torstai 27. tammikuuta 2011

Banksy: Exit Through the Gift Shop (2010)


Exit Through the Gift Shop on hämmentävä elokuva. Siis todella hämmentävä. Se alkaa normaalina dokumenttina, jossa losangelesinranskalainen Thierry Guetta alkaa kuvata katutaiteilijoita. Dokumentissa esitellään ensin ranskalaisia pioneereja, joiden jälkeen päästään katutaiteilijoista kuuluisimpaan, brittiläiseen Banksyyn.



Sitten alkaa tapahtua kummia. Ihan kuin dokkari muuttuisi parodiaksi. Banksyn Disneylandissa pystyttämää installaatiota kuvataan kuin kyseessä olisi hengenvaarallinen operaatio. Niinhän siinä käy, että kuvaaja Guetta joutuu mikkihiiriturvamiesten kynsiin. Hui! Onneksi mies selviää kuulustelusta ehjin nahoin muutaman tunnin hiillostamisen jälkeen.

Sitten tapahtuu jotain vielä kummempaa. Käy viimeistään selväksi, ettei kyseessä olekaan Guettan dokumentti Banksysta, vaan päinvastoin! Kun Banksy saa Guettan kasaaman filmin käsiinsä, toteaa hän tylysti:

"Uhmmm... You know... it was at that point that I realized that maybe Thierry wasn't actually a film maker, and he was maybe just someone with mental problems who happened to have a camera."

Tätä on toki epäillyt luultavasti jokainen katsojakin tähän mennessä. No, Banksy ottaa elokuvan suhteen ohjat käsiinsä, ja Guetta palaa Los Angelesiin. Hän alkaa itsekin luoda katutaidetta Mr. Brainwash -nimellä ja laittaa näyttelyn pystyyn. Tässä vaiheessa alkaa vasta todellinen tylytys Banksyn taholta:

"Warhol repeated iconic images until they became meaningless, but there was still something iconic about them. Thierry really makes them meaningless."

"There's no one like Thierry, even though hi
s art looks like everyone else's."

"I used to encourage everyone I knew to make art; I don't do that so much anymore."


Viimeistään tässä vaiheessa elokuva alkaa naurattamaan. Guettan pikavauhtia kasaaman näyttelyn d-dayta odotellaan jännittyneinä. Sitten, kuin paineita ei olisi jo riittävästi Guettan niskassa, tapahtuu jotain kamalaa. Thierryn varvas murtuu.

Näyttelyn avajaisissa kaveri rullailee erikoisessa rullatuolissaan jokseenkin kuluneen näköisten taideteostensa ympärillä. Mutta Los Angelesin kerma tykkää Guettasta. Uusi tähti on syttynyt! Taidetta on mennyt kaupaksi jo miljoonan dollarin edestä.

Kuka nauraa ja kenelle, en osaa sanoa, mutten taida olla ainoa, jota Exit Through the Gift Shop ja Mr. Brainwash ovat hämmentäneet. Muun muassa täällä spekulointia aiheesta.

Kouluarvosana: 8 1/2

Thierry Guetta a.k.a Mr Brainwash

Susanna Alakoski: Sikalat (Svinalängorna) (2006)

Suomesta Ruotsiin 60-70 -luvulla muuttaneiden siirtolaisten elämä on saattanut tähän asti olla mediassa epäseksikästä, mutta nyt rävähtää ja kunnolla. Helmi-maaliskuussa Yle Teema alkaa näyttää dokumenttisarjaa Kansankodin kuokkavieraat, jossa suomalaissiirtolaisten kohtaloa ruoditaan kahdeksan syväluotaavan jakson verran. Minä ainakin aion tapittaa jokaisen.

Susanna Alakosken vuonna 2006 julkaisemasta teoksesta Sikalat on tehty elokuvaversio, jonka suomenkielinen nimi on jostain syystä Sovinto. Se nähdään ensi-illassa 11.3.2011. Iki-ihana Outi Mäenpää pokkasi viikonloppuna Guldbaggen sivuosastaan Moilasen perheen äitinä.







Susanna Alakosken teos Sikalat (Svinalängorna) alkoi kiinnostaa minua oikeastaan vasta aloitettuani ensin lukemaan kirjailijan tuoreempaa teosta Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna. Kävi kuitenkin niin, että vangkila-kirjan lukeminen alkoi tuntua kivireen vetämiseltä, joten hyppäsin muitta mutkitta lukemaan August-palkinnonkin napannutta Sikalat-teosta.

Sikalat kertoo 1970-luvulla Suomesta Ruotsiin muuttavasta Moilasen perheestä. Isä, äiti ja kaksi lasta ottavat lähiökämpän kaikilla mausteilla kiljuen vastaan. Lämminvesi, sisävessa ja linoleum-lattiat, ai että mitkä herkut!










Isä ja äiti paiskivat duunia ja vuolevat kultaa kansankodin mahdollisuuksien äärellä. Ystad on täynnä siirtolaisia, on myös tummahipiäisiä mutta suurimmaksi osaksi suomalaisia. Lapset oppivat ruotsin kielen mutta aikuisilla ei kieli meinaa taipua suussa. Suomenkieliset kirosanat raikaavat ympäri pihan.

Sitten alkaa alamäki, joka ei lopu koskaan. Perheen Leena-tyttö joutuu todistamaan isän ja äidin jatkuvia riitoja ja tappeluita. Leenalla on koko ajan kolikko housuntaskussa siltä varalta, että täytyy juosta puhelinkoppiin soittamaan ambulanssia. Naapureilla ei mene sen paremmin, vaan yhteiseen ahdistukseen ryypätään yhtäkurkkua. Talojen lapset ovat heitteillä iltamyöhään ja hakevat toisistaan turvaa. Lähiölasten kurimuksen aistii herännäisliikkeen seurakunta ja kutsuu lapsia naperokerhoihin.

Alakoski tykittää suoraa tekstiä katkenneista kylkiluista, piloille paiskotuista olohuoneista ja lapsia ahdistelevista namusedistä. Jotkut voivat pitää Alakosken Sikaloita skandaalinhakuisena retosteluna, mutta mielestäni se ei ole sitä, vaan täysin todenmakuinen kuvaus hyvinvointivaltion maton alta, jonne roskat on pyyhkäisty pois silmien alta.

Teille, jotka eivät usko, menkäähän DocPointiin katsomaan Visa Koiso-Kanttilan Karkotetut-dokkari.

Kotimainen samaa teemaa tahkoava kirja saattaisi hyvinkin olla Peter Franzenin Tumman veden päällä. En tosin ole vielä itse lukenut sitä.

Sikalat oli mielestäni kamaluudessaankin hyvä kirja, jota en olisi raaskinut millään laskea kädestäni. Ohut kirja oli mielestäni jopa liian ohut... En silti pitänyt Sikaloista aivan yhtä paljon kuin Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan -teoksesta, joka oli mielestäni äärimmäisen koskettava omaelämänkerrallinen ahdistuspakkaus.

Sovintoa odotellessa... (pun intended)

Kouluarvosana: 8

P.S. En muuten ole pystynyt lukemaan Alakosken Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna -tiiliskiveä puoltaväliä pidemmälle... se on niiin huono!

tiistai 25. tammikuuta 2011

Alejandro González Iñárritu: Biutiful (2010)


Alejandro González Iñárritun (Amores perros, 21 grammaa, Babel) Biutiful on rankka elokuva. Huh huh! Uutuuselokuvista Winter's Bone pääsee tätä lähimmäksi toivottomuudessaan. Biutiful taitaa kuitenkin viedä voiton. Ainakin sen henkilöihin on helpompi samaistua. Siinä missä Winter's Bone sijoittuu Amerikan takamaille punaniskojen yhteisöön, Biutifulissa ollaan eurooppalaisen suurkaupungin, Barcelonan, slummeissa.

Elokuvan päähenkilö Uxbal (loistava Javier Bardem) tienaa elantonsa hämärähommissa Barcelonan uugee-skenessä. Uxbal vuokraa laittomia siirtolaisia raksalle hommiin, toimittaa laittomille kaupustelijoille tavaraa myytäväksi ja lahjoo poliiseja, että nämä saisivat harjoittaa liiketoimintaansa. On äärimmäisen mielenkiintoista päästä kurkistamaan näiden laittomien kaupustelijoiden ja raksatyöläisten maailmaan, vaikka fiktiosta toki onkin kyse. Olen aina ihmetellyt millaiset kuviot noissa piireissä oikein on.

Sivutyönä Uxbal juttelee kuolleiden kanssa ja auttaa näitä matkalla mihin ikinä he ovatkaan menossa viimeisille leposijoilleen. Sitten Uxbal saa tietää (sorry spoilereista) sairastavansa syöpää ja kuolevansa kahden kuukauden sisällä. Uxbal alkaa lämmitellä välejä ex-vaimoonsa, jotta lapsilla olisi edes äiti tulevaisuudessa. Tällä sattuu kuitenkin kaikkien epäonneksi olevan vaikea vaihe meneillään ja joutuu hullujen huoneelle kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi. Ei hyvältä näytä lasten tulevaisuus...

Uxbalin perhe ei ole ainoa, jonka synkkiä tulevaisuudennäkymiä leffassa sivutaan. Toinen perhe on Senegalista tulleita laittomia siirtolaisia, joista isä karkotetaan takaisin kotimaahansa. Äiti ja koliikkivauva jäävät Epsanjaan vailla töitä, rahaa ja asuntoa... Sitten on kiinalaiset laittomat siirtolaiset, jotka tekevät pitkää päivää nälkäpalkalla. Heille käy vielä huonommin kuin kellekään muulle. Uxbal yrittää perheensä lisäksi saada asiat järjestykseen näille kohtalon kolhimille ihmisille, mutta vaikeaa on.

Melko rankkoja kohtaloita siis, sellaisesta maailmasta, jolta helposti haluaa ummistaa silmänsä ja uskotella itselleen, ettei sellaista ole.

Kouluarvosana: 9 1/2

Ohjaaja ja tähti

perjantai 21. tammikuuta 2011

Jukka Laajarinne: Kehys (2010)

Kirjastosta löytyi tällainen mielenkiintoiselta vaikuttanut uutuuskirja. Hyvä, että tartuin siihen.

Kehys alkaa tarinalla sylivauvan yksinhuoltajaisästä. Yösyöttöjä harrastaneena isänä kiinnostuin tietysti oitis. Harmikseni tarina kuitenkin loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Lähdettiin kungfu-elokuvan syövereihin ihan yht'äkkiä ja kohta oltiin jo pornonäyttelijättären maailmassa.

Kehyksessä siis hypitään surutta ajasta, paikasta ja henkilöstä toiseen. Ihme, ettei tällaista ole tehty ennen. Tai ainakaan en sellaisesta tiedä. Jossain mainittiin, että Cortazarin Ruutuhyppely olisi ollut Laajarinteen esikuvana. En tiedä, kun en ole lukenut. Henkilöt eivät vaihdu siis töksähtäen kappaleesta toiseen, vaan ihan yllättäen kesken edellisen stoorin. Välillä sulavasti, välillä vähemmän sulavasti.

Tyyliä voisi pitää erikoisuuden tavoitteluna, mutta se toimii. Eikä sitä ole yhtään vaikea seurata. Tämä oli varsin helppolukuinen ja lyhyt, vähän kuin kokoelma lyhyitä juttuja.

Oli Kehyksessä kai jotain syvällistäkin. Lopun polkupyörävertaukset kai kuvastivat elämän pyörien pyörimistä, vaikka kertoja väittikin, ettei kyseessä ole mikään vertauskuva ensinkään. Silti tuntui siltä, että elämän kiertokulku vaatii ihmisten pyörimistä omissa oravanpyörissään toinen toisensa jälkeen. Kuin polkupyörän pyörät - jos ne lakkaavat pyörimästä pyörä pysähtyy. Tai jotain.

Omia oravanpyöriään esittelevät yh-isän ja pornotähden lisäksi muun muassa Gautama Buddha, sirkustyöläinen, norjalainen kalastaja, hullujen huoneessa hoidossa oleva liikemies, amerikkalainen laulajatar, Esa Saarisen oloinen filosofi. Erityisen hauska kohtaus oli leirinuotiolla, jossa kolmas tarinaniskijä kertoi kovin kömpelön jutun.

Kirja saa myös ihmettelemään kaikenlaista kehitystä. Miten ihminen on onnistunut rakentamaan itseään viisaamman koneen, miten akrobaatit onnistuvat henkeään uhkaavissa tempuissaan?

Suosittelen!

Kouluarvosana: 8 1/2

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (2010)


Tätä kirjaahan on kehuttu kovasti eri kirjablogeissa, joten olin oikein tyytyväinen saadessani kirjastosta käsiini opuksen.

Kirjan päähenkilö on kustantaja Olli Suominen, jonka elämä järkkyy, kun hän kaappaa menestyskirjailijan, nuoruuden ihastuksensa Kerttu Karan kustantamonsa suojiin. Kara on kirjoittanut jymymenestyksen elokuvallinen elämänopas, jollainen olisi oikeassa elämässäkin varmasti kuumaa kamaa. Suomisen kustantamana aikoo hän julkaista ensimmäisen maagisten kaupunkioppaiden sarjasta, joka myös menisi kuin kuumille kiville IRL. Miksei kukaan ole kirjoittanut tällaisia!?

Maagisen kaupunkioppaan Kara aikoo kirjoittaa ensimmäisenä Jyväskylästä. Monella on epäilyksensä mahtaako siitä tulla mitään, kun vaihtoehtona olisi Pariisia, Berliiniä tai edes Helsinkiä. Samaa voisi miettiä itse Harjukaupunkien salakäytävien kohdalla, mutta mitä vielä. Tapahtumien sijoittuminen useimmille, kuten itselleni, tuiki tuntemattomaan pieneen kaupunkiin ei oikeastaan haittaa pätkääkään. Jyväskylä vaikuttaa sitä paitsi kovin sympaattiselta Jääskeläisen kirjassa.

Nykyhetken lisäksi kirjassa seikkaillaan Suomisen Ollin nuoruuden kesissä, joihin liittyy olennaisesti nuorten seikkailukirjojen kaltainen viisikko (vai kuusikko?) ja harjukaupungin salakäytävät.

Kirjasta on kirjoitettu niin paljon hyvää, että kerron mikä minua siinä häiritsi hiukan. Tiedän, että kyseessä on fantasia ja elokuvallinen kirja, mutta silti... En tiedä, fantasia tyylilajina on aina hämmentänyt minua. Ehkä sitä olisi kaivannut painavampia todisteita siitä, ettei kaikkea kirjassa tarvitse ottaa niin todesta, jotain peikkometsiä ja kärpässieniä vaikka. Nyt Suomisen Ollin teki ensin mieli päärynämehua, mutta päätyi kivennäisveteen ja järjesteli valokuva-albumiaan (tjsp) ja seuraavaksi käydään läpi tarantinomaista kostotarinaa. Ehkä tässä olikin juuri kirjan hienous, tiedä häntä.

Toinen asia, mikä kirjassa häiritsi oli toisto. Toistohan voi olla tehokeino tai paljastua joksikin hienoksi spiraalimaiseksi rakenteeksi, mutta itse en löytänyt mitään tällaista kirjasta. Tuntuu, että kun on keksitty muutama hieno oivallus, niitä kohdellaankin sitten kuin tiskirättiä - puristetaan irti kaikki mikä vain lähtee, niin ettei alkuperäisestä oivalluksesta ole lopulta jäljellä kuin rutikuiva haiseva rätti. Näin kävi nyt elokuvalliselle syväminälle, hitaalle jatkumohakuisuudelle, merkityksellisyyshiukkasille ja muille elokuvallisen elämänoppaan oivalluksille ja varsinkin salakäytävissä ryömimisille. Samaan sorruttiin mielestäni Antero Viinikaisen Orgossa todellisuuproosan ja muiden jankutusten kanssa.

Kolmannen asian kanssa ollaan kiikun kaakun ärsyttääkö se vai ei. Kirjasta tulee nimittäin mieleen Supervaiivi ja Kuinka minusta tuli tyhmä, joissa ärsyttävyyden ja rakastettavuuden rajamailla keikkuva päähenkilö on supernaiivi masennuspotilas. Sillä erotuksella, että Suomisen Olli on keski-ikäinen!

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin erittäin hyvä ja jotain ihan muuta mitä voi odottaa. Elokuvaversiota odotellessa!

Kouluarvosana: 8 1/2

lauantai 15. tammikuuta 2011

Xavier Dolan: Kangastuksia (Les Amours Imaginaires) (2010)


Coppolan Somewheren jälkeen katsoimmekin sitten toisen samanlaisen taidepläjäyksen, Kangastuksia (Les Amours Imaginaires). Tästäkin varmaankin joko pitää tai sitten ei (mistäs sitten ei?). Substanssiltaan leffa on kovin kevyt, mutta visuaalisesti ja auditiivisesti hyvin kaunis, kuten Paris, Texas -blogissa pantiin.

Kyseessä on siis kanadalaisen wonder kidin, vasta kaksikymppisen, Xavier Dolanin toinen kokopitkä elokuva. Dolan näyttelee itse elokuvan pääosan, Francisin roolin. Elokuvan keskiössä kuitenkin paistattelee androgyyni Nicolas (Niels Schneider), Daavid-patsaan veroinen komistus, johon lankeavat niin naiset kuin miehet. Niin tekee myös Francis, kuten hänen bestiksensä Marie (Monia Chokri). Elokuva onkin sitten kaverusten kilvoittelua intohimon kohteestaan, mutta lopputulosta ja elokuvan ainoaa jännitettävää en viitsi paljastaa.


Elokuvan maailma sijoittuu kanadanranskalaisten nuorukaisten arkeen ja juhlaan, joista en ennen elokuvaa tiennyt tuon taivaallista. Pappa tuntuu betalavan näissä ympyröissä, eikä viidensadan villapaita synttärilahjaksi tunnu missään.

Elokuva on siis varsinaista silmän ja korvan ruokaa vailla sen syvällisempiä teemoja, ellei saavuttamatonta rakkautta ja nuoruuden kiroja sellaisiksi lasketa. Bäng bäng -musiikki on hieno, mutta tuntuu kopioidulta. Olisikohan jossain Tarantinon leffassa, ehkä Kill Billissä, ollut vastaava, en ole varma.

Kouluarvosana: 8-

perjantai 14. tammikuuta 2011

Sofia Coppola: Somewhere (2010)



Elokuvat julkkiksista noudattavat usein samaa kaavaa: kuvataan elokuva-, rock- tai country-tähden syntymä, uurastus, tähdenlento ja ryminä alakastiin muiden kaltaistensa kokkelivekkulien pariin. Sofia Coppolan Somewhere (2010) lähtee ilahduttavasti liikkeelle eri suunnasta, josta katsottuna julkimona paistattelu ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja pintaliitoa, vaan suorastaan... hm, tylsää! Entinen nuorisoidoli, Stephen Dorff, esittää elokuvassa action-leffoissa maineensa ansainnutta tähteä, Johnny Marcoa, jonka elämä kulkee ohjaamattomasti ei mihinkään. Elokuvassa on vahvasti läsnä samanlainen tatsi kuin Lost in Translationissakin, molemmat kertovat "ei mistään".

Johnny Marcon elämä on yltäkylläistä, eikä mitään puutu (näennäisesti). Huippuhotelleissa oleskelu ja matkustelu ympäri maailmaa promokiertueilla eivät sykähdytä tähteä, joka on kaiken jo nähnyt. Leffan alkukuvassa Johnny ajelee autollaan ympyrää uudestaan ja uudestaan erämaalta näyttävässä maisemassa. Mies ei todellakaan ole keksinyt suuntaa elämälleen.

Somewhere on taas yksi niistä leffoista, jonka arvon ymmärtää vasta lopputekstien aikaan tai niiden jälkeen. Tosin täytyy sanoa, että loppuratkaisu oli nolostuttavan kökkö. Meinasi ihan suututtaa moinen kliseisyys.

Mutta miksi pidän leffasta? No esimerkiksi siksi, että alusta loppuun elokuvan kohtaukset ovat pitkiä ja hiljaisia, juuri niin kuin Sofia Coppolalta osaa odottaakin. Kaikkea leimaa esteettisyys à la Coppola. Erilaisia kauneuden lajeja elokuvassa edustavat muun muassa Johnny Marcon makuuhuoneessa iltaisin tankotanssivat Playboy-puput ja toisessa ääripäässä Johnnyn 11-vuotiaan Cleo-tyttären taidokas taitoluistelunumero. Coppolalla on rönsyilevät mieltymykset. Suosikkikohtaukseni oli melkeinpä se, missä Johnny Marco lojuu uimapatjallaan hotellin uima-altaalla, ja pikkuhiljaa lipuu pois kuvasta niin, että enää jalat näkyvät. Nauratti.

Itselleni Coppolan silmäkarkit toimivat. Minusta välillä voi luottaa pelkkään esteettisyyteen.

Kouluarvosana: 8


Coppola poseeraa suvereenisti näyttelijöidensä kanssa.

torstai 13. tammikuuta 2011

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010)



Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sain taas nauraa ääneen. Kyllä ei olisi Tuomas Kyrö saanut näin hyvää kirjaa kirjoittaa. Ihan korpeaa otsan molemmilta puolilta miten hauskasti on hän osannut kuvata oikeamielisen suomalaismiehen mielenliikkeitä. Ei ole ihmisen vika jos meinaa nauruun tikahtua. Kyllä on Kyrön vika, kun on mennyt tällaisen kirjoittamaan.

Vaan kuitenkin tähän kirjaan jos joku tarttuu ja lukee niin kyllä ei kaduta jälkeenpäin. Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kirja loppui. Kyllä ei nyt ole mitään tekemistä.


Kouluarvosana: 10

P.S. Pitäisi huumorikirjojen olla aina Kyrön kynästä. En tiedä miksi mutta pitäisi.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Andrei Tarkovski: Nostalgia (1983) ja Uhri (1986)

Yleisön pyynnöstä vielä kerran neuvostoliittolaista taide-elokuvaa!


Niputan poikkeuksellisesti nämä kaksi Tarkovskin viimeistä yhteen, koska minulla ei ole niistä mitään sanottavaa. Harvemmin sitä tulee katsottua näinkin järkyttävää paskaa, josta jää kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä hyvä fiilis. Tiedä sitten onko kyseessä jokin itsensä voittamisen tunne kahden ja puolen tunnin itsensäkiduttamisen jälkeen vai osuuko rainat jollain tiedostamattomalla tasolla suoraan alitajuntaan. Varsinkin Uhrin kohdalla tuntui vahvasti jommaltakummalta tai molemmilta.

Nostalgia sijoittuu Italiaan, jossa venäläinen runoilija kulkee maanmiehensä, 1800-luvulla vaikuttaneen säveltäjän jalanjäljillä. Elokuvassa ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta visuaalisesti leffa on häikäisevän kaunis.

Uhri puolestaan sijoittuu Ruotsiin, jossa entinen näyttelijä viettää syntymäpäiviään. Syttyy maailmansota ja mies tarjoutuu Jumalalle uhriksi saadakseen mielttömyyden loppumaan. Tässä tapahtuu vielä vähemmän kuin Nostalgiassa, eikä kyseessä ole edes yhtä esteettinen katselukokemus. Silti vartti ennen loppua sitä tunsi lähes levitoivan yhdessä päähenkilön kanssa. Käsittämätöntä. En suoraan sanottuna osaa analysoida sanallakaan Uhria.

Aiemmassa postauksessa taisin mainita Tarkovskin obsessiosta maahan. Taisi hänellä olla sellainen veteenkin, sen verran paljon vesilätäköitä mahtuu miehen elokuviin. Tulella ja ilmallakin kaiketi on oma osuutensa.

Kouluarvosana: Täysin selittämätön 9


sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Alexandra Salmela: 27 - eli kuolema tekee taiteilijan (2010)


Hesari valitsi Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taitelijan vuoden esikoiskirjaksi ja se oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksikin. Finlandia meni Rimmisen Nenäpäivälle ja Salmela jäi (ulkomaalaistaustasta aiheutuneesta kohusta huolimatta) nuolemaan näppejään. Kotimainen nykykirjallisuus on kikkailijoiden temmellyskenttää, enkä ymmärrä erikoisuudentavoittelun hienoutta lainkaan. Rimmistä en pystynyt lukemaan alkua pidemmälle (ihan v*tun ärsyttävä staili!) ja Salmelankin puskin läpi ihan vain sen takia, että pelkäsin kirjailijan tulevan pimeällä kadulla vastaan ja vetävän turpaan. Joistakin haastiksista olen saanut Salmelasta melko aggron vaikutelman.

27 - eli kuolema tekee taiteilijan (miksi näin tekotaiteellinen ja jotenkin itsestäänselvä otsake?) on ärsyttävä alusta loppuun asti. Salmela on onnistunut osumaan siihen ikäluokkaan/kansanosaan, joka on kipeästi kaivannut populaaria äänitorvea. Nuoruuden venyessä nykyisin pitkälle keski-ikään Salmelan teos viihdyttänee kaks-kolmekymppisiä teinejä, joilla on aikaa kaivella omaa napaa Salmelan henkilöhahmojen tapaan. 27- eli kuolema tekee taiteilijan on oodi itsekkyydelle ja erikoisuudentavoittelulle! On ihan saiiirraaaaaan vaikeeta tehdä jotain merkityksellistä ja niiiiin tärkeetä tulla kuuluisax.

Jollain tapaa sympatiseeraan kirjasta löyhkäävää pätemisentarvetta ja vastuuttomuuden fiilistä, joka on jotenkin ihanan naiivia. Mutta staili saa kirjan vaikuttamaan myös tajuttoman epäkypsältä - ja laskelmoidulta. (Koira Helvetistä huom: Kirjoitin jo aikoinani rakkausnovelleja SinäMinään. Niissä seikkaili poikkeuksetta joku morrisonmainen pitkätukka, joka kepitti Rollareiden Angieta ihastuksensa ikkunan alla.) (Kunpa olisin latonut ne kirjaksi.)

En osaa kunnolla selittää ärsytyksen tunnetta, mutta kirjabloggari Ina (INAhdus) on kiteyttänyt aatokseni jo itseäni aikaisemmin.

Saamari, luulin jo läpikäyneeni oman ikäkriisini. Oon aika täti-ihminen.


Kouluarvosana: 6 1/2

lauantai 8. tammikuuta 2011

Andrei Tarkovski: Stalker (1979)

Tässäpä vasta erikoinen elokuva. Voisin väittää, ettei toista samanlaista, tai edes sinnepäin ole. Eikä monikaan elokuva ole yhtä kuolettavan pitkäveteinen kuin Tarkovskin Stalker. Hidastempoisuus ja tapahtumattomuus on kuitenkin Stalkerissa viety niin pitkälle, että sille on pakko nostaa hattua. Jostain syystä leffaa katsoessa ei kertaakaan pitkästynyt, vaan elokuvaa seurasi alusta loppuun suurella mielenkiinnolla. Tällä kertaa olin myös osannut varautua energiajuoman voimin haukotuksia ja pilkkimisiä vastaan.

Elokuvan tapahtumat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan kolmen miehen matka johonkin he.....n Huoneeseen. Kolmikko koostuu kirjailijasta (Anatoli Solonitsyn), fysiikan professorista (Nikolai Grinko) ja Stalkerista (Aleksander Kaidanovsky). Viimeisin heistä on tyyppi, joka järjestää halukkaita Alueelle Huoneeseen. Alue on ehkä meteoriitin tai muun sellaisen jäljiltä ja siellä sijaitsevassa Huoneessa huhutaan sinne astuvan toiveiden toteuvan. Aluetta vartioi aseistetut poliisijoukot, joiden ohi Stalkerin on opastettava asiakkaansa.


Alueen luonnetta valottava elokuvan alku on huvittava. "What was it? A meteorite? A visit of inhabitants of the cosmic abyss? One way or another, our small country has seen the birth of a miracle - the Zone. We immediately sent troops there." Maan asukkaista kun on kyse, heti ensimmäisenä paikalle lähetetään sotajoukot tervetulokomiteaksi.

Alueen vartijoiden lisäksi Stalkerin on osattava oikea reitti huoneeseen suojellakseen itseään ja asiakkaitaan paranormaaleilta ilmiöiltä. Monet ovat jääneet matkalle. Kolmikko etenee resiinalla puksuttaen, siksakkia niityllä muttereita heitellen, käsittämättömässä tunnelissa. Matka on uuvuttavan pitkä. Sillä kuvataan kai jokaisen tavoittelemaa selittämätöntä, mitä on kovin vaikea löytää.

Tiedemies ja kirjailija eivät Stalkerin harmiksi löytäneet periltä mitään. Häntä itkettää, kun nykyään ihmiset eivät usko mihinkään. Sillä kaiketi viitataan Neuvostoliiton materialistiseen maailmankuvaan, jossa henkimaailman hommelit olivat kiellettyjä.

Kouluarvosana: 10-

maanantai 3. tammikuuta 2011

Jörn Donner: Sixtynine (1969)

"Mies tahtoo rintoja persettä, yhtä onnellista ongelmaperhettä, nyt on myöhä, nyt vaan kaduttaa, ei saa lyödä, ei saa satuttaa." Jörn Donnerin elokuvassa Sixtynine Jukka (Sven-Bertil Taube) tahtoo pitää sekä rakastajattaren että vaimon. Vuonna 1969 toive ei ole mahdoton.


Jukan vaimo Tuula (Ritva Vepsä) tahtoo hänkin oman rakastajansa saatuaan tietää miehensä salarakkaasta. Tuulan naistenlääkärikin (Jörn Donner) suosittelee nuorta oria väljähtäneen avioliiton pelastukseksi. Läheltä löytyykin ei niin nuorikaan kuuden lapsen isä gynekologi itse.

Elokuva on takakannen mukaan myyty 23 maahan. Mahtanut maailmalla ihmetyttää hippikauden huipentuessa Suomessa lumihankeen - alasti tietenkin. Myös rallia ajetaan hangessa ja pelaillaan jääkiekkoa. Eksoottista.

Ääni kuulosti elokuvassa päälle liimatulta. Imdb:stä selvisi, että ruotslainen Taube puhui repliikkinsä ruotsiksi. Joku toinen oli dubannut ne suomeksi.

Kouluarvosana: 6

lauantai 1. tammikuuta 2011

Ben Affleck: The Town (2010)


Kun kuulin Ben Affleckin aloittaneen ohjaajana luulin päässeeni eroon miehen naamasta, mutta mitä vielä! Benny-boy on valinnut itsensä ihan pääosaan ja jouduinkin pettymyksekseni sietämään miehen ylimielistä, ilmeetöntä, vihaisen nuoren miehen pärstävärkkiä kahden pitkän tunnin ajan.

Pääosan esittäjän lisäksi leffassa häiritsee tietty epäuskottavuus ja kliseisyys. Heti mieleen tulee ainakin Heat - ajojahti ja The Departred, joissa pankkiryöstöteema on jo puitu kutakuinkin juurta jaksaen. Esimerkiksi kohtaus, jossa MacRayn (Affleck) rakastettu odottaa pankkiryöstäjää poliisiväijytyksessä on kuin suoraan Heatista.

Jossain on kehuttu näyttelemistä The Townissa, mutta mielestäni se oli paikoin epäuskottavaa. Tätä ei tietenkään auttanut epäuskottava käsikirjoitus. En oikein osta esimerkiksi pankkiryöstön uhriksi joutuneen Hallin (Claire Keesey) avautumista pesulassa pari päivää tragedian jälkeen ventovieraalle tyypille. Ja tietenkin nainen rakastuu samoin tein tähän muukalaiseen (joka on yksi pankkiryöstäjistä). Ei hyvä.

Rikollisten glorifiointi on joskus paikallaan ja nautittavaa, kuten alan klassikoissa, kummisedissä, scorseseissa ja sopranoissa, mutta ei The Townissa. Henkilöhahmot jäävät kovin ohkaisiksi eikä ollenkaan sympaattisiksi. Toisaalta, jos tarkoitus oli ollakin jotain muuta kuin symppiksiä, ei sekään onnistunut. Hahmot ovat vain kasvottomia (kirjaimellisesti) pankkiryöstäjiä. Okei, ehkä se oli tarkoituskin, tiedä häntä.

No, oli leffalla ansionsakin. Hyvää viihdettähän The Town on, mutta ei mikään monen katselukerran klassikko, kuten ysärirymistely Heat. Ilmeisesti en taaskaan vain tajunnut, sillä imdb:ssä leffa näyttäisi saavan estoitta ylistystä osakseen.

Kouluarvosana: 7-

Vihaiset nuoret miehet.