perjantai 26. lokakuuta 2012

Ernest Cline: Ready Player One (2012)

Kaihdan yleensä tiiliskiven kokoisia uutuuksia. Yleensä haluan olla varma, että kyseessä on klassikko, jos sivuja on luettavana satoja. Enkä oikeastaan scifiäkään ole koskaan lukenut. Hävettää tunnustaa, mutten ole lukenut edes Linnunradan käsikirjaa liftareille.

Ready Player One oli kuitenkin poikkeus. Jo kirjan ulkoasu viestitti, että kyseessä on tutustumisen arvoinen opus. Ensimmäiset muutama kymmenen sivua puolestaan antoivat lupauksen laadusta. Tämä olisi yksi sellainen kirja joka olisi ahmittava, vaikka sivuja olisikin enemmän kuin lain pitäisi sallia. Tai oikeastaan en edes ahminut kirjaa, vaan lueskelin hissukseen nauttien toinen toistaan seuraavista oivalluksista. Flaming Lipsin uusin korvalapuista ja Ready Player One on oikein suositeltava yhdistelmä, joskaan vauhti ei ole taattu.

Mitä ne oivallukset sitten olivat? No, ensimmäisenä mieleen tulee oivallusten selitys. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jossa jokaista oivallusta seuraisi selitys. Niin, ettei neronleimaus varmasti menisi sivu suun. Ernest Cline oli selvästi oivaltanut tämän.

Mitä oivalluksia Cline sitten selitti? No, kirjahan kertoo siis enimmäkseen tietokonepeleistä. Varsinaista nörttikamaa siis, voisi alkuun ajatella. Mutta kuka kahdeksankymmentäluvulla kasvanut ei olisi pelannut pelejä? Ja toki kirjassa nostalgisoidaan myös muita populaarikulttuurin ilmiöitä ah, niin kauhean kauniilta 80-luvulta.

Niin, ja vastapainoksi vanhojen muisteluille on aimo annos scifiä. En nyt jaksa tarkistaa minä vuonna, mutta lähitulevaisuudessa kuitenkin, valtaosa valveillaoloajasta eletään virtuaalimaailmassa. Jopa koulunpenkkiä voi kuluttaa kotoa käsin. Kyllä, pääosaa esittävät (en voi olla kuvittelematta kirjaa leffana) lukiolaiset. Kirjaa voikin suositella lapsuuttaan 80-luvulla eläneiden lisäksi nykynuorille. Ja miksei muillekin.

Niin, niistä oivalluksista. Kirja on kuin suoraan videopelistä, oli kyseessä sitten virtuaali- tai todelliseen maailmaan sijoittuvat tapahtumat. Esimerkiksi pojan kiipeäminen konttipinoissa toi elävästi mieleen jonkun Donkey Kongin tapaisen kasariklassikon. Ja eikös mielikuva varmistettu vielä oikeaksi selittelemällä oivallus!

Muillekin kuin scifin ystäville, erityisesti kasarinostalgikoille.

Kouluarvosana: 9 1/2

torstai 4. lokakuuta 2012

Richard Linklater: Bernie (2011)

Nyt täytyy sanoa, että rima on alitettu uudelta ennätyskorkeudelta. Jack Black pyyhkii lattiaa miten tahtoo 2000-luvun kestosuosikillani Will Ferrellillä.

Kyseessä on siis vakavalla naamalla tehdyt komediaroolit mitä naurettavimmalla habituksella, missä Jack Blackin hautaustoimiston urakoitsija Bernie on uskomaton.

Bernie on Richard Linklaterilta yllättävästä genrestä, aiemmin mies kun on ohjannut muun muassa vakavasti otettavat romanttiset komediat Ennen auringonnousua ja -laskua sekä rajoja rikkovat Slacker ja Waking Life, jotka ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Berniessä käydään dokumentin keinoin läpi koko kylän keskuudessa ihmetystä aiheuttaneesta hautaustoimiston työntekijästä, jota ei voi olla rakastamatta. Mies meikkaa vainajat kauniimmiksi kuin eläessään, laulattaa hautajaisvieraita ja pitää huolta leskistä.

Yhdestä leskestä (Shirley MacLaine), koko kylän inhokista, Bernie pitää turhankin hyvää huolta. Tämä herättää keskustelua "haastatelluissa", joissa yhden roolin vetää muun muassa texasilaisena kyttänä Matthew McConaughey.

Niinhän siinä käy, että kovan ulkokuoren alta paljastuu pelkkä bitch, ja Bernie on neuvoton. Yhtenä kauniina päivänä kaikkien rakastama mies sitten ottaa ja ampuu ämmän. Muille (ja itselleen) ressukka uskottelee rikkaan lesken olevan vain sairaana kuukausi kaupalla. Ennen pitkää valheen on tietysti paljastuttava, mutta jätetään paljastamatta sen enempää elokuvasta (ei siinä, että mitään yllättävää lopussa olisi odotettavissa).

Hienoa, että tällaisia nähdään edes leffafestareilla. Kannattaa kysellä myös hyvin varustelluista videovuokraamoista, tämä kun on ilmestynyt jo dvd:llä.

Kouluarvosana: 7