maanantai 13. elokuuta 2012

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (2011)

Aina välillä on oltava vastarannan kiiski, varsinkin jos siihen tuntee olevan tarvetta. Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni on saanut pelkästään positiivisia arvioita eri blogeissa, joten postaanpa vaihtelun vuoksi päinvastaisen arvostelun.

Minun suomalainen vaimoni on siis saksalaisen näkemys suomalaisesta vaimostaan ja tämän kotimaasta. Muualla on kiitelty kuinka Eilenberger selvästi rakastaa kumpaakin. Itse en taas vakuuttunut tästä ollenkaan.

Alkuun kirja tuntuu hauskalta. Eilenberger huomioi hyväntahtoisesti suomalaisia omituisuuksia. Puolessa välissä kaikki kuitenkin muuttuu. En tiedä muuttuiko joku minussa, aloinko saamaan tarpeeksi tästä jankutuksesta, vai muuttuiko kirjailijan asenne suomalaisia kohtaan. Hyväntahtoisuus oli yhtäkkiä mielestäni poissa ja asenne Suomea kohtaan muuttui vihamieliseksi.

Aluksi stereotypioilla mässäily tuntui toimivan. Sitten alkoi tuntua siltä, etteivät ne edes pitäneet paikkaansa. Tuskin Suomi ainoa maa on, jossa kotimaan uutiset luetaan ensin ja urheilutuloksissa kerrotaan kotimaisten urheilijoiden edesottamukset. Ja onhan se nyt ihan hassua, ettei ulkomaalaisten näyttelijöiden työtä raiskata dubbaamalla päälle jonkun suomalaisen urpon ääni. Siis että tekstityksestä pitää lukea vuorosanat. Härregud!

Sitäpaitsi mistä ihmeen agraari-Suomesta nämä stereotypiat on otettu? Jotain vanhojen ihmisten mökkirituaaleja kuvataan sivukaupalla. Paljon mielenkiintoisempaa mielestäni olisi ollut kuvata miltä tämän päivän kaupunkilaiset näyttäytyvät ulkomaalaisen silmiin. Käsittääkseni suurin osa ihmisistä asuu tätä nykyä Suomessakin kaupungeissa. Tottakai vanhat ihmiset puhuvat perunasta, jos suunsa aukaisevat. Sitä paitsi kirjailija myöntää, että niin hänenkin vanhempansa puhuvat.

Niin, ja entäs kun joku haluaa puhua kirjailijasta itsestään. Voi sentään, kun täytyy siis ihan aina puhua kaikista itsestäänselvistä saksalaisiin liittyvistä stereotypioista. Okei...

Eikä siinä kaikki. Mikä pahinta, kirja aiheuttaa paikoin myötähäpeää. Pahin synti mitä kirja voi tehdä... Opiskelija-aikaiset muistelot olivat noloja. En tykännyt kirjan rakenteestakaan. Punainen lanka on kirjailijan ja tämän vaimon häät, joita valmistellaan ja vietetään. Tämän tästä hypitään kuitenkin sekavasti takaumiin. Töksähtely häiritsi.

Ja sitten se suomalainen vaimo. Ihan niin kuin Suomeakin kohtaan, en ollut enää puolen välin jälkeen ollenkaan varma kirjailijan rakkaudesta häntä kohtaan. Minkä ihmeen takia nain tällaisen mastodontin tällaisesta junttimaasta, kun muitakin olisi ollut varmasti tarjolla. Että sellainen rakkaudentunnustus. Voin toki olla väärässä, niin monet olivat asian kuitenkin tulkinneet päinvastoin.

No, väärin tulkittu, mene ja tiedä.

Kouluarvosana: 6

perjantai 10. elokuuta 2012

DJ Stalingrad: Eksodus (2012)

Rankkaa tavaraa tämä DJ Stalingradin Eksodus. Mieleen tulee väistämättä Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini ja William Burroughsin Alaston lounas.

Melkoiset nimet samassa lauseessa mainittuna. Tosin Burroughs ei meikäläisen mainitsemana välttämättä nouse ansioksi, sillä en Alastonta lounasta ole koskaan saanut loppuun asti luettua. Nisti ja Hämy upposivat toki kuin venäläisen anarkistin sormi fasistin silmäkuoppaan.

Burgessiin vertaaminen onkin sitten ylisanoja allekirjoittaneelta. Kellopeliappelsiini vain jää kovin kesyksi Eksodukseen verrattuna.

Eksodus on täynnä ultraväkivaltaa ja... niin, väkivalta kirjasta päällimmäisenä jää mieleen. Anarkistipunkkarit Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä vetävät päänsä täyteen erilaisilla aineilla ja tappelevat. Tappelevat poliiseja, natseja, futishuligaaneja ja toisiaan vastaan. Välillä tapellaan Moskovassa, välillä Valko-Venäjällä tai Prahassa.

Kirja koostuu katkelmista sieltä täältä, eikä oikein muodosta kokonaisuutta. Siitä Burroughskin mieleen tuli. Aluksi en pitänyt tyylistä, mutta näin jälkeen päin ajateltuna kai se oli tyylikeino siinä missä muutkin. Ehkä kerrontatapa kuvasi päähenkilöiden sekavaa ja pirstaleista elämää tjsp. Ehkä katkonaisuus oli ainoa oikea tapa kuvata tällaista genreä.

Tulipahan tutustuttua sellaiseenkin kulttuurin alalajiin, vaikken välttämättä sitä kovin glorifioisikaan. Eipä taida itse kirjoittajakaan. Hän elää tätä nykyä kuulemma rauhallista elämää antropologina ja kustantajana Suomen Tampereella.

Jos kiinnostaa kurkata todelliseen ug-meininkiin, suosittelen.

Kouluarvosana: 7 1/2

torstai 2. elokuuta 2012

Ville Hänninen, Juri Nummelin & Elina Teerijoki: Retrovauvat - Suomalaista lasten historiaa (2008)


Tällä kertaa lukuvälipalana oli Ville Hännisen, Juri Nummelinin ja Elina Teerijoen kirjoittama vuonna 2008 julkaistu Retrovauvat - Suomalaista lasten historiaa.


Kirja on pieni ja pehmeä, aivan kuin vauvan peppu. Todella söpö kapistus tuo kirja, mutta ehdottomasti vaatimaton ns. tietokirjaksi. Kyseessä lieneekin eräänlainen selailukirja, joka on tehty ennemmin fiilistelyyn kuin varsinaiseksi tieto-oppaaksi. Sellaisena Retrovauvat on oikein mukava hankinta esim. lahjaksi vauvaperheelle.

Käsiteltäviä teemoja kirjassa ovat mm. synnytys kautta aikain (saunasta synnytyssaleihin), muutokset kasvatus- ja kurinpidollisissa asenteissa, ruokailu, lelut, lastenohjelmat (tässä välissä on hyvä muistaa Elävän arkiston tarjonta), nimen antaminen lapselle ja tietysti vauvamuoti.

Kirja sisältää liikuttavia kuvia menneiltä vuosikymmeniltä ja siltä ajalta, jota tavataan kutsua retroksi juurikin lastenvaatetuksessa, eli siis 70-luvulta. Itseäni kuitenkin sykähdytti tällä kertaa eniten kuvaukset 80- ja 90-lukujen lastenvaatetuksesta eikä vähiten sen vuoksi, että esimerkiksi seuraava kuvaus voisi ihan hyvin olla vuoden 2012 lastenvaatekatalogista tms.

Päiväkotivaatteiden ykköseksi 1980-luvulla noussut collegepuku on monen lapsen suosikkivaate ja tyylistä tarkan vanhemman kauhistus. College pääsi niin vaatetehtaiden kuin kotiompelijoidenkin suosioon ja syrjäytti vaikeammin ommeltavan joustofroteen. Collegen kanssa yhdisteltiin joustinneulosta eli resoria.
Usein collegepuseroon lisättiin väripalkkeja toisen värisestä collegesta, mutta yhä suosituimmiksi nousivat painokuvalliset vaatteet. Disney-hahmojen, autojen, muumien ja eläinten kuvat ilmestyivät paitoihin.
Lasten vaatetukseen vaikutti myös aikuisten sporttimuoti. Kapeita vaatteita alettiin pitää epämukavina, ja tilalle tulivat puvut, joihin olisi mahtunut kaksikin vauvaa rinnakkain.
--- Herkemmän tyylin ystäville sopi Laura Ashley -tyylinen kukkaishenki. Roosan- ja persikansävyiset kukkaröyhelöt puettiin kuitenkin lähinnä juhliin. Vauvan juhlava asu saattoi olla myös harlekiinihenkinen. Röyhelöt olivat tyttöjen muodin ykkösjuttu siinä määrin, että vyötäröröyhelöitä ilmestyi 1990-luvun mittaan jopa talvihaalareihin.


Näitä haluamme taas...

Juuri tällä viikolla kannoin kotiin Henkkamaukasta tyttärelleni mintunvihreän vekkihameen. Mitä muutakaan se olisi kuin ehtaa kasari-ysäriretroa. Olen lasten vaatimuksesta antanut periksi myös printtipaitojen suhteen ja puolestani pikkulapset saavat remuta Disneyn kuvittamissa vaatekappaleissa aivan vapaasti. Oman näppituntumani mukaan lastenvaatteissa tehdään taas paluuta lapsellisempaan suuntaan pitkän pikkuaikuisstailin jälkeen. Vyötäröröyhelöitä en silti enää soisi toppahaalareihin tulevan.

Kirjalle on vaikea antaa arvosanaa, sillä vaikka sen sisältö on suppeahko, on se artefaktina ihanan suloinen, ja voisin mielihyvin säilyttää sen omalle jälkipolvelle muistona.