maanantai 22. elokuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010)


Kolmas kerta toden sanoo. Kolmannella lukuyrityksellä pääsin Mikko Rimmisen Nenäpäivässä (2010) parinkymmenen ensimmäisen sivun rajapyykin tuolle puolen. Kolmannella kerralla järjestimme mieheni kanssa lukuhaasteen; luemme yhtäaikaisesti Nenäpäivän (eri niteistä), sillä yksinään Finlandia-palkinnon napanneen teoksen haltuun ottaminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Tuntui kuin edessä olisi jos ei nyt Himalaja niin ainakin Malminkartanon jätemäki.

Tulos: selvisin loppuun asti. Alkutaival oli hampaiden kiristelyä, sitä seurasi rentoutuminen ja jopa nousu ja tahdin nopeutuminen. Puolivälissä huippu oli saavutettu, josta matka ei voinut johtaa muualle kuin alaspäin.

Mieheni yritys tyssäsi noin sivulle 100. Ja hän on sentään maratoonari.

Nenäpäivän idean tietää kai jokainen, joten en sitä sen kummemin referoi. Irman hahmon oli kai tarkoitus herättää empatiaa pikemmin kuin närkästystä. Melkoinen imbesilli naiseksi, sanon ma. Rimmisen pyrkimys samastua eläkeläisrouvan ajatusmaailmaan tuntui koko ajan duudsonmaisen falskilta. Kirjan kannen nimitauluunkin on ujutettu alta lipan tuhma sana englanniksi, kjäh kjäh.

Kouluarvosana: 7


tiistai 16. elokuuta 2011

Kertausta - Kesällä luettua!

Heti syksyn aluksi aion kirjoittaa lyhyet muistelmat kesän aikana lukemistani kirjoista. Kertaus sopiikin hyvin aikatauluuni tällaisella hetkellä, kun en juuri nyt lue mitään erityistä. Matka kohti kirjastoa siintänee kuitenkin jo lähipäivinä.


Agneta von Koskull: Mandala


En tiedä Agneta von Koskullista juurikaan mitään, enkä jaksa ottaa selvää, mutta joskus männä vuosina lukemani Savumerkkjä (2004) jälkeen uskalsin tarttua naisen seuraavaan teokseen, vuonna 2005 ilmestyneeseen Mandalaan.

Mandala kertoo von Koskullin henkilökohtaisista nuoruusvuosista Hampurissa. Nuori nainen välttelee töitä, dokaa aamutunneille ja riekkuu Reeperbahnilla erinäisten sakilaisten kanssa. Meno on rouheaa, krapulat vielä kepeitä ja rakkaus häilyväistä. Jollain lailla olen melkein pakotettu sanomaan: pidin tästä! Von Koskull kirjoittaa lihallisesti kuuskyt-seiskytluvun riettaudesta ja poliittisesta kuohunnasta. En voi välttää vertausta Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taiteilijan -nillitykseen, joka omalta osaltaan kertoo nuoruuden kotkotuksista mutta tällä vuosituhannella. Salmelan eetos pisti tosin allekirjoittaneen hamuamaan rasvattua köyttä käden ulottuville.

En olisi uskonut, että hyvillä eväillä varustetun aatelistytön au pair -vuodet olisivat tuottaneet tällaista jälkeä. Toki on turvallista vähän revitellä, kun aina voi palata kristallein koristeltuun kotiin oopperaa laulavan isän huomaan. Pärkkele.

Kouluarvosana: 8




Sarita Skagnes: Vain tytär



Intialaislähtöisen norjalaisen Sarita Skagnesin Vain tytär (2010) antaa perspektiiviä Agneta von Koskullin "hurjille" kokemuksille. Skagnesin omaelämänkerrallinen selviytymistarina on sikamaisen röyhkeä ja väkivaltainen. Skagnes kuvaa intialaisen isänsä ja perheen vinoa maailmankuvaa kummallisen tasapainoisella tavalla. Pieni ihmisarvoton Sarita taistelee hengissä turbulenssien läpi kunniamurhan pelko kintereillään aina (toivottavasti) turvalliseen aikuisuuteen asti.

Kirjalliset ansiot eivät tässä teoksessa ole kovinkaan kummoiset, mutta niillä ei liene tällaisten paljastuskirjojen kanssa niin väliäkään. Tätä kirjaa voisi kiittää ja kritisoida monelta eri kantilta, sillä se yleistää ja yksityistää ronskisti vähän joka suuntaan.

Suosittelen ns. retosteluaiheisten mässäilykirjojen ystäville

Kouluarvosana: 7-



Karin Mäkelä: Valkea voima


Lisää retostelua on luvassa Karin Mäkelän Valkea voima -teoksessa (2011), joka kuvaa huumeäidin kamppailua perheen ja huumeriippuvuuden ristipaineessa. Pakonomaisesti itseään piikittävä äiti ei voi hyväksyä päätöksiä lastensa huostaanotosta, vaan yrittää tapansa parantamalla ja huumeista irrottautumalla saattaa perheensä vielä kerran saman katon alle.

No, tietäähän sen, mitä siitä seuraa; lupauksia, rakkaudenosoituksia, repsahduksia, morkkista, viranomaisten haukkumista ja niin edelleen. Äidin kiertäessä tätä noidankehää ehtii yksi lapsista tehdä jo itsemurhankin. Surullista kertomaa.

Mäkelä on napsutellut tämän kirjan vankilasellissään ja toistaiseksi kuivilla.

Kouluarvosana: 5-



Marja Björk: Posliini


Marja Björkin tuorein teos, Puuma (2010), oli kiusallisen keskinkertainen yritelmä. Ystävälliset kanssabloggaajat ympäri blogosfääriä suosittelivat kuitenkin antamaan Björkin esikoiselle uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä Posliini (2008) oli oikeasti paras tänä kesänä lukemani kirja.

Otsikosta voivat ovelimmat jo hoksata, mistä Posliini kertoo. Niinpä. Todella raskas aihe, josta Marja Björk selviytyy kunnialla vajoamatta suonsilmään surkuttelemaan. Björkillä säilyy sopivan tragikoominen tatsi kautta linjan, joka mahdollistaa elintärkeitä hengähdystaukoja lukijalle. Kirjan päähenkilö kertoo n. 8-vuotiaasta Jaanasta, maalaiskylän tytöstä, joka eräänä itsenäisyyspäivänä 60-luvulla kohtaa tätinsä uuden miesystävän Kurren, ja ystävystyy tämän kanssa vähän liikaakin. Lumipallona tarina kulkee kohti vääjäämätöntä, mikä ahdistaa lukijaa vietävästi. Klikkaan Björkille näkymätöntä thumb up -nappulaa.

En suosittele ihmisille, jotka kaipaavat onnellisia loppuja.

Kouluarvosana: 9



Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho



Finlandiavoittaja Helena Sinervolta ilmestyi vuonna 2009 Tykistönkadun päiväperhoksi nimetty kunnianhimoinen romaani, joka alkaa milläs muulla kuin orgasmin kuvauksella. Ranskalaisesta feminismistä innoituksensa ammentava Mette on päättänyt uhrata elämänsä taiteelle ja aikoo tehdä siitä kokolailla inhorealistisen eläintaideteoksen. Hän päättää pyrkiä puistatukseen ja kelvottomuuteen kaikessa, mitä hän tekee. Niinpä lukijankin hyvä varautua ihmiseritteiden kuvaukseen ja hajuhaittoihin.

Tämä nyt oli tällainen henk.koht. in-between -kirja, joka luetaan siirryttäessä edellisestä hyvästä mahdollisesti seuraavaan hyvään kirjaan.

Kouluarvosana: 6 1/2



Augusten Burroughs: Kuivilla



 Augusten Burroughs on valitettavasti jäänyt vähemmälle tutustumiselle. Juoksee saksien kanssa on edelleenkin lukematta, vaikka elokuvaversio siitä onkin jo tullut katsottua. Kuivilla (2003) kertoo Burroughsin edesottamuksista New Yorkin hektisellä mainosalalla. Mieleeni palautuu jatkuvasti kotimaisen mainosvelhon, Markku Rönkön, Lounge viime vuodelta, vaikka kirjoilla ei muuta yhteistä olisikaan kuin päähenkilöiden uravalinta.

Kuivilla kertoo alkoholisoituneen copywriterin kohtalosta, jonka sanelee mainostoimiston pomo, joka passittaa ketaleen oitis vieroitusklinikalle. Kirjassa jankataan vieroitukseen kuuluvia terapioita ja ryhmäsessioita ja niistä löytyvistä sielunkumppaneista sukeutuukin hyviä sivuhenkilöitä sivujen täytteeksi.

Tapahtumat tuntuivat etäisiltä enkä saanut otetta edes pääkoheltajan mielenliikkeistä. On tullut vellottua vähän liian pitkään kotimaisen nykykirjallisuuden syövereissä, kun ei nuo amerikkalaiset kertojat enää nappaa.

Kouluarvosana: 7 (perus hajuton ja mauton)



Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja







Viimeisenä muttei millään muotoa vähäisimpänä esittelyssä on Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja (2008), joka palautti kesäisinä aamupalahetkinä elävästi mieleen 80-luvun lapsille tuttuja hajuja ja makuja, hykerrytyksiä ja puistatuksia. Kiitos ja kumarrus Henna-Kaisalle, kun tohdit tonkia nostalgisia muistinsopukoita meidän muiden fiilistelijöiden iloksi. Ilman tätä kirjaa en itse olisi välttämättä tohtinut lähteä collegen verhoamalle ja Hasbro-lelujen muovintuoksuiselle kasaritripille!

"Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas, keppikerjäläinen"
"Vastapesty puhdas selkä, kuka siihen vikaks koskee likaisella sormella?"


Nuo ja kaikki muut kirjan muistamat hokemat kouraisevat jostain todella syvältä vatsanpohjasta. Suosittelen!

Kouluarvosana: arvo mittaamaton

maanantai 8. elokuuta 2011

Tuomas Kyrö: Liitto (2005)

Lomat on sitten pidetty ja arki alkanut, joten Rakkaus on koira helvetistä -blogiakin voisi taas herätellä henkiin.

Kesäisin sitä jostain syystä huomaa aina kaipaavansa ehtaa Suomi-meininkiä. Tiedäthän, Aleksis Kiveä, Eino Leinoa, Veijo Merta, Timo K. Mukkaa...

Mikäs siihen nälkään sopisikaan nykykirjailijoista paremmin kuin Tuomas Kyrö, kun aiheena on vielä sota-aika ja pieleen menneet liitot. Päähenkilöinä puhumaton ja sodassa kuuroksikin tuleva Urho, jota isänsä lyttäämä Lydia yrittää parhaansa mukaan rakastaa. Kun Urho on sotimassa, seuraa Lydialle pitää Urhon sisko Anna, joka näyttäisikin sopivan tälle paljon paremmin.

Lydia saa liiton tapaisen puolalaisen sotavangin "Pentin" kanssa, vaikkei ensirakkauden, Adolf Hitlerin, voittanutta taida ollakaan. Kunnes karu totuus selviää, mikä Aatu oikein olikaan miehiään. Lydiankin silmät avautuvat Urhon suhteen, tämä kun  ei puhu eikä pussaa. Lydia ottakin hatkat ja karkaa piäkaupunkiin toteuttamaan unelmaansa taiteilijana.

Ei tässä oikeastaan muuta voi kuin päivitellä, kuinka mukaansa tempaava kirja Liitto on. Täytyy nostaa hattua kirjailijalle, joka osaa sepittää ummet ja lammet itselleen vieraasta maailmasta. Niin, ja outoa ajatella, että kirjan on kirjoittanut mies, joka kirjoitti kuoliaaksinaurattavan Mielensäpahoittajan.


Kouluarvosana: 10-