keskiviikko 26. elokuuta 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Kuva täältä
Pajtim Statovci nappasi Kissani Jugoslavia -kirjallaan vuoden 2014 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, enkä ihmettele miksi. Kissani Jugoslavia on hämmentävän loistokas kirja.

Kirjaa on suitsutettu ja ylistetty valtakunnan medioissa ja blogosfäärissä heti ilmestymisestään lähtien. Kirjan teemojen sanotaan olevan pakolaisuus, irrallisuus, seksuaalisen identiteetin etsiminen, patriarkaalisuus jne. Aika synkähköjä lähtökohtia kirjalle, jonka kannessa komeilee kissa.

Kissani Jugoslavia on kuitenkin sellainen kirja, joka käsittelee aiheitaan ikään kuin "tarinan mukana" ilman sortumista itsetarkoitukselliseen paasaamiseen. En kokenut lukevani sormea heristelevää, albaanipakolaisen kirjoittamaa tunnustusten kirjaa, vaan monisyistä tutkielmaa elämän johdatuksesta, josta välillä pilkahti, uskallan sanoa, jopa huumoriakin.

Tarinan päähenkilöt ovat 1980- ja 90-luvuilla silloisessa Jugoslaviassa naimisiin menevät Emine ja Bajram sekä heidän nykypäivästä kertova poikansa Bekim. Tarina etenee vuorottaisin kuvauksin sekä tuoreen avioparin vähemmän auvoisista aviohetkistä sekä Bekimin yksinäisestä elämästä Suomessa.

Tarinan edetessä päästään vaiheeseen, jossa Emine ja Bekim lapsineen joutuvat jättämään entisen elämänsä ja rakentamaan kaiken alusta kylmässä ja hiljaisessa pohjolassa. Erityisesti tässä kohdassa kirjaa pidin suurentelemattomasta käsittelytavasta, eli pakolaisuus kuvattiin sellaisena kuin se oli, ei puolueellisilla revittelyillä puoleen tai toiseen.

Suomessa kasvanut Bekim ei ole päässyt yhtään vanhempiaan helpommalla. Traumat varmasti seuraavat pakolaisuudessa vielä useampaan sukupolveen. Bekimin itsenäistyminen ei suju ongelmitta, vaan identiteetin rakennukseen tarvitaan harharetket Boa-käärmeen ja baarista kylkeen lyöttäytyneen kissan kanssa. Suhde kissaan ja matelijaan tuovat kirjaan maagisen otteen, jonka kautta käsitellään teemat kuten seksuaalisuus ja irrallisuus.

Ilkikurinen ja teräväkielinen kissahahmo on tuttu niin Saapasjalkakissasta, Saatana saapuu Moskovaan'sta (!) ja viimeksi esimerkiksi Alexandra Salmelan 27:sta. Statovcin muun muassa internetissä roikkuva kissahahmo oli mielestäni hurmaava. Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä.

Vaikka kirjan tarina oli hieno, hienointa kirjassa kuitenkin oli Statovcin kieli. En millään uskoisi, että niin taidokasta ja soljuvaa tekstiä kirjoittaisi joku, joka syntynyt vuonna 1990. Syyttäkää ikärasistiksi, mutta aika harvassa noin kypsästi kirjoittavia vähän päälle parikymppisiä on. Paljon lupaava esikoiskirja nuorelta mieheltä!

Kouluarvosana: 9

maanantai 17. elokuuta 2015

Rupert Goold: True Story (2015)



Totuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. "Perustuu tositapahtumiin" tuntuu olevan elokuvalle yhtä arvokas onelineri kuin Guardianin neljä tähteä.

New York Timesin toimittaja Michael Finkel on vienyt mainoskikan aina kirjansa nimeen asti. Rupert Goold on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan.

Mielestäni True Story kuitenkin kaatuu dogmaansa. Tarinasta olisi saanut vaikka mitä irti, jos sen ei olisi tarvinut olla nimensä vanki. Leffaa katsellessani keksin mitä erilaisimpia käänteitä tarinalle todetakseni lopuksi sen olleen tarua tylsempää.

James Franco esittää perheensä surmasta epäiltyä miestä. Christian Longo oli syytettynä tapauksesta vuonna 2002. Sinänsä asetelma on mielenkiintoinen, koska jotenkin teko tuntui poikkeuksellisemmalta kuin sittemmin median arkipäiväistämät totaaliset flippaukset.

Etsintäkuulutettuna Longo oli esiintynyt jostain syystä ihailemansa lehtimiehen nimellä. Saatuaan potkut toimittaja Finkel (Jonah Hill) käy vapaa-ajan ongelmia ratkoakseen kysymässä identiteettinsä varastaneelta vangilta, miksi minä.

Longo lupaa kertoa tarinansa yksinoikeudella Finkelille, jos tämä lupaa opettaa Longon kirjoittamaan hyvin. Alkaa rajoitetut vankilatapaamiset, joiden myötä miehet ystävystyy. Kai.

Välillä miesten välillä on lupaavia jännitteitä. Näistä olisin toivonut syntyvän yllättävän käänteen tarinassa, varsinkin kun siihen ikään kuin vihjaillaan erikoisilla tunnelmapaloilla, jotka eivät lopulta liity tarinaan millään tavalla. Ainakaan mielestäni. Ehkä en tajunnut kuinka tarinan perustuminen tositapahtumiin oli jo sinänsä käänteentekevää.

Antoi ymmärtää enemmän kuin oli.

Kouluarvosana: 7

lauantai 15. elokuuta 2015

Anna Gavalda: Karkumatka (L'Échappée belle) (2001)

Hurmaannuin Anna Gavaldan viime vuonna suomennetusta Lempi ei ole leikin asia -mestariteoksesta niin, että nähtyäni kirjastossa Gavaldan toisen kirjan, nappasin sen heti mukaani. Kyseessä on pienoisromaani Karkumatka, joka on kirjoitettu yli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin tuorein tapaus.

Karkumatkasta huomaa, että sen tekemisestä on aikaa, vaikkei aika pahasti tarinaa olekaan kohdellut. Kirjasta vain paistaa läpi hiomattomuus, joka tosin oli raikasta Gavaldan uusimmassa romaanissa.

Lempi ei ole leikin asia oli kuitenkin harkitun hiomaton. Sen räävitön kieli ja anarkistinen päähenkilö oli tehty taiten. Sen päähenkilöt eivät tuntuneet todellisiin henkilöihin perustuvilta, kuten Karkumatkan kohdalla väkisin ajatteli.

Karkumatka kertoo neljän sisaruksen irtiotosta tylsistä sukujhlista. He ovat paljon bopompia kuin kuivakat sukulaiset. Sisarukset ovat toki samaistuttavia. Heillä on hyvä musiikkimaku ja vapaamieliset aatteet. Rakastettavia velikultia siis.

Ristiriitaa nipottaviin kälyihin ja muihin muinaismuistoihin on kuitenkin alleviivattu mielestäni liikaa. Billie oli luonnon lapsi Lempi ei ole leikin asia -romaanissa. Samaa sukua on ehdottomasti karkumatkalla oleva sisarusparvi, mutta heistä ei kerrota yhtä henkeä salpaavan huolettomasti kuin Billiestä.

Väkisin yrittämisen makua (ja nuoruuden pätemisen tarvetta).

Kouluarvosana: 8-

perjantai 14. elokuuta 2015

George Saunders: Joulukuun kymmenes (2015)

Lähde: HS

Jos olisin koulutuksen saanut kriitikko, osaisin sanoa minkä tyylisuunnan syntyä olen päässyt todistamaan vain muutamien vuosien viiveellä, kiitos Siltalan ja suomentajien Markku Päkkilän ja Juhani Lindholmin. Mutta kun en ole, yritän raapustella lukupäiväkirjaani merkintöjä, joista muistaisin myöhemmin näiden erottuvan kympin kirjoiksi merkitsemieni mestariteosten joukostakin.

Luulen, että pelko David Foster Wallacen ja George Saundersin luoman genren unohtamisesta on kuitenkin turha, mitä ikinä heidän luomien maailmojen tunnelmasta saisinkaan raapustettua. Voisin itse asiassa laittaa ylös Saunders=(lähes)Wallace ja perään kympin. Kuka ikinä sattuisi lukemaan mielipiteeni voisi halutessaan laittaa kumman tahansa herroista nimen korvan taakse ja jos hän vielä tietäisi kuinka ehdoton jotain ylistäessäni olen, hankkisi kummankin kirjailijan suomennokset käsiinsä.

Tietysti maku pitäisi kaiketi olla sama kuin allekirjoittaneella. Annan tusinakomedioille kymppejä, jos ne ovat olleet mielestäni hyviä, sanoi Rotten Tomatoes niistä mitä tahansa. Samoin kirjojen kanssa. Savon Sanomat näytti haukkuneen Saundersin pystyyn. Koska Stanfordin yliopiston proffa tuskin lukee suomalaista lukupäiväkirjaa, minulla ei ole mitään syytä olla provosoiva mielipiteessäni.

Joulukuun kymmenes nyt vaan on täyttä timanttia. Miten sen nyt sanoisi toisin. En viitsinyt lukea kirjaa, koska tiesin sen loppuvan, jos lukisin sitä. Eikä Saundersilta ole suomennettu muuta. Tiesin miltä Foster Wallacen suomennetun tuotannon lukemisen jälkeinen masennus tuntui. Ja nyt, kun kirjoitin sen tajusin miltä minusta tulee nyt tuntumaan... Olen nähnyt Foster Wallacen ja Saundersin yhteydessä mainittavan Jonathan Franzénin. Menen huomenna kirjastoon ja toivon sen auttavan tähän olotilaan.

"Suosittelen."

Kouluarvosana: 10

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan ratkaiseva askel (2004)


Pakko todeta, että alan olla itseni kanssa sen verran sinut, että voin myöntää lukevani chichlit-kirjoja enemmän kuin mielelläni. Hömpänpömpäksi alentuvasti kutsuttu naistenkirjallisuus palvelee mitä mahtavimmin sellaisia elämänvaiheita, joihin raskaan sarjan maailman klassikot eivät mahdu. Parikymppisenä hekumoitu klasariosasto ei oikein vain istu lehteiltäväksi samalla kun hämmennät toisella kädellä perheelle jauhelihakastiketta ja toisella ripustat pyykkejä kuivumaan. Chichlittiä puolestaan voi helpommin istahtaa lukemaan hetkeksi silloin, kun tiskit on laitettu ja odotat kahvin tippuvan.

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-saagan ensimmäinen osa tuli luettua joskus viime talvena, ja se oli sen verran virtuoosimaista viihdettä, että oli päivänselvää että lukisin sarjaa jatkossakin. Päähenkilö Becky Bloomwood on taloustoimittaja, joka ei osaa pitää omasta taloudestaan huolta laisinkaan vaan tuhlaa rahansa yltäkylläisen shoppailuhimon vallassa. Sarjan ensimmäisessä osassa Becky tapasi tulevan miehensä, Luken, jonka kanssa tässä sarjan kolmannessa jaksossa suunnitellaan jo häitä. En ole lukenut sarjan kakkososaa, sillä luulin Himoshoppaajan ratkaisevan askeleen olevan suoraa jatkumoa ensimmäiselle kirjalle. No, sujuvasti yhden osan yli hyppäys onnistui, en huomannut menettäneeni mitään....

Luettuani Himoshoppaajaa nyt kahden kirjan verran voisin olettaa, että jännite syntyy kirjasarjan kaikissa osissa siitä, että päähenkilö Becky sotkeutuu valheen verkkoon eikä osaa ratkaista liian pitkälle päässeitä vedätyksiään ennen kuin vasta viimeisillä sivuilla. Ratkaisevassa askeleessa Becky rimpuilee kahden tulen välissä, sillä sekä hänen äitinsä että anoppinsa haluavat olla hääjärjestelyiden päämaestroja, tietenkin toisistaan tietämättä. Beckyn täytyy siis päättää, kummalle hän tuottaa pettymyksen. Ei siis mitenkään maata mullistavaa mutta viihdyttävää kylläkin.

Kinsellan Sophie osaa kirjoittaa viihdyttävää chichlittiä paremmin kuin monet muut. En keksi yhtikäs mitään, mitä Himoshoppaajassa voisi tai pitäisi tehdä toisin, sillä tarina vain soljuu sisään niin kuin lämmin iltamaito. Uskallan jopa väittää, että tällaista mainstream-viihdettä ei kuka tahansa korkeakylddyyrin edustaja osaisi edes kirjoittaa. Chichlit on vähän niin kuin jännityskirjallisuus. Molemmissa lajeissa on omat mestarinsa, eikä niissä pysty ihan kuka tahansa kynäniekka saavuttamaan menestystä.

Kouluarvosana: 8 

maanantai 10. elokuuta 2015

Venla Hiidensalo: Mediahuora (2012)


Kyllä se vaan niin on, että kaikin puolin taidokkaan kirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Tässä on nyt kirja, jonka luulin iskevän meikämandoliiniin niin kuin kuuma veitsi voihin, vaan kun ei. Ei niin ei.

Venla Hiidensalon Mediahuorassa on kaikki peruslähtökohdiltaan reilassa. Aihe ja teema on tämän hetken kuuminta hottia: on simpsakka freelance-toimittaja ja pätkätyöt ja haastava yh-äitiyskin vielä. Kirjan päähenkilönä häärii toimittaja Maria Vartiainen, joka suoltaa kotiinsa lukkiutuneena päivästä päivään ja tunnista toiseen samasta muotista tulevaa iltapäivälehti- ja naistenlehtituubaa. Lehti-konsernissa piiskataan toimittajakunnasta löysät pois, mikä tarkoittaa sitä, että lehden avustavat toimittajat tekevät niska limassa pitkää päivää epäeettisin ehdoin ja keinoin ilman järjellistä rahallista korvausta. Marian 12-vuotias poika piirtää kuvan äidistä, joka istuu hakkaamassa näppäimistöä olohuoneen nurkassa.

Keitos nykyajan prekariaatin selkänahasta on puolivalmiinakin todella herkullisenoloinen ja odottelun väärti. Hiidensalo kirjoittaakin vielä todella hyvin, ja minuun uppoaa juuri tässä kirjassa käytetty satiirinen ja kyynisen kylmä kieli. Olen siis todellakin kohderyhmän ytimessä.

Puoliväliin saakka lukea nautiskelen ja hörisen päähenkilön kohellukselle aivan estoitta, kunnes loppusuoralla Mediahuora jotenkin vain kirpoaa taivaan tuuliin. Odottava tunnelma ja päähenkilön symppaus haihtuvat tietymättömiin, ja jäljelle jää vain ahdistus ja typertynyt epäusko. Miksi kirjassa hassataan mahdollisuudet päähenkilön henkiseen kasvuun? Aivan kuin kirjailija olisi vihannut ja halveksinut päähenkilöään.

Maria Vartiaisen pääkoppa on arvoitusten kammio, johon Hiidensalo ei anna suoraa sisäänpääsyä. Maria Vartiainen tekee niin päättömiä valintoja, että uskon hänen tulleen hulluksi kirjan mystisimmillä sivupoluilla. Sivupolkuja nimittäin riittää. Kirjassa kimpoillaan ja tempoillaan laidasta laitaan niin, että pieni suitsiminen hauskojen mutta toisinaan turhien sivujuonteiden osalta olisi ollut enemmän kuin paikallaan.

Mediahuora osoittaa, että vaikka kirjoittaa jäätävän hyvin, täytyy juonenkäänteiden olla jollakin tavalla perusteltuja. Maria Vartiaisen tarinan olisi voinut hyvin puristaa timanttiseksi paketiksi, jos kirjan sivumäärää olisi supistettu puoleen. Long play -romaani nykypäivän pikareportaaseista ei ole hyvä formaatti.

Kaikesta huolimatta Hiidensalo sai allekirjoittaneen kuitenkin sen verran vakuuttuneeksi kirjoitustaidollaan, että pidän jatkossa silmät ja korvat auki muillekin kirjailijan tuotoksille.

Kouluarvosana: 7