perjantai 13. kesäkuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (2008)

En ole aikaisemmin lukenut Anna-Leena Härköstä, ellei peruskouluaikaista Häräntappoaseen pakkolukemista äidinkielentunneilla lasketa mukaan. Akvaariorakkautta yritin kokeilumielessä lukea viime talvena, mutta sen puhekielimäinen dialogi työnsi minut luotaan heti parin alkuluvun jälkeen.

Vaikken Anna-Leenan romaaneihin ole aiemmin tutustunutkaan, olen pitänyt kirjailijan tv-esiintymisiä sympaattisina ja viime Kirjan ja ruusun päivänä ilmaiseksi saamani Takana puhumisen taito oli myöskin mukavan leppoisaa lukemista. Halusin nyt siis tarttua Härkösen romaaniin ja Ei kiitos vaikutti etukäteistietojen valossa mediaseksikkäimmiltä hänen tuoreista kirjoistaan. Enkä kyllä pettynyt.

Härkösellä on oivallinen taito kirjoittaa tarkkanäköisesti ja humoristisesti. Suorastaan ärsyttävän elävää kieltä! Dialogi oli niin todentuntuista, että oikeastaan saatoin kuulla päähenkilöiden äänen päässäni. Härkönen on selvästi tietoinen tämän hetkisiä puheenaiheista, ja hän tykittää niitä hyvällä ajastuksella.

Ei kiitos kertoo nelikymppisestä saksanopettaja, Helistä, ja tämän aviomiehestään Matista. Pitkään naimisissa olleella avioparilla on teini-iän saavuttanut tytär, joka itsenäistyy ja lähtee kielikurssille Englantiin. Talon tyhjeneminen sysää Helin ja Matin kysymysen äärelle: onko rakkaudesta jäljellä enää mitään, kun lapsikin lentää pian kotoa? Pariskunnan kipupisteenä on epäsuhta aviollisten velvollisuuksien vaatimuksissa. Härkönen käsittelee aihetta tietenkin normaalia asetelmaa raflaavammin; Heli haluaa seksiä, Matti ei. Vaimo sipsuttaa kotona pitsihepenissä, kun mies istuu koneen äärellä fleecekalsareissaan ja pelaa netissä sotapelejeä ja kommunikoi mieluummin virtuaaliystäviensä kanssa. Heli kärsii Matin haluttomuudesta ja puhumattomuudesta mutta rakastaa miestään. Heli toteaakin, että "rakkautta on se, että antaa toisen pilata elämänsä". Voihan sen noinkin sanoa...

Heli päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen kuivan avioliittonsa, joten loogisesti hän hankkii itselleen nuoren rakastajan. Seksisuhde johtaa kuitenkin hullaantumisen kautta rakastumiseen. Heli huomaa, ettei rakasta enää Mattia ja päättää kertoa tälle kaiken nuoresta poikaystävästään. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, päättää Mattikin puhua suunsa puhtaaksi. Avioparin ongelmanratkaisu jää kirjan käsittelyn ulkopuolelle, mutta kamalan optimistiseksi ei kohtaloa voi nähdä.

Härkönen käsittelee aihettaan huumorilla höystäen. Liekö se syynä kirjan yleiseen nuivaan vastaanottoon. Ihmiset tuppaavat vetämään herneen nenään niistä asioista, jotka liippaavat liian läheltä omaa elämää. Itse kyllä pidin tätä kirjaa oivana porttina Härkösen muuhun tuotantoon.

Kouluarvosana: 8,5


keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus (2014)



Tartuin Pekka Huotarin esikoiskirjaan Pöljänpojan vakuutukseen (2014) takakansitekstistä huolimatta. Se kuului näin:

Kaikki kultani olivat kaukenneet, leijanneet ja tuijanneet maailman tuuliin, jonnekunne kaikkeuden kurkkaukseen, kuiskutuksen kuuluman ulkopuolelle. Sinne kauas kadotin kaikki kalleimpani. Rakkaani puuttuivat kaikista muista sopukoista paitsi syyllisestä sydämestäni.

Voihan pyylevän pyhän jumalaton jysäys mitä mielipuolista mambo-jamboa koko kapinen Kalevalaa kaakottava kirjankimpale. Ei tällaisessa tieten tahtoen tietyntyyppisesti tiristetyssä tarinassa mahda mitään mieltä mielutella. On niin näennäistä näpertää alkusointuja alvariinsa että kirjan killittäjän järki jäätyä jämähtää.

Huotari huohottaa Kalevalaista kaakotusta melkoiseen maallikon malliin. Tarinan tujunen tunne ja sipinen sisältö eivät pääse päällisiin puitteisiinsa, eikä kirja kylläkään kovin kummoista siementä sisimmissään sisälläkään. Teoksessa temmelletään muoto miehen mitan edellä. Kunhan kuulostaa samalla somaisella soinnulla sointuvalta, se vipisen varppisesti riiminrustaajalle riittää. Tyhjät lupsutukset lopahtavat lukijan linsseissä, eikä tämäkään täti-ihminen ja melkoisen mainstreamista mieltymyksensä millittävä kirjojen kuluttaja kauan kestä tarinointia tahkota. Kolme neljäsosaa sipisistä sivuista selattuani, joudun jättämään jässiköimisen kesken. Ei enempää kestänyt tämä tantta kertakaikkista keharikailotusta.

Kouluarvosana: 6

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - "Et kuitenkaan usko..." (2013)


Suosikkirokkarini ja -kirjailijani, Kauko Röyhkä, on ennenkin kunnostautunut elämänkerran laatimisessa. Vuonna 2004 julkaistu Henry ja minä kertoi Kaukon sanoin Henry Saaresta, tuosta Suomen lahjasta pornomaailmalle. Tuolloin odotin kirjalta paljon, mutta se ei tarjonnut Henry Saaresta oikeastaan mitään, mitä en olisi ennestään tiennyt. Luulen kirjan munattomuuden johtuneen siitä, ettei Mr. Finland suostunut paljastamaan itsestään tai elämästään likipitäen mitään. Röyhkä joutui täyttämään sivut omilla lätinöillään, eikä kirja palvellut kumpaakaan projektin osapuolista, lukijasta puhumattakaan.

Viime syksynä Röyhkä julkaisi uuden elämänkerran. Onneksi olen useimmiten armollinen ihminen ja pystyn siirtämään syrjään huonot kokemukset, jotka voisivat tuomita uudet jo ennalta. Odotukseni näyttelijä Ville Haapasalosta kertovasta Et kuitenkaan usko... -teoksesta alkoivatkin nousta megalomaanisiin mittasuhteisiin luettuani monesta lähteestä ylistäviä kommentteja kirjasta. Kirja möi kuin häkä varsinkin joulupukin kontteihin.Villestä en ennen muutamaa tv-sarjavilkaisua tiennyt juuri mitään. Hänhän on täällä Suomessa tunnettu lähinnä siitä, että hän on tunnettu Venäjällä. Suomessa tällainenkin riittää pitkälle.

Et kuitenkaan usko... alkaa samanlaisella alustuksella kuin Henry ja minäkin. Kauko kertoo suhteestaan Villeen ja epäilyistään, mahtaako ajatuksen tasolla pyöritellystä kirjaideasta koskaan tulla mitään konkreettista. Aikataulujen yhteensopimattomuuden ja muiden viivytyksien vuoksi kirjan toteus ei meinaa päästä alkuun, kunnes eräänä kauniina päivänä Kauko ja Ville päättävät tavata Moskovassa. Haastattelumuodossa tehdyn kirjan materiaali on kerätty muutamana erillisenä haastattelupäivänä, mutta materiaalin runsaus ja avoimuus on aivan jotain toista kuin Henry ja minässä. Onneksi!

Kirjassa Ville Haapasalo kertoo saapumisestaan Neuvostoliittoon vuonna 1991 ja alkutaipaleestaan Leningradin teatteriakatemiassa. Parikymppinen Ville vaikuttaa samanaikaisesti sekä normaalilta parikymppiseltä opintoputkeen tähtäävältä nuorukaiselta että äärikokemuksia metsästävältä eksentrikolta. Lähtökohtaisesti jo Neuvostoliittoon muuttaminen tuntuu aika omalaatuiselta valinnalta, kun vaihtoehtoina olisi ollut... no, mikä muu paikka tahansa!

Ville valottaa tekemisiään ja kommelluksiaan Neuvostoliiton jälkeensä jättämällä 90-luvulla sekasortoisella Venäjänmaalla. Kirjan otsikointi on osunut oikeaan, sillä puhahdin monesti epäuskosta: "Ei helvetti, tän on pakko olla valetta. Ei tällasta oikeesti vois tapahtua." Niin uskomattomia nuo tarinat todella ovat, että vaikka haluan uskoa niiden olevan totta, en ole edelleenkään varma.

Tarinat eivät ole leppoisaa ja humoristista muisteloa ja muistojen ylistystä. Muistot ovat jotenkin kierosti tummanpuhuvia ja tuskaisia, mutta mitä ilmeisimmin Villelle tärkeitä eivätkä lainkaan pelottavia. Tyypin ura on kuitenkin edelleen pääosin Venäjällä. Kirjan ansiot ovat lähes ainoastaan Villen tapahtumarikkaiden vuosien tarinoissa, Röyhkän tekemä työ on tietysti häivytetty taustalle. Iso osa kirjan viehätystä ovat myös Juha Metson ansiokkaat valokuvat, jotka omalta osaltaan tulkitsevat venäläistä mielenmaisemaa ja tukevat Villen muisteloja. Kirja on komea ulkoisesti ja sisäisesti.

Ilmeisesti kolmikko, Haapasalo, Röyhkä ja Metso, työstää paraikaa jatko-osaa kirjalle. Kun tämä ensimmäinen osa keskittyi pääosin 90-luvun tapahtumiin ja Ville Haapasalon menestyksen alkuvuosiin, tulee jatko-osaan tuoreempaa tavaraa. Toivottavasti paukut riittävät vielä toiseen yhtä hyvään suoritukseen. En nimittäin halua sen toistavan Henry ja minän kohtaloa.

Kouluarvosana: 9

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö (2014)



Jarno Mällinen on toinen tänä keväänä julkaissut oululainen muusikko. Radiopuhelimet ei tosin ole minulle tuttu yhtye kuin nimenä, kuten ei ollut Sami Lopakan Sentencedkään, mutta niin vain tartuin tähänkin uutuusromaaniin.

Kannattiko? Kyllä, monellakin tapaa. Ensinnäkin kirjahan on aivan kreisi, kuten tarinan lehden toimituspäällikkö lupaa lähes joka sivulla. Uusi päätoimittaja on ihastunut jostain syystä Hermo Heikon toimittajan lahjoihin, vaikka aikaisemmin mies on vain parsinut mielipidepalstan ja tv-sivut kokoon.

Päätoimittajan nenä, johon myös viitataan usein, vainuaa kuitenkin oikein. Hermo on aivan kreisi kirjoittaja. Mies viljelee viittauksia alapäähän tuon tuosta ja etenkin sotaveteraanit ovat jostain syystä hänen tulilinjallaan.
Ennen niin pätevä kaikkien miestyöntekijöiden unelma Untuva taas joutuu epäsuosioon ja perii Herkon paikan muiden juttujen kokoajana. Kirja koostuu lehden toimituksen kokouksista ja arjesta sekä juttujen tekemisestä. Myös itse lehtijutut ovat olennainen osa kirjaa.

Toinen syy miksi kirja kannatti lukea, on huono esimerkki. Minulla oli jossain vaiheessa projektina kirjoittaa progressiivinen kirja ja luoda näin ainakin tietääkseni täysin uusi genre kirjallisuuteen. Nyt tajuan, ettei se vaan toimisi. Kirjassa tulee kuitenkin olla rakenne, eikä tyylilaji voi vaihdella kappaleesta toiseen. Ei näkökulma voi vain vaihtua samalla sivulla kaikkitietävästä kertojasta yhden minäkertojan kautta toiseen minään. Jotain sääntöjä on vain noudatettava. Hiekkaan piirrettyä hirviötä oli edellä mainituista syistä todella hankala lukea. Ehkä en vain tajunnut.

Kreisiä ja viihdyttävää, kyllä, mutta liian tahmeaa makuuni.

Kouluarvosana: 6 +

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Jared Hess: Nacho Libre (2006)


Tällainen komedia lähes kymmenen vuoden takaa on mennyt minulta aikanaan täydellisen ohi. En tiedä pidettiinkö tästä ollenkaan melua Suomessa, vai olenko jättänyt leffan vain tylysti huomioimatta. Aina en ole nimittäin ollut tällainen roskakomediafanaatikko. Enkä Jack Black -fani. Kaikki muuttui kuitenkin nähtyäni Bernien.

Bernie vakuutti minut ärsyttäväksi luokittelemani Jack Blackin kyvyistä naurattaa. Onhan leffa toki Linklaterin, laatuohjaajan, elokuva, mutta ehkä Black tarvitsisi sellaisen nostaakseen uransa uudelle tasolle silmissäni. Bernien jälkeen nostin Blackin hetkeäkään harkitsematta samaan kastiin Will Ferrellin kanssa, mikä voidaan katsoa kovan luokan meriitiksi tässä blogissa.

Nacho Libre alkaa kuitenkin vaisusti. Black ihan kuin oikein pyytelisi anteeksi olemassaoloaan. Onneksi hän rupeaa kuitenkin ennen pitkää perseilemään, kirjaimellisesti, painitrikoissaan ja yltyy ääneen naurattaviin tempauksiin, kuten improvisoituun lauluun mariachina.

Täydellinen elokuva nollaukseen, jos tosi-tv ei jaksa kiinnostaa.

Kouluarvosana: 6 1/2