sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Larry Charles: Diktaattori (The Dictator) (2012)




Sacha Baron Cohen lukeutuu Rakkaus on koira helvetistä -blogin pitäjien ylpeydellä symppaamiin koomikoihin yhdessä muun muassa sellaisten talentikkojen kuin Adam Sandlerin kanssa. Oli miehen kulloinenkin rooli sitten Ali G, Borat tai Bruno, homma toimii ainakin kotisohvalla yhdessä sipsien ja armollisen mielentilan kanssa. Nämä tämän tyylisuunnan elokuvat on vain osattava erottaa taide- ja tekotaide-elokuvista.
 

Wadiyan amiraalikenraalin, Aladeenin, rinnassa on killutin poikineen.


Uusin Baron Cohenin synnyttämistä hahmoista on kuvitteellisen pohjoisafrikkalaisen Wadiyan diktaattorivaltias Aladeen, joka kurittaa alaisiaan ja kansaansa ailahtelevan mielensä mukaan. Aladeen on hemmoteltu, samaan aikaan sekä länteen että itään kallellaan oleva yksinäinen partanaama. Hahmo ei mielestäni itsessään ole erityisen hauska, koska tässä reaalimaailmassakin tuntuu olevan monia yhtä naurettavia itsevaltiaita.

Elokuvan parhain anti perustuu stereotyyppisille rättipäävitseille, joita (toivottavasti) kukaan ei katso turhan ruttuotsaisesti. Baron Cohenin Aladeen-diktaattori ei ole monivivahteinen elokuvahahmo, jolta voisi odottaa yllätyksellistä kehityskaarta, mutta kaikki muu diktaattorin ympärillä tapahtuva roiskuttelu saa yleisarvosanan kuitenkin positiivisen puolelle. Tuntuu kuin elokuvatiimi olisi valinnut linjakseen estottoman haulikolla ilmaan räiskimisen toiveenaan, että edes silloin tällöin osuisi kohteeseen. Jos katsoja ei ole virittänyt anturoitaan oikeaan moodiin, ei taatusti osu kertaakaan. Jos sen sijaan tajuaa antautua takki auki maalitauluksi, niin silloin voi vitsit upotakin.

Diktaattoria katsoessa vastuu on juurikin katsojalla itsellään. Minulle tämä elokuva oli oiva tapa nollata ja kruunata onnistunut kesäpäivä. Mitähän muuta komedialta voisi edes toivoa?

Kouluarvosana: 8


perjantai 18. toukokuuta 2012

Steve McQueen: Shame (2011)


Paljastettakoon tietämättömyyteni: Luulin oikeasti, että Shamen on ohjannut se Steve McQueen, siis se takavuosien seikkailuelokuvien kovanaama. En edes tiennyt, että ukko on kuollut yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ja että hän olisi nyt 82-vuotias, jos eläisi. Luulin, että äijä on alkanut vanhoilla päivillään ohjaamaan niin kuin joku Clint Eastwood.

Hämmennykseni oli suuri, kun Shame alkoi pyörimään ja hämmennyin entisestään sen kuluessa. Vasta leffan katselun jälkeen sain tietää kyseessä olevan joku pulleahko musta ukko. Ilmeisesti varsin kyvykäs nuori ohjaajalupaus. Edellistä leffaa, The Hunger, en ole nähnyt, mutta ilmeisen kiitelty raina kuitenkin on kyseessä, kuten tuore Shamekin. Molemmat ovat saaneet 7,6 arvosanaksi imdb:ssä, mitä voi pitää kyllä varsin kovana suorituksena.

Tykkäsinkö minä sitten leffasta? En osaa oikein sanoa. Pornoahan tämä oli, jos tylyjä ollaan. Ja hidastempoista p****aa, jos samalla linjalla jatketaan. Erityisesti mieleen jäi ravintolakohtaus, jossa hiiiiitaaaaasti seurataan treffeillä olevan parin tilausta. Pornon saralta puolestaan löytyy monenmoista menoa, homostelua, threesomea, sukurutsausta, muuten vaan hässimistä ja runkkausta.

Mutta, mutta. Jotenkin silti pidin elokuvasta. Vähän niin kuin Sofia Coppolan elokuvista pitää, vaikkei niissä mitään tapahdukaan. Se jokin siinä kyllä oli.

Kouluarvosana: 8-

P.S. Niin ja hienot oli puitteet. On se New York nähtävä (no nyt tuli paljastettua jo toinenkin aukko sivistyksessä).


tiistai 15. toukokuuta 2012

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)





Osin omasta, osin yleisön pyynnöstä, Rakkaus on koira helvetistä on täällä taas, puolen vuoden tauon jälkeen.


Omasta pyynnöstä siksi, että huomasimme muistavamme kovin vähän vasta katsomistamme elokuvista ja lukemistamme kirjoista. Jokainen kirja ja useimmat elokuvat ansaitsivat mielestämme jonkunnäköisen merkinnän luku- ja katselupäiväkirjaan. Ei niistä muuten muista mitään.

Yleisön pyynnöstä siksi, että avattuamme puolen vuoden tauon jälkeen rakkaan blogimme huomasimme yllätykseksemme, että sivulla on yhä pari sataa kävijää päivittäin. Joku muukin siis saanee meidän lisäksi päiväkirjastamme jotain irti. Tai ainakin piipahtaa sivuilla huomatakseen, ettei enää tarvitse takaisin tulla. Kuitenkin.

Viimeisin kirja, jonka sain kahlattua läpi, on Miika Nousiaisen Metsäjätti. Opuksen sain synttärilahjaksi, kiitos siitä Ninalle (ja kirjakaupan tädille, joka kirjaa oli suositellut), itse en jostain syystä kirjaan olisi välttämättä tarttunut.

Mikä olisi ollut vääryys. Nousiainen kyllä näpäytti tällaista epäilevää Tuomasta ja näytti Metsäjätillä ansaitsevansa saamansa huomion mediassa. Tämän lukukokemuksen myötä taidan tarttua Vadelmavenepakolaiseen ja Maaninkavaaraankin, jotka jossain tilapäisessä, okei, aika pitkässäkin mielenhäiriössä, ovat jääneet lukematta.

Metsäjätissä kolahti tajuntaan kuinka tärkeä metsäteollisuus Suomelle onkaan ollut. Kyllähän nousu varakkaaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi on pitkälti puun, jota meillä riitttää, ansiota. Kirja sai myös tajuamaan kuinka kova pala tehtaan sulkeminen pienelle paikkakunnalle oikeastaan on. Pyöriihän siellä kaikki tehtaan varjossa.

Metsäjätti kuvaa ansiokkaasti myös suomalaista sielunaisemaa. Pessimismiä ja lyttyyn lyömistä. Pienet yliampumiset suomalaisen luonteen kuvauksessa olivat vain mieluista luettavaa. Kuten lottoava perhe, joka yhdessä miettii joka viikko lottorivin, mutta jättää lyömättä sen, kun ei se kuitenkaan oikeaan osuisi. Lauantaisin sitten jännätään meneekö veikkaus pieleen ja niinhän siinä käy, että eräänä lauantaina kaksi miljoonaa olisi kilahtanut kassaan, jos vain rivi olisi jätetty luukulle.

Kannustamatta jääneillä tehdastyöläisten lapsillakin kuitenkin on onneksi Suomessa mahdollisuudet pärjätä elämässä, kuten kirjan päähenkilöillä Pasilla ja Jannella. Pasi kiipeää määrätietoisesti kauppakorkeakoulun kautta Metsäjätin johtoportaaseen ja Janne hapuillen kiitellyksi kynäniekaksi.

Masentava kohtalokin mahtuu joukkoon, Mika, jonka motto on 'mikään ei kannata'. Tämä osuus kirjasta masensi, ja olisin mieluusti jättänyt sen lukematta. Semminkin kun mottoa ei tarpeeksi selvästi kumottu kaltaiselleni tarpeettomaan takertujaan.

Mutta muuten oli oikein hieno lukukokemus!

Kouluarvosana: 8 1/2