Kesäisin sitä jostain syystä huomaa aina kaipaavansa ehtaa Suomi-meininkiä. Tiedäthän, Aleksis Kiveä, Eino Leinoa, Veijo Merta, Timo K. Mukkaa...
Mikäs siihen nälkään sopisikaan nykykirjailijoista paremmin kuin Tuomas Kyrö, kun aiheena on vielä sota-aika ja pieleen menneet liitot. Päähenkilöinä puhumaton ja sodassa kuuroksikin tuleva Urho, jota isänsä lyttäämä Lydia yrittää parhaansa mukaan rakastaa. Kun Urho on sotimassa, seuraa Lydialle pitää Urhon sisko Anna, joka näyttäisikin sopivan tälle paljon paremmin.
Lydia saa liiton tapaisen puolalaisen sotavangin "Pentin" kanssa, vaikkei ensirakkauden, Adolf Hitlerin, voittanutta taida ollakaan. Kunnes karu totuus selviää, mikä Aatu oikein olikaan miehiään. Lydiankin silmät avautuvat Urhon suhteen, tämä kun ei puhu eikä pussaa. Lydia ottakin hatkat ja karkaa piäkaupunkiin toteuttamaan unelmaansa taiteilijana.
Ei tässä oikeastaan muuta voi kuin päivitellä, kuinka mukaansa tempaava kirja Liitto on. Täytyy nostaa hattua kirjailijalle, joka osaa sepittää ummet ja lammet itselleen vieraasta maailmasta. Niin, ja outoa ajatella, että kirjan on kirjoittanut mies, joka kirjoitti kuoliaaksinaurattavan Mielensäpahoittajan.
Kouluarvosana: 10-
Minäkin luin tämän lomalla, tai oikeastaan kuuntelin. Vaikka tämä oli vakavampi kirja kuin Mielensäpahoittaja, kyllä tässäkin huumoria pilkahteli, ainakin paikoittain. Ei kai Urho voinut olla ihan vakavissaan kirjoitettu hahmo?
VastaaPoistaKyrö oli laittanut mukaan myös hauskaa intertekstuaalisuutta. Haavoittunut Urho oli samassa paikassa Tuntemattoman sotilaan Hietasen kanssa (turkulainen poika jolta on mennyt näkö) ja taisipa jossain kohtaa vilahtaa Manillaköyden Keppilän Juusokin. Varmasti näitä hauskoja vilahduksia oli muitakin, mutta enempää en autoa ajaessa havaita.
Hups, unohdin arviostani kokonaan tuon tragikoomisuuden, sen verran aikaa jo siitä kun kirjan luin.
VastaaPoistaMutta joo, Urhon hahmo oli kyllä naurettava kaikessa kauheudessaankin.
Tuo intertekstualisuus taisi mennä minulta kokonaan ohi, myönnetään pois.