maanantai 28. helmikuuta 2011

Pauliina Susi: Nostalgia (2010)



Kerrankin voin sanoa, etten tuomitse tutkimatta. Olen ollut jotenkin kieroutuneesti pakkomielteinen Pauliina Suden tuotannon suhteen, sen jälkeen kun luin Pyramidin viime vuoden huhtikuussa. Tämän saman ilmiön olen ollut havaitsevinani muidenkin kirjabloggareiden sivuilla. Pyramidi ilmeisesti kolahti oikeaan kohtaan oikeaan aikaan, sillä monet tuntuivat pitävän kirjasta niin paljon, että Suden koko repertuaari on pitänyt tarkistaa jälkikäteen.

Odotukset viime syksynä ilmestynyttä Nostalgiaa kohtaan kipusivat nähtävästi ylettömiin mittoihin, sillä lukukokemus oli kaukana Pyramidin nautinnosta. Se muistutti pikemminkin myrkynjuontia. Aloitin Nostalgian lukemisen reippain ottein jo viime vuoden puolella, mutta vauhti hyytyi silloin noin sivulle 40. Toiveikkaana jaksoin vielä ajatella, että heikko vire johtui huonosta ajoituksesta; lämmittelen ensin jollain muulla, sitten kun aika on kypsä, palaan Suden kimppuun entistä paremmalla asenteella.

Keräsin voimia hyvän aikaa, ennen kun lähdin revanssiin. Toisella yrittämällä saavutin taas rajapyykin sivulla 40, kunnes vauhti meinasi taas tyssätä. "No, mikä tässä nyt tökkii?!" Runnoin kuintenkin menemään, ajattelin ylittäväni karikot, jos niin vain päättäisin.

Nautintoa en tuntenut missään vaiheessa, muuten kokemus muistutti puolimaratonia. Oli kuin olisin tarponut upottavassa suossa. Hokemalla itselleni tsemppilauseita koko Nostalgian ajan pääsin kuin pääsinkin maaliin. Tunteitani olivat mm. uupumus, epäilys, pettymys, loppupuolella helpotus.

Kuvailemani substantiivit eivät ole mairittelevia etenkään viihdekirjalle. Pauliina Susi tarttuu kuitenkin potentiaalisiin ja ajankohtaisiin aiheisiin ja sekoittaa houkuttelevasti hömppää ja yhteiskuntakritiikkiä. Tällä kertaa kerronta rönsyili levottomasti moneen suuntaan, lukijaa ei armahdettu edes lyhyemmillä jaksotuksilla. Toivo meinasi loppua monesti kesken, kun seuraava luku siinteli vasta sadan sivun päässä. Mutta tankkauspisteet ovat harvassa maratonillakin.

Seuraavan Pauliina Suden kirjan paree saada kunnon kehut, ennen kuin meikäläinen rohkenee tarttua haasteeseen.


Kouluarvosana: 6 1/2


Täältä löydät aatoksiani aikaisemmista Pauliina Suden kirjoista:

Ruuhkavuosi


Lukot


Pyramidi

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Oscarit 2011

Seuraavassa Koira-pariskunnan toiveet (huom! ei veikkaukset) Oscar-pystien saajiksi meille mielenkiintoisimmissa kategorioissa. Vaikkemme tähän blogiin olekaan kaikkea näkemäämme päivittäneet, kerrankin voimme sanoa nähneemme lähes kaikki Academyn arvostamat avainelokuvat ennen itse palkintogaalaa. Alla olevista kategorioista näkemättä ovat jääneet ainoastaan Toy Story 3, Blue Valentine, Vuosi elämästä ja Animal Kingdom. Emmekä tiedä, tuleeko niiden aika koskaan....

Paras elokuva
Black Swan
Taistelija
Inception
The Kids Are All Right
Kuninkaan puhe
127 tuntia
The Social Network
Toy Story 3
Kova kuin kivi
Winter's Bone

Ohjaus
Black Swan
Taistelija
Kuninkaan puhe
The Social Network
Kova kuin kivi


Miespääosa
Javier Bardem (Biutiful)
Jeff Bridges (Kova kuin kivi)
Jessen Eisenberg (The Social Network)
Colin Firth (Kuninkaan puhe)
James Franco (127 tuntia)


Naispääosa
Natalie Portman (Black Swan)
Annette Bening (The Kids Are All Right)
Nicole Kidman (Rabbit Hole)
Jennifer Lawrence (Winter's Bone)
Michelle Williams (Blue Valentine)


Miessivuosa
Christian Bale (Taistelija)
John Hawkes (Winter's Bone)
Jeremy Renner (The Town)
Mark Ruffalo (The Kids Are All Right)
Geoffrey Rush (Kuninkaan puhe)


Naissivuosa
Melissa Leo (Taistelija)
Amy Adams (Taistelija)
Helena Bonham Carter (Kuninkaan puhe)
Hailee Steinfeld (Kova kuin kivi)
Jacki Weaver (Animal Kingdom)


Käsikirjoitus
The Kids Are All Right
Vuosi elämästä
Taistelija
Inception
Kuninkaan puhe


Sovitettu käsikirjoitus
Winter's Bone
127 tuntia
The Social Network
Toy Story 3
Kova kuin kivi

lauantai 26. helmikuuta 2011

Juha Vuorinen: Helmiä hanurista (2010)


Joskus vuosia sitten lueskelin bussissa ja hörähtelin ääneen vähän väliä. Vieressä istuva äidinkielenopettajaksi esittäytynyt rouvashenkilö kysyi luenko Juha Vuorista vai Erlend Loeta, joista jälkimmäinen osui oikeaan. Juha Vuoris -juna meni minulta jostain syystä aikanaan kokonaan ohi.

Tai oli siihen syykin, nimittäin Vuorinen oli liiankin naiivia makuuni. Yritin lukea jotain Vuorisen tekelettä, olisiko ollut Kristianin nuoruusvuodet, mutta en vain kestänyt kyseisen Kristianin idioottimaisuutta. Tyyppi vain oli aivan poskettoman tyhmä saapas.

Tällä kertaa tarttuessani Vuorisen novellikokoelmaan Helmiä hanurista, epäuskottavuus ei kumma kyllä enää häirinnytkään. Ehkä tällaisista epäolennaisuuksista pitäisi vain päästä lukijana yli. Ihan niin kuin Harjukaupungin salakäytävissä epäuskottavat sateenvarjopuodit sun muut idioottimaisuudet häiritsivät lukukokemusta aivan suotta.

Helmiä hanurista onnistuu kuitenkin naurattamaan niin paljon, että kaikki muu pitäisi sen ansiosta antaa anteeksi. Vaikka kyllä tälläkin kertaa epäuskottavuudet pääsivät välillä häiritsemään, kun niitä tuli aina vaan lisää novelli toisensa jälkeen. Vai mitä sanotte olympiasoihdun kantajasta, jota kukaan vastaantulija ei tunnista olympiasoihdun kantajaksi, vaan luulevat tämän kuskaavan mukanaan suurta tupakansytytintä. Tai tyypistä, joka on mennyt kihloihin pumpattavan barbaran kanssa tajuamatta tämän olevan pelkkää ilmaa.

Sitten on Vuorisen tyyli, joka on suoraan sanottuna aika hiomatonta. Tätä ei todella ole kustantamossa syynätty suurennnuslasin kanssa läpi. Toisaalta tyyli toimii tämän kaltaisessa tyylilajissa. Ja sehän on alapäätyyli. Kyllähän Vuorisen tekstit luottavan vain ja ainoastaan alapääjuttujen ja kännäämisen voimaan.

Mutta mutta, turha tässä on valittaa, jos tyyli toimii. On myönnettävä, ettei jutuille voinut olla nauramatta. Toki jotkut jutuista puuduttivat, mutta jos kirja onnistuu tähtihetkinään antamaan parhaat naurut ikinä, se ei voi olla hirveän huono.

Kouluarvosana: 8 (parhaita olivat Ivalolainen vittuilurinki ja Vikatikki)

torstai 24. helmikuuta 2011

Tom Hooper: Kuninkaan puhe (The King's Speech) (2010)



Kuninkaan puhe on elokuva, jonka alkuasetelmat eivät kuullosta hääppöisiltä. Ohjaaja Tom Hooper on kuitenkin taikonut käytännössä tyhjästä esiin ihan kelvollisen tekeleen. Colin Firthin esittämä Yorkin herttua, Bertie, (tuleva kunkku Yrjö IV) kärsii karmeasta änkytyksestä, ja julkiset puheet ovat Bertielle verrattavissa mestauslavalle astelemiseen. Koko valtakunta ja Brittein alusmaat kuuntelevat Bertien röhkintää myötähäpeää tuntien. Onneksi Bertiestä ei olisi perimisjärjestyksen mukaan vaarassa tulla kuningasta, sillä isoveli hoitaisi homman tulevaisuudessa.

Bertien vaimo, prinsessa Elizabeth (Helena Bonham Carter), passittaa miehensä puheterapiaan australialaislähtöisen vale-puheterapeutin luo. Erikoisia metodeja käyttävän aussin (Geoffrey Rush) ja Bertien välille syntyy vahva ja mehukas bro-mance, ja Bertie alkaa pikkuhiljaa saada änkytyksensä aisoihin.

Suuri koetinkivi on kuitenkin vasta edessä, sillä Bertiestä leivotaan kuin leivotaankin briteille seuraava kuningas vasten tämän tahtoa, ja tervehdyspuheessa pitäisi vielä pystyä ottamaan kantaa maailmansotaankin. Ei siis mitään kevyttä small-talkia. Elokuvan huipennus on siis tuo ko. kuninkaan puhe, suoritus, jonka onnistumisen jokainen voi arvata ennaltakin.

Vaikken mikään Colin Firth -entusiasti olekaan, on C.F. elokuvassa karismaattinen ja miehinen mies. Bertien ja terapeutti-Lionelin epätasapainoiset kemiat toimivat hyvin. Geoffrey Rush'han on tunnetusti mies, joka muuttaa kaiken koskemansa kullaksi, eikä Kuninkaan puheen rooli ole poikkeus säännöstä. <3

Helena Bonham Carteria en pysty sietämään tässä(kään) elokuvassa. Rouva Burton on mielestäni täysin hampaaton, vaikka julkinen image yrittää väittää toista. Ihmeellinen heinähattu. :@



Kouluarvosana: 8




"Kuorolaulu kun lauletaan, tässä kumpikin oksallaan..."

tiistai 22. helmikuuta 2011

Jörn Donner: Perkele, Kuvia Suomesta (1971)



Suomalaisen elämänmuodon koko kirjo esitetään dokumenttielokuvassa, jossa kansan syvät rivit, taiteilijat ja vallanpitäjät laukovat totuuksia maan asioista. Dokumentin toteutti viisihenkinen työryhmä, johon kuuluivat Jörn Donner, Erkki Seiro, Jaakko Talaskivi, Heikki Katajisto ja Eero Salmenhaara.

Yksi sana, perkele! Mahtava osa suomalaista elokuvadokumenttien sarjaa. Työryhmä koluaa Pohjois-Karjalan kivisiä peltoja, joita maajussit kuokkivat leivänpitimikseen muutaman markan edestä. Osa lähtee Ruotsiin kultaa vuolemaan, osa haahuilee pitkin turkuja ja toreja, joutuu tappeluihin.

Dokumentin tekijät näyttävät todellisuuden niin kuin se on nähty, sensuroimatta. Kevytkenkäisyys ja prostituutio nostetaan pöydälle kuin se kuuluisa kissa. Dokkaristit maksavat känniselle neidille tavallisen vähävaraisen duunarin kuukausiansiot päästäkseen jokainen panemaan tätä hotellihuoneeseen. Vain Perkele! Kuvia Suomesta, näyttää hydrauliikan periaatteet koko katsovalle kansalle, ja ihan toimittajan läsnäollessa!

Näin shokeeraavaa ei ole tullut tämän jälkeen.

Dokumentin parasta antia ovat myös kantaaottavat laulut, joita tarjoilevat aikansa eturivin muusikot. Tässä Youtube-pätkässä Arja Saijonmaa vetäisee totuudellisen biisin Suomen kesästä.




Annan dokumentille parhaan arvosanan, vaikka toteutus onkin melko paska. Esim. Suomen lipun liehumista salossa kuvataan minuuttitolkulla ym. Mutta se tunne.

Kouluarvosana: 10

Paul Weitz: Pienin painajainen perheessä (Little Fockers) (2010)




Tämä elokuva on vain niille, jotka pitävät estoitta kaikesta, mitä Robert De Niro tekee, ja niille, jotka näkevät pinnan alta, miten syvällinen ja herkkä (vai pieni ja hento?) ote Ben Stillerillä on näyttelemiseen.

Perhe on painajainen
-uskovaisena raahasin siippani matinea-näytökseen lähes puolen kilon karkkisäkkien kera. Enpä olisi vielä jokunen vuosi sitten uskonut, että me kaksi angstista tekointellektuellia istuisimme röhkimässä tällaiselle anti-kylddyyri-pläjäykselle keskellä alta ja päältä kaksikymppisten sikailusunnuntaita. Mutta niin vain ajat muuttuvat. Ensimmäistä kertaa muuten mieheni söi koko pussin, enemmän karkkia kuin minä!

Itse elokuvasta ei mieleen jäänyt muuta kuin letkeä meininki. Mitään järkeähän koko elokuvassa ei ollut, mutta siistiä oli, kun Robert De Niron hahmon, patriarkaatti Jack Byrnesin, mystisestä menneisyydestä paljastui naisseikkailu suomalaisen, Aatukka Kokkosen, kanssa. Ben Stillerin Gay Fockerissa oli ensimmäistä kertaa ripaus munaa, mikä toisaalta teki hahmosta hitusen epämiellyttävänkin.

Noh, kaikki tietää, ei tästä tämän syvällisempää pysty puristamaan. Aivot tyhjäkäynnillä tämä on ihan ok.


Kouluarvosana: 8





Tähän on tultu Taksikuskista.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Michel Gondry: The Green Hornet 3D (2011)


Halusin kovasti uskoa, että Michel Gondryn (Tahraton mieli, The Science of Sleep) nerokkuus ja Seth Rogenin (Paksuna, Funny People, Pineapple Express) hauskuus on mennyt ohi surkeita arvosanoja The Green Hornetille antaneilta arvostelijoilta, mutta pettymyksekseni olin väärässä. The Green Hornet on huono elokuva. En ymmärrä miten Koira Helvetistä -suosikit Gondry ja Rogen ovat onnistuneet lyömään viisaat päänsä yhteen näin heikolla menestyksellä.

The Green Hornet on niinkin omaperäinen idea kuin yritys tehdä sarjakuvaan perustuva elokuva. Kuka tietää kuinka kauan näitä oikein riittää? En ole koskaan edes erityisemmin tykännyt koko genrestä. Sitä paitsi Green Hornetista on jo 60-luvulla tehty versio, jossa Bruce Lee näytteli ja suoritti kaikki tappelukohtaukset oikeasti. 2000-luvun Katona heiluvan aasialaisen pop-tähden Jay Choun suurimmaksi ansioksi jää onnistuneen espresson tekaisu.

Seth Rogen on elokuvassa siis Britt Reid, joka perii isänsä lehti-imperiumin. Sattuman kautta hän rupeaa naamiosankariksi yhdessä isänsä autonkuljettajan, luonnottoman hyvän tappelijan, auton tuunajaan ja kahvinkeittäjän, Katon kanssa. Cameron Diaz on parivaljakon välejä hämmentävä Lenore Case ja Inglorious Basterds -elokuvasta tuttu Chrostoph Waltz pahis Chudnofsky.

Nimet antoivat odottaa paljonkin, mutta ei tästä paljon jälkipolville jäänyt kerrottavaa.

Kouluarvosana: 5

perjantai 11. helmikuuta 2011

Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava (2010)

En ole uskaltanut kirjoittaa tästä kirjasta arvostelua, koska sen kirjoittaja Jussi Siirilä myöntää kirjassa googlaavansa nimeään päivittäin. Okei, eivät kirjan päähenkilö ja kirjailija kait yksi yhteen ole, vaikka niin väitettäisiinkin.

Ainakaan kirjan sivuilla seikkailevat Pekka Himanen ja Esa Saarinen tuskin vastaavat tosielämän filosofeja, mutta pirun hauskoja he ovat. Niin on kirjan päähenkilö Jussi Siiriläkin, vaikkei mikään maailman sympaattisin ihminen olekaan.

Se onkin ehkä kirjan suurin puute. Siinä missä renttukirjallisuuden mestari Bukowski osaa olla hellyyttävä kuin ostoskanavalla aikanaan kaupatut eläinlapsivideot, voi tyylilajia taitamaton näyttäytyä helposti avaran luonnon pahiksena. Siirilä valitettavasti edustaa tätä jälkimmäistä Dan Fanten viitoittamaa tietä, jos totta puhutaan.

Kirjan päähenkilö muuttaa lopulta takaisin synnyinseudulleen Kemiin jäänmurtajalle töihin saamatta kauan kaipaamaansa julkisuutta. Siirilä on kyllä kymmenisen kirjaa julkaisseeksi mieheksi käsittämättömän tuntematon suuruus, mutta ei silti kannata varmaankaan heittää pensseleitä santaan, jos laukkujen pakkaamisessa mitään perää oli...

Kouluarvosana: 7+ (Viihdyttävä välipalakirja)

maanantai 7. helmikuuta 2011

Eve Hietamies: Yösyöttö (2010)

On luonnonlaki, että joka vuosi ilmestyy vähintään yksi tämmöinen vauva-arkea kuvaava viihdekirja, jonka turvin neljän seinän sisälle jumittuneet kotiäidit pysyvät joten kuten järjissään. Viime vuonna genren manttelinperijä oli Eve Hietamiehen Yösyöttö. Toisin kuin näissä tämän tyypin kirjoissa yleensä Hietamiehen baby blues -ahdistuspläjäyksessä univajeen, katkenneiden hermojen ja epätietoisuuden kanssa kamppaileekin äidin sijasta isä.

Kirjan päähenkilö on toimittaja ja kokopäivä-äijä, Antti Pasanen, jonka juuri parin yhteisen lapsen synnyttänyt vaimo karkaa synnytyssairaalasta omille teilleen. Pasanen jää käärö kainalossaan ihmettelemään, miten asian kanssa toimitaan. Piia-vaimoon näyttää iskeneen synnytyksenjälkeinen masennus, ja rouva päätyy valkotakkisten huomaan. Pasasen Antin on sopeuduttava ajatukseen, että seuraavan vuoden tämän tärkein tehtävä on pyyhkiä puklua, pestä pyllyä ja opiskella oikeaoppista lapsenhoitoa.

Antti Pasasen sukupuoli-identitetti on Hietamiehen käsittelyssä eksynyt todella harmaalle alueelle. Kirjan alussa Pasanen väittää olevansa melkein yhtä äijä kuin Jone Nikula, mikä nyt on muutenkin todella kiusaannuttava vertaus, mutta etenkin tässä tapauksessa ajatus tuntuu täysin mahdottomalta. Pehmompaa ja hellempää miestä kuin Pasanen saa hakea. Enkä tarkoita tällä nyt kirjan draamallista kaarta, jossa Pasanen löytää lopussa itsestään kotiäidin identiteetin, vaan sitä, että päähenkilönä heiluu hahmo, joka koostuu irrallisilta tuntuvista ja eripuolilta kuulluista anekdooteista. Pakko sanoa, että Hietamiehen tulkinta miehestä on kauhea(n epäonnistunut).

Yösyöttö on häpeilemättömän viihteellinen ja välipalana napsittava ajanvietekirja. Parhaimmalta se varmasti maistuu äitiys"lomalaisen" väsyneissä käsissä suklaalevyn seurana. Henkilökohtaisesti näin jo pahimmat yövalvomiset kokeneena ja selväjärkistyneenä (?) Yösyöttö ei iskenyt enää kultasuoneen. Silti näitä puklu-kirjoja lukee vuosi toisensa jälkeen.

Kouluarvosana: 5 1/2

torstai 3. helmikuuta 2011

Florian Henckel von Donnersmarck: The Tourist (2010)



Happea! Karmeeta Scheisseaa!! Oksettaa niin paljon, että kokonaisten lauseiden muodostaminen käy ylivoimaiseksi. En...p-pysty.... sanoin.......kkkuvaamaan, mitä... tttuli... katsottua.

The Tourist (2010)


Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K Y Ö K !!!!


onko tää pilaa?? voiko tää olla näin paska? siis oikeesti? elintoiminnot lakkaa......

kolme lasta synnyttäneen Angelina Jolien lapaluut ja selkäranka.... edellämainitun töröhuulilla suhistut sisällöttömät repliikit...... se helvetin veneellä kaahailu niissä kanaaleissa..... johnny depp = nolo! Petturi!............. sä oot surkee..... alamäkes alko

kosmeettinen kasvoleikkaus? WTF? ****löikö joku mua pesismailalla...... sillä... aivoni......eivät enää.... toimi 000000000000000000000000

sinne:




Kouluarvosana: 4-

Jörn Donner: Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas) (1978)




Miestä ei voi raiskata
(Män kan inte våldtas) on Donnerin Jörkan vuonna 1978 purkittama analyysi raiskauksen seurauksista naisen psyykessä. Donner on itse muokannut elokuvaversion Märta Tikkasen samannimisestä kirjasta, ja on onnistunut hyvin luomaan jännityksen tunteen, joka kestää koko leffan ajan.

Elokuvan pääosissa häärivät ruotsalaisnäyttelijät Anna Godenius ja Gösta Bredefeldt, joista varsinkin kirjastovirkailija-Evaa näyttelevä Godenius osaa todella hommansa. Evan vähäeleinen habitus on melkoisen intensiivinen läpi elokuvan.

Eva on tavallinen nutturapäinen kirjastotäti, joka pitkän suostuttelun jälkeen ja työtoverinsa yllyttämänä suostuu lähtemään rimpsalle ja vieläpä keskellä viikkoa. Naiset pynttäytyvät parhaimpiinsa ja ankanpoika-Evasta kuoriutuu kaunis joutsen. Kaksikko suuntaa tanssiravintolaan, jossa seuraan lyöttäytyy hurmaava poikamies, Martin Wester. Käy klassisesti: Martin iskee silmänsä Evaan, jonka seurauksena Evan ystävätär vetää mega-herneen nenäänsä ja lähtee aikaisin kotiin nukkumaan. Eva ja Martin päätyvät illan päätteeksi miehen kämpille Punavuoreen. Paikanpäällä tunteet roihuavat, ja käy kuten pelättiin; Eva tulee raiskatuksi.

Eva tuntee kaikki mahdolliset nöyryytyksen vivahteet, eikä paettuaan asunnosta ymmärrä tehdä poliisille rikosilmoitusta. Godniuksen Anna osaa mielestäni erinomaisesti tulkita Evan päänsisäisiä tapahtumia pelkästään kasvojensa kautta. Katsojalle ei jää epäselväksi, millaisesta väkivallasta raiskauksessa on kyse. Eva alkaa hajoilla ja päättää tehdä tilit selviksi Martinin kanssa, ihan ilman välikäsiä. Nainen nähdään valeasussa hiippailemassa raiskaajansa kintereillä ympäri kaupunkia ja näyttää siltä, että kosto toteutetaan henkilökohtaisesti.

Elokuva näyttää pinnaltaan melko kliiniseltä ja vähäeleiseltä, mutta siitä huolimatta se on intensiivinen kuvaus mielenjärkkymisestä ja kostosta. Sliipattua ruotsalaisuutta ja retro-Helsinkiä kaipaaville Miestä ei voi raiskata on must-see.


Kouluarvosana: 8 1/2



tiistai 1. helmikuuta 2011

Casey Affleck: I'm Still Here (2010)


Alkuun pieni varoituksen sana: Casey Affleckin elokuva I'm Still Here ei ole dokumentti, vaikka se Docpoint-festareilla esitettiinkin. Jos Banksyn Exit Through the Gift Shop oli hämmentävä, sitä on myös I'm Still Here. Mutta. Jos Banksyn elokuvasta oli vaikea sanoa oliko kyseessä lopulta doku-, rocku-, mocku- vai mikä lie mentti, Affleckin tekele on lopulta melko helppo sijoittaa mokumentti-kategoriaan. Varsinkin, kun sen tekijät ovat itse myöntäneet asian olleen näin.

I'm Still Here kertoo siis näyttelijä Joaquin Phoenixista, vai pitäisikö sanoa ex-näyttelijä Phoenixista. Elokuvassa kuvataan nimittäin dokumentin omaisesti Phoenixin uutta uraa levyttävänä hip hop -artistina tämän kyllästyttyä kokonaan entiseen näyttelijäminäänsä.

Habitukseen kuuluu ruokoton kokoparta ja kuontalo. Käyttäytyminen näyttää elokuvan edetessä aina vain hullummalta. Phoenix vetää huumehia jatkuvalla syötöllä eikä räpäytys saati talk show -vierailu näytä ottavan sujuakseen. Lopulta mies on aivan romuna kaikkien tehdessä pilaa flipanneesta ex -tähdestä. Poloista disauttaa niin julkimot, mm. Ben Stiller ja David Letterman, kuin taviksetkin. Keikalla Phoenix kuumenee yleisöstä kantautuvaan ilkeilyyn niin, että hyppää lavalta tappelemaan.

Myötähäpeä alkaa elokuvan lopulla olla mieletöntä. Mieleen pyrkii koko elokuvan ajan väkisin ajatus, että voisiko tämä sittenkin olla fiktiota. Ja sitähän se on. Täytyy myöntää, että elokuva olisi ollut liian täydellinen dokumentiksi. Niin piinaavasti kameralle on saatu taltioutua miehen totaalinen flippaaminen.

En halunnut tietää ennen elokuvaa mitään siitä, ja luulen, että se oli onnistunut päätös. Oli nimittäin hienoa haukkoa henkeään, ja miettiä voiko tämä todella olla totta Phoenixin vajotessa elokuvassa aina vain syvemmälle sekoamisensa syövereihin.

Täytyy kyllä antaa propsit Phoenixille roolilleen omistautumisesta. Kaksi vuotta mies teeskenteli olevansa todellinen sekopää, eikä kertonut kellekään kyseessä olevan roolin. Mm. Letterman ei haastatellessaan julkimoa tiennyt mitään tämän roolileikistä, mutta ilmeisesti osasi arvata.

Tässä Phoenixin esiintymiset Letterman-show'ssa roolin aikana ja roolin jälkeen.





Kouluarvosana: 9