maanantai 27. heinäkuuta 2015

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia (Billie) (2013)

Joskus yksinkertainen on kaunista. Kuten Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia. Tai klassikkonäytelmä. Sellainen, johon Gavaldan kirjan päähenkilöiden rakkaustarina perustuu.

Klassikoiksi nouseissa tragedioissa kaava on loppupeleissä varsin simppeli. Päähenkilöille on keksitty jokin draamankaari, jännite, käännekohta tai pari ja that's it (tai jotain). Silti ne ovat jääneet elämään pidemmäksi aikaa kuin kirjoittajansa.

Sellaiseksi kasvoi Lempi ei ole leikin asia minulle, sen voin sanoa. Kahden ystävyksen tarina, jonka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Tai vain nauttia kerronnasta, kuten itse tein.

Paitsi, että Billien ja Franckin ystävyys perustuu heidän ysillä esittämään näytelmään, on itse kirjakin kerrottu näytelmän keinoin. Periaatteessa kirjassa ei tapahdu mitään. Parivaljakko makaa rotkon pohjalla koko kirjan ajan. Toinen tajuttomana, toinen puhua pulputtaa kuin piripäissään.

Billie, valkoisen roskaväen Michael Jacksonin biisin mukaan nimeämä tyttönen, kertoo hengästyttävällä tavalla tarinan kauniista ystävyydestä pikku tähdelle taivaalla. Aikaa on yksi yö, kunnes tähti lakkaa loistamasta.

Välillä Billie jää kuvaamaan vuosien takaista tapahtumaa herkullisen yksityiskohtaisesti. Niin, että kun hän taas muistuttaa, että tässähän oli kiire, lukija hermostuu. Miksi uppouduimme rypemään jossain kokonaiskuvan kannalta merkityksettömässä hetkessä, kun tarina on niin herkullinen, että haluan tietää miten tässä käy. Vauhtia siihen kerrontaan, vaikka äskeinen kuvaus olikin hykerryttävän mielenkiintoista. Rakastettavaa.

Harvoin lukee näin onnettomista ihmisistä näin toiveikkaana. Kieli on parhautta, vaikkei oppikirjojen mukaista olekaan. Suomentajalle propsit.

Kouluarvosana: 10

torstai 16. heinäkuuta 2015

Asif Kapadia: Amy (2015)


Sennan (2010) ohjaaja Asif Kapadia paljastaa dokumentissaan "oikean Amyn". Elokuva sisältää paljon kotivideoita, joista käy heti ilmi naisen lahjakkuus. Ensimmäisessä klipissä Amy laulaa paljon onnea vaan -renkutuksen kuin kyseessä olisi elämää suurempi kappale. Kaverit jäävät hieman monttu auki.

Myös katsojana ei voi kuin ihmetellä naisen ääntä. Käy ilmi, ettei lahjakkuus ole pelkkää sattumaa, vaan kyseessä on työnarkomaani, joka kuuntelee jazzlevyjä toinen toisensa jälkeen ja opettelee laulamaan yhtä hyvin kuin idolinsa.

Tyttö on syntynyt roskasakkiin, mutta musiikki on hänelle keino paeta masennusta ja henkistä köyhyyttä. Hän sanoo olevansa onnekas, koska hänellä on musiikki eikä ymmärrä miten muut samanlaisessa tilanteessa olevat pystyvät elämään.

Amyn kasvatti äiti, joka ei sanonut mitään kun tyttö 14-vuotiaana kertoi keksineensä mahtavan dieetin. Hän voisi syödä niin paljon kuin halusi, kunhan oksensi mättämisen jälkeen.

Pahempi on silti Amyn isäukko, joka hylkäsi hänet, kun Amy oli 8-vuotias. Jostain syystä Amy kuitenkin piti isäänsä mukana kuvioissa ja kysyi kaikesta isän mielipidettä.

Kun laulajan läheiset ovat tehneet intervention ja saaneet suostuteltua Amyn katkaisuun, päättää hän kysyä vielä mitä isä on mieltä. Vielä tänä päivänä ukko väittää kirkkain silmin, ettei hänen mielestään Amy tarvinut hoitoa.

Läheisistä Amyn alamäkeä joudutti myös tämän poikaystävä, joka esitteli aina uuden ja kovemman huumeen hänelle. Lopulta Amyn suostuttua katkaisuun vaati poikkis päästä mukaan ja otti mukaansa valtavat määrät aineita.

Media oli viimeinen naula laulajattaren arkkuun. Paparazzeja pyöri Amyn ympärillä enemmän kuin prinsessa Dianan turma-auton kintereillä. Media rakasti seurata uusia käänteitä Amyn päihdekuvioissa ja teki avoimesti pilaa hänestä.

Kun Amy lähti paratiisisaarelle pakoon kameroita kaikki näytti menevän paremmin. Kunnes isä paukkasi paikalle kameraryhmä mukanaan. Äijä oli ryhtynyt tositv-tähdeksi.

Voi voi, ja Amy olisi vain halunnut esiintyä viidellekymmenelle hengelle hämyisellä jazz-klubilla. Ennen kuolemaansa hän sanoi valitseneensa toisin, jos olisi tiennyt laulamisen johtavan nähdynlaiseen julkisuuteen.

Rankkaa.

Kouluarvosana: 9

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2015)

Lähde: Into
Korealaisen menestyskirjailijan ensimmäisen suomennetun kirjan asetelma kuulosti herkulliselta. Mitä oikeastaan aikuiset jo kotoaan muuttaneet lapset tietävät äidistään?

Tämän kysymyksen äärelle joutuvat kirjan henkilöt heidän jo vanhuudenhöperön äidin kadotessa Soulin suurkaupunkiin. Kaikki eivät edes tiedä äitin olleen jo huonossa kunnossa. Ja voi, kurjuutta kyllä riitti äidin elämässä, kun hänen tarinaansa aletaan käydä läpi hänen läheistensä kautta.

Lapset ja aviomies vuorollaan muistelevat suhdettaan kadonneeseen naiseen. Kohtelinko häntä huonosti kaikki nämä vuodet? Miksen ymmärtänyt hänen kärsivän, vaan ruikutin omista huolistani.

Päähenkilön käsittely muiden kautta on raikas idea. Lopulta myös äiti saa puheenvuoron. Hänen muistellessa suhdetta lapsiinsa osoittautuu, että hänkin katuu sanomisiaan ja tekemisiään.

Ja kärsimys, siinä läheiset olivat oikeassa. Äidin maailmankuva kehitysmaan arjessa on inhottavan eksistentialistinen. Kuinka kitukasvuisessa maaperässäkin kasvit väkisin mielettömällä elämänhalullaan tunkevat kortensa kohti korkeuksia.

Jossain vaiheessa inhorealistinen ote maailmaan sai pahoinvoivaksi. Ajattelin, etten halua tällaista lukea, mutta se oli varmasti kirjailijan tarkoituskin. Saada ajattelemaan millaista elämä oli ja on kehitysmaassa, jollainen Etelä-Koreakin vielä vähän aikaa sitten oli. Kamppailua elämästä ja kuolemasta, eli miten saada riisi lasten lautasille päivittäin. Tai lapsille koulutus. Sellaista Suomessakin kai oli vielä hetki sitten. Ja suurimmassa osassa maailmaa vielä tänä päivänä.

Lopussa kadonneen naisen lapsi matkustaa Roomaan. Siellä lukijallekin käy selväksi, että äiti oli eräänlainen jeesushahmo. Hän kasvatti lapset omasta hyvinvoinnista tinkien, jotta näille olisi pesästä lentäessä maailma auki.

Lukukoemus oli tuskien taival, mutta loppu palkitsi.

Kouluarvosana: 9-

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Raimo Pesonen: Automies (2012)

Mitäs sitten keksisi, kun sumpit on siemailtu ja Raimo Pesosen Automies luettu? Hidasta elämän soljumista ja elämän koulussa opiskeltua filosofiaa sopii odottaa, kun tarttuu kirjaan, jonka pääosaa esittää Automies isolla A:lla. "Automiehen maa alkaa jossain Kehä ykkösen jälkeen ja yleensä ennen Kehä kolmosta", kertoo kirjan aloituslause. Tämän sisällön kertoo aika hyvin myös vaalitulokset.

Automiehen mielenmaisemaan kuuluvat huoltamoiden parkkipaikat, bensamittarit, sumppikannut ja vitriineihin kuivahtaneet käntyt. Kun jakeluauton nokan kääntää kohti kirjainhuoltamon pihaa, voi olla varma, että lippalakkiporukasta löytää aina juttuseuraa. Tarinan päähenkilö on vähän yksinkertaisen oloinen, lastuna laineilla ajelehtiva perusmies, joka mieluummin istuu ja kuuntelee kuin on itse suuna päänä. Hiljainen luonne sopii hyvin yksinäiseen hommaan ratinkääntäjäksi.

Pesonen on tehnyt Automiehestä hiljaisen tietäjän. Vaikka ensivaikutelma Automiehestä ei mairittele, on selvää, ettei Automies tyhmä ole. Vaatimatonta viisautta piisaa, mutta sitäpä ei paljon huudella. Pesonen purkittaa autenttista tunnelmaa taiten. Tämänkin kohtauksen voin itsekin muistaa kokeneeni joskus 90-luvulla pankakoskelaisukkini seurassa:

Lieksan keskusta on äkkiä nähty, vaikka komeita tukkirekkoja siellä riittää. Parkkeeraan itseni ABC:lle haistelemaan maailman tuulia ja lihapiirakkaa halkaistulla HK:n sinisellä. Naapuripöydän vanha mies kaipaa markkaa takaisin ja vieruskaveri sille viime viikolla lainaamaansa kaksikymppistä. Kolmas muistelee kuinka Pankakoski tyhjennettiin 50-luvulla yhdellä rysäyksellä mustalaisista, puhelinlangat ja sähköt poikki ja ei kun naiset ja lapset suoraan tien päälle, miehiä ensin läksiäisiksi turpaan. Neljäs sanoo että media vääristelee ja markkaa takaisin kaipaava suutahtaa ja lähtee. Kolme jäljelle jäänyttä arvioivat että Reinolla on aina ollut elämässä lintallaan muutakin kuin kengänkorot, näkeehän sen pojistakin. Pankakoskenpuhdistaja sanoo, että työttömiä ovat omatkin pojanpojat, mutta osaavat hävetä hiljaa kotonaan eivätkä näytä naamaansa kylillä tai kahviloissa varsinkaan niin kuin nämä vastaanottokeskuksen murjatit.

Pesosen tapa kirjoittaa muistuttaa paljon Tuomas Kyröä, mutta Automies ei kuitenkaan ole mielensäpahoittaja. Musta huumori keski-ikäisistä miehistä on ehtymätön luonnonvara, josta riittää ammennettavaksi kaikille. Pesoselle toivotan menestyksekästä kirjallista jatkoa.

Kouluarvosana: 7

torstai 9. heinäkuuta 2015

Aku Ojala: Antelias kaupunki (2015)

No niin, nyt tullaan lukukokemukseen, jonka täytyisi täyttää jättisuuret, suorastaan kohtuuttomat odotukset ja Celinen, Bukowskin ja Millerin kotoutetut tuohivirsut. Me täällä Rakkaus on koira helvetistä -blogissa olemme useasti maininneet taipumuksemme herkutella Bukowski-tyyppisellä kirjallisuudella, tosin tämäkin taipumus taitaa olla pian taitettu kasvavan elämänviisauden myötä näin vaivihkaa lähestyvän keski-iän kynnyksellä. Rentturomantiikassa ei sinällään ole mitään pahaa; olemmehan mekin ammentaneet parikymppisinä sielunravintoa Kallion kuppiloissa ja rähjäisillä keikkapaikoilla. Jossakin vaiheessa osana luonnollista kehitystä tuo retostelu alkaa väkisinkin näyttäytyä lapsellisena. Aku Ojalan Antelias kaupunki (2015) voisi periatteessa hyvin sijoittua Kallion rosoiseen katukuvaan ja keskeneräiseen pseudointellektuellin ajatusmaailmaan. Näillä oletuksilla ainakin itse odotin kirjalta paljon, joskin pessimistinä pelkäsin pahinta.

Antelias kaupunki kertoo kolmikymppisestä Anterosta, kaupungin katuja mittailevasta kirjailijatulokkaasta, jonka meriitteihin ei toistaiseksi kuulu kuin pari runokirjaa. Antero on kuitenkin "valittu": häntä ei ole tarkoitettu yksitoikkoisiin paskaduuneihin, vaan hänet on valittu ajattelua vaativiin tehtäviin. Esimerkiksi kirjailijaksi. Anteron inspiraatio ei ole kestävää laatua, vaan muutaman liuskan rustailun jälkeen innostus loppuu, ja tarinanaluista ei kehkeydy kokonaista stooria. Silloin Anteron ei auta kuin lähteä saalistamaan kokemuksia, ja kengänkuluttaja päätyykin kummallisen onnekkaasti piukkapeppuisten naisenalkujen lakanoihin lähes joka kerta, kun hän poistuu kotiovestaan. Olisi pikkaisen tehnyt mieli tietää, minkälainen oli Anteron onnen amuletti, jolla hän naiset hurmasi ja kellisti. Realistisesti sanottuna Antero ei ehkä kuitenkaan ole sellainen saalis, jonka perään pimujen kannattaisi kauan itkeä.

Antelias kaupunki ammentaa "nuoren miehen yksinäinen odysseia kaupungin halki" -traditiosta. Päähenkilö on ainakin omasta mielestään henkisesti ylemmällä tasolla kuin kanssakulkijansa. Hänen narsistinen harhaisuutensa johdattaa hänet tekemään itsekkäitä tempauksia, joiden tuhoisia seurauksia Antero ei jää katselemaan. Kirjassa ei ole perinteistä alku, keskikohta, loppu -kaavaa, vaan päähenkilö haahuilee päänsä sisällä ja kaupungin kaduilla tasapaksun löysin rantein. Kun kirjassa ei tapahdu mitään, on sisältö täynnä Anteron tuttaviensa kanssa käymää tekointellektuellia jorinaa. Sellainen ei oikein edistä mitään, eikä tee Anterosta vakuuttavaa ajattelijaa.

Oikeastaan Antero ei ole mitenkään erityisen sympaattinen kaveri. Kirjan loppupuolella Ojala päättää lunastaa kirjanliepeessä antamansa lupauksen surrealistisesta sisällöstä ja liittää kirjaan kertomuksen viemärirotasta. Mitä ilmeisimmin irrallisen katkelman tarkoituksena on rinnastaa "kusen ja paskan seassa" rämpivien viemärirottien sekoilu kivikatuja tallailevien päämäärättömien ihmisten elämään. Antero on sympaattinen kuin viemärirotta, I get it.

Naisten perässä kulkeminen ja pseudoälykkäiden hokemien toistelu käy Anterollekin lopulta raskaaksi, ja hän pysähtyy mietiskelemään elämäänsä Maailman kauneinta taidemusiikkia vol. 5:n tahdissa. Voisiko olla niin, että Anteron harhainen ylimielisyys muihin nähden on jämähtänyt teini-ikäisen asteelle? Sitoutumiskyvytön Antero oppii todennäköisesti sitoutumaan vasta nelikymppisenä, jolloin ikäluokkansa muilla uroilla on jo abiturientti-ikäisiä lapsia. Olisiko sittenkin niin, että Anteron pilkkaamat keskitientallaajat saavuttavat sittenkin enemmän? Ainakin enemmän kuin läpyskällisen runoja?

Ojala osaa kirjoittaa hyvin ja käyttää maukkaita kielikuvia ja havaintoja. Ongelmalliseksi koin liiallisen tarpeen selittää Anteron tekemisiä sen sijaan, että Anteron edesottamuksia olisi saanut vain katsella. Mieleeni tulee taanoin lukemani Sami Rajakylän Pätkärunoilija, joka kertoi saman tyyppisestä, jaloja kirjallisia ja seksuaalisia ambioita täyttämään pyrkivästä miehenalusta. Pätkärunoilija päästi lukijan "enemmän lähelleen". Käsittääkseni syynä on se, että Pätkärunoilijan Keijo ei missään vaiheessa pyri olemaan täydellinen.

Antelias kaupunki ei päästä lukijoita eikä kirjailijaansa helpolla; voi olla vaikeaa voittaa hyväksyntää naistenkaato-genrellä, keskenkasvuisella päähenkilöllä ja pseudofilosofialla. Ainahan toki kannattaa yrittää. Ehkä seuraavalla kerralla jotain muuta?

Kouluarvosana: 6,5