvahahmo, jolta voisi odottaa yllätyksellistä kehityskaarta, mutta kaikki muu diktaattorin ympärillä tapahtuva roiskuttelu saa yleisarvosanan kuitenkin positiivisen puolelle. Tuntuu kuin elokuvatiimi olisi valinnut linjakseen estottoman haulikolla ilmaan räiskimisen toiveenaan, että edes silloin tällöin osuisi kohteeseen. Jos katsoja ei ole virittänyt anturoitaan oikeaan moodiin, ei taatusti osu kertaakaan. Jos sen sijaan tajuaa antautua takki auki maalitauluksi, niin silloin voi vitsit upotakin.

Diktaattoria katsoessa vastuu on juurikin katsojalla itsellään. Minulle tämä elokuva oli oiva tapa nollata ja kruunata onnistunut kesäpäivä. Mitähän muuta komedialta voisi edes toivoa?

Kouluarvosana: 8


perjantai 18. toukokuuta 2012

Steve McQueen: Shame (2011)


Paljastettakoon tietämättömyyteni: Luulin oikeasti, että Shamen on ohjannut se Steve McQueen, siis se takavuosien seikkailuelokuvien kovanaama. En edes tiennyt, että ukko on kuollut yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ja että hän olisi nyt 82-vuotias, jos eläisi. Luulin, että äijä on alkanut vanhoilla päivillään ohjaamaan niin kuin joku Clint Eastwood.

Hämmennykseni oli suuri, kun Shame alkoi pyörimään ja hämmennyin entisestään sen kuluessa. Vasta leffan katselun jälkeen sain tietää kyseessä olevan joku pulleahko musta ukko. Ilmeisesti varsin kyvykäs nuori ohjaajalupaus. Edellistä leffaa, The Hunger, en ole nähnyt, mutta ilmeisen kiitelty raina kuitenkin on kyseessä, kuten tuore Shamekin. Molemmat ovat saaneet 7,6 arvosanaksi imdb:ssä, mitä voi pitää kyllä varsin kovana suorituksena.

Tykkäsinkö minä sitten leffasta? En osaa oikein sanoa. Pornoahan tämä oli, jos tylyjä ollaan. Ja hidastempoista p****aa, jos samalla linjalla jatketaan. Erityisesti mieleen jäi ravintolakohtaus, jossa hiiiiitaaaaasti seurataan treffeillä olevan parin tilausta. Pornon saralta puolestaan löytyy monenmoista menoa, homostelua, threesomea, sukurutsausta, muuten vaan hässimistä ja runkkausta.

Mutta, mutta. Jotenkin silti pidin elokuvasta. Vähän niin kuin Sofia Coppolan elokuvista pitää, vaikkei niissä mitään tapahdukaan. Se jokin siinä kyllä oli.

Kouluarvosana: 8-

P.S. Niin ja hienot oli puitteet. On se New York nähtävä (no nyt tuli paljastettua jo toinenkin aukko sivistyksessä).


tiistai 15. toukokuuta 2012

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)





Osin omasta, osin yleisön pyynnöstä, Rakkaus on koira helvetistä on täällä taas, puolen vuoden tauon jälkeen.


Omasta pyynnöstä siksi, että huomasimme muistavamme kovin vähän vasta katsomistamme elokuvista ja lukemistamme kirjoista. Jokainen kirja ja useimmat elokuvat ansaitsivat mielestämme jonkunnäköisen merkinnän luku- ja katselupäiväkirjaan. Ei niistä muuten muista mitään.

Yleisön pyynnöstä siksi, että avattuamme puolen vuoden tauon jälkeen rakkaan blogimme huomasimme yllätykseksemme, että sivulla on yhä pari sataa kävijää päivittäin. Joku muukin siis saanee meidän lisäksi päiväkirjastamme jotain irti. Tai ainakin piipahtaa sivuilla huomatakseen, ettei enää tarvitse takaisin tulla. Kuitenkin.

Viimeisin kirja, jonka sain kahlattua läpi, on Miika Nousiaisen Metsäjätti. Opuksen sain synttärilahjaksi, kiitos siitä Ninalle (ja kirjakaupan tädille, joka kirjaa oli suositellut), itse en jostain syystä kirjaan olisi välttämättä tarttunut.

Mikä olisi ollut vääryys. Nousiainen kyllä näpäytti tällaista epäilevää Tuomasta ja näytti Metsäjätillä ansaitsevansa saamansa huomion mediassa. Tämän lukukokemuksen myötä taidan tarttua Vadelmavenepakolaiseen ja Maaninkavaaraankin, jotka jossain tilapäisessä, okei, aika pitkässäkin mielenhäiriössä, ovat jääneet lukematta.

Metsäjätissä kolahti tajuntaan kuinka tärkeä metsäteollisuus Suomelle onkaan ollut. Kyllähän nousu varakkaaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi on pitkälti puun, jota meillä riitttää, ansiota. Kirja sai myös tajuamaan kuinka kova pala tehtaan sulkeminen pienelle paikkakunnalle oikeastaan on. Pyöriihän siellä kaikki tehtaan varjossa.

Metsäjätti kuvaa ansiokkaasti myös suomalaista sielunaisemaa. Pessimismiä ja lyttyyn lyömistä. Pienet yliampumiset suomalaisen luonteen kuvauksessa olivat vain mieluista luettavaa. Kuten lottoava perhe, joka yhdessä miettii joka viikko lottorivin, mutta jättää lyömättä sen, kun ei se kuitenkaan oikeaan osuisi. Lauantaisin sitten jännätään meneekö veikkaus pieleen ja niinhän siinä käy, että eräänä lauantaina kaksi miljoonaa olisi kilahtanut kassaan, jos vain rivi olisi jätetty luukulle.

Kannustamatta jääneillä tehdastyöläisten lapsillakin kuitenkin on onneksi Suomessa mahdollisuudet pärjätä elämässä, kuten kirjan päähenkilöillä Pasilla ja Jannella. Pasi kiipeää määrätietoisesti kauppakorkeakoulun kautta Metsäjätin johtoportaaseen ja Janne hapuillen kiitellyksi kynäniekaksi.

Masentava kohtalokin mahtuu joukkoon, Mika, jonka motto on 'mikään ei kannata'. Tämä osuus kirjasta masensi, ja olisin mieluusti jättänyt sen lukematta. Semminkin kun mottoa ei tarpeeksi selvästi kumottu kaltaiselleni tarpeettomaan takertujaan.

Mutta muuten oli oikein hieno lukukokemus!

Kouluarvosana: 8 1/2