torstai 10. marraskuuta 2011

Tuomas Vimma: Raksa (2011)

Haahuilin pitkään lukematta mitään, kun etsin ja etsin sopivaa kirjaa. Kesken jäi monta klassikkoa; Anna Karenina, Näin puhui Zarathustra ja joitain muitakin joita en edes muista. Kunnes löysin suomalaiset uutuudet uudelleen. Syksy on siitä loistavaa aikaa, että uutukaisia ilmestyy samaan tahtiin sienien kanssa. Ja saa veikkailla Finlandia-voittajaa. Yksi on nyt listalta luettuna, saas nähdä innostaako muutkin (nehän oli jotain naiskirjailijoita kaikki...).

Tuomas Vimmaa ei kai kukaan veikkaillut Finlandia-ehdokkaaksi, eikä syyttä. Hyvää viihdettä kirja silti oli. Ja tutuissa maisemissa Helsingin kantakaupungissa, joten mikäs siinä oli lukiessa. Narttukoira oli kahden luetun Vimman jälkeen teilannut ravintolakriitikkona paremmin tunnetun hahmon täysin, mutta jossain ihme vimmassa kuitenkin kantoi kotiin miehen uusimman tekeleen(!)

Ajattelin olla jalo ja nappasin kirjan ensimmäisenä, tarkoituksenani esilukea se ja kertoa kannattaako siihen tuhlata aikaa. No, minun todettiin suorastaan ahmivan kirjaa, joten vähättelevistä kommenteista huolimatta myös siippani tarttui kirjaan heti kun se vain vapautui. Tiedä sitten kannattiko. Jos ei klassikot syystä tai toisesta uppoa, niin itse voin vilpittömästi suositella kirjaa. Mitään tajuntaaräjäyttävää lukuelämystä on turha odottaa, roskaahan tämä on suoraan sanottuna. Mutta mielekästä sellaista.

Raksaan Vimma on koonnut kommelluksensa ja alan mädännäisyydet yhteen työskenneltyään raksafirmassa projektipällikkönä, tai "proikkarina", kuten alan miehet ja naiset sanoisivat. Kirjassa on muutenkin paljon raksa-alan jargonia ja puhekieltä. Välillä sen määrä häiritsi, mutta koitin lukea kirjaa todella suopein silmin.

Kirjan päähenkilö etsii uutta työpaikka jouduttuaan työttömäksi vilunkipeliä pelanneen raksafirman mennessä nurin. Lopulta kaveri pääsee kahteenkin haastatteluun ja saa valita kehä kolmoselle nousevan parkkihallin valvomisen tai keskustan arvokiinteistöihin erikoistuneen firman väliltä. Vastakkainasettelussa on vieläpä eettisesti epäilyttävä ja rakennusalalla harvinaisen rehti firma, joten valinta on helppo.

Uuden firman pomo on naisimmeinen, vetävän näköinen ja vieläpä samalla aaltopituudella kuin päähenkilö, joten koko kirjan ajan saa vain odotella koska he lopulta löytävät toisensa. Sellaista hömppää.

Kouluarvosana: 7- (että edes miinus erottaa finlandiaehdokkaasta)

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Ensinnäkin kirjan nimi. Mitä... Toiseksi sen aihe. V....a? Miksi kirjan nimi on kirjoitettu väärin? Miksi on kirjoitettu kirja tylsääkin tylsemmästä erakoituneen jäkälätutkijan elämästä?!

Okei, yhtymäkohtia Sartren Inhon päähenkilöön kai on, kuten Parnassossa todettiin. Sen takia kirjasta kiinnostuinkin. Inho oli vaan joskus aikanaan niin ihku. En vaan millään saanut tästä irti mitään sellaista kuin Inhosta. Erakko tiedemies, joo, mutta ihan kuin jokin syvällisyys olisi silti puuttunut kokonaan.

Onhan William N. taidokkaasti kirjoitettu. Hienosti on kirjailija eläytynyt johonkin aivan toiseen maailmaan kuin omaansa. Siitä täytyy nostaa hattua. Mutta kyllä tästä silti se jokin puuttui, jos totta puhutaan.

Sopiva välipala kirja, kun mikään muu ei tunnu uppoavan. Ohut ja helppoa luettavaa (Tai sitten minulta jäi vain huomaamatta se pointti).

Kouluarvosana: 7

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Neil Hardwick: Hullun lailla (1999)


Siinä missä Elina Tiilikan Myrsky käsitteli maanis-depressivisyyttä fiktion keinoin, Neil Hardwickin vuonna 1999 julkaistu Hullun lailla käsittelee masennusta hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Suomen virallinen ensimmäinen ulkomaalainen on ollut tunnettu paitsi legendaarisen taidokkaista tv- ja teatteriohjauksistaan, myös olostaan rehellinen depressiopotilas aikana, jolloin masennuksen diagnosointi oli vielä jokseenkin vaikeaa.1990-luvulla burnout ja masennus alkoivat tulla yhä "suosituimmiksi" sairauksiksi, joita jokainen kynnelle kykenevä ö-luokan julkkis halusi ruotia iltapäivälehtin viikonloppuliitteissä. Työuupumus pukkasi päälle jokaiselle, joten parin viikon Kanarian höllöttelyloma tuli niinku aivan pakolliseen saumaan masennusta hillitsemään. Neil Hardwick pyrki Hullun lailla -kirjallaan purkamaan tuolloista käsitystä masennuksesta trendikkäänä oireiluna pitkiin työpäiviin.Hardwickin kirjan keskeisin opetus on se, että masennus on sairaus, kemiallinen epätasapaino aivoissa, ja siitä paraneminen vaatii ei paitsi lääkitystä ja terapiaa vaan myös rutosti aikaa.

Hardwick alustaa omia masennuksen syitään kirjan puoleen väliin asti, ja vaikka Neil itse kutsuukin pitkää alustuspuhettaan "hölmöksi lätinäksi", on se ainakin minulle mielenkiintoinen osa kokonaisuutta. Hardwickin tv-tuotannot ovat olleet lähtemätön osa sukupolveni kollektiivista lapsuusmuistoa, ja on äärettömän kutkuttava tietää miehen itsensä kertomana syitä siihen, miten median kaupallistuminen ajoi ns. taiteelliset viihteen tekijät marginaaliin. Hillittömän työtahdin, työolosuhteiden muuttumisen, geneettisten taipumusten ja lapsuuden kokemusten keitos kuohahta lopulta Hardwickilla pohjaan. Lopulta Neil erakoituu vuodeksi, makaa vaan ja oksentaa. Lopulta äijä makaa tiputuksessa jouluaattona.

Kirja on hyvää lukemistoa masennuksesta kärsiville ja heidän läheisilleen. Suosittelen. Ja taas tulee todistettua vääjäämättömältä vaikuttava fakta, että parhaimmat huumorintekijät ovat pohjimmiltaan alakuloisia ja itsetunnottomia. Mutta kuten Hardwick moninaisissa yhteyksissä toteaa: show must go on!

Kouluarvosana: 8-



maanantai 24. lokakuuta 2011

Elina Tiilikka: Myrsky (2011)

Elina Tiilikka ei sitten halunnut päätyä yhden hitin(?) ihmeeksi. Nainen kirjoitti viime vuonna kirjan shokeeraavasta aiheesta eli naisen omaehtoisesta valinnasta ryhtyä prostituoiduksi. Punainen mekko oli Tiilikan esikoisteos, jonka suurin arvo taisi olla sen omaelämänkerrallisuus.

Tiilikan toinen teos pamahtaa ulos heti perään. Myrskyä on selvästi hauduteltu pidempään ja Tiilikalla on varmaankin ollut kovemmat paineet osoittaa uudella kirjallaan kyntensä vakavasti otettavana kirjailijana. Enää ei riitä pelkästään keskustelua herättävä aihe, vaan nyt pitäisi osata kirjoittaa myös jotakin fiktiivistä.

Tuloksena on kertomus kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavasta parikymppisestä Myrsky-neidistä. Nomen est omen on todella pitänyt kutinsa, kun tyttärelle nimeä mietittiin. Myrsky lunastaa nimensä elämällä kuin viimeistä päivää ja sekoittamalla maailman ympärillään.

Päähenkilö käy maakunnissa sijaitsevaa taideopistoa, jossa taulujen maalaamisen sijasta sekoilu ja nukkuminen vie kirkkaan voiton. Myrsky seurustelee väljästi Leean kanssa, mutta pian on aika katsoa totuutta silmään; Myrsky ei voi pysyä paikallaan, ei ihmissuhteissa eikä muutenkaan. Koulu saa jäädä, kun maanista vaihetta elävä Myrsky pakkaa rinkan selkään ja lähtee kulkemaan pitkin maantietä.

Eipä aikaakaan kun Myrsky kohtaa Marekin, puolalaiselta kuulostavan kovaksi keitetyn machon, johon ristiriitoja täynnä oleva päähenkilö oikopäätä ripustautuu. Kaksikko päätyy Marekin kämpille ja Myrsky asettuu taloksi. Pian selviää, että Marekin pääduuni on ryöstellä kauppoja ja pankkeja, diilata huumeita ja toimia paikkakunnan kaikenkirjavan rötösverkoston kivijalkana. Kaikki sopii Myrskyn maaniseen elämänvaiheeseen kuin nenä päähän ja hiljalleen Myrsky alkaa tuntea olevansa rikospuuhissa kuin kala vedessä. Meno yltyy villiksi ja kirjan loppua kohden alkaa lukijallakin hikipisarat kirvota otsalle. Kerran Myrskyllä käväisee mielessä hoitoon hakeutuminen, mutta sitten nainen tajuaakin, ettei lääketeollisuuden kehittämät kemikaalit olekaan terveydelle hyväksi, parempi vain luottaa luonnon omiin parannuskeinoihin. Kotikasvatetut sienet kypsyvät hyvää vauhtia Marekin piilopirtissä. Tällaiselle tavalliselle tassukalle kuin allekirjoittanutkin on, nämä tämän asteen yhtälöt ovat todella paradoksaalisia.

Tiilikka saa Myrskyn kaksisuuntaisen hahmon ihan mukavasti elämään. Välillä maanisuudessaan Euroopan omistajaksi itsensä kokeva pyörre-Myrsky heittäytyy täysin holtittomaksi ja jättää jälkeensä täystuhon. Masennuskausina neito ei pääse pedistään ylös ja hautoo itsemurhaa. Joskus Tiilikan keksimät detaljit meinaavat oikein naurattaa, kun ne ovat niin ilmiselviä mutta näppäriä. Tuntuu kuin Tiilikan tarinat olisivat kuin olisivatkin suoraan elävästä elämästä. Tiilikkka näköjään valitsee kirjojensa aiheiksi hyvin paljon samaan sfääriin kuuluvia asioita. En yhtään ihmettelisi mikäli Myrksyn tunteet olisivat Tiilikallekin jotenkin omakohtaisia.

Myrsky on ihan ok kirja. Aikamoista haipakkaa tarina menee eteenpäin mutta kaiketi se on oivallisesti onnistunut taltioimaan maanis-depressiivisen mielenliikkeet. Jännä nähdä, minkälaisen näkökulman Tiilikka keksii seksiin ja huumeisiin kolmannessa romaanissaan.

Elina Tiilikan kirjoja voisi suositella sellaiselle, joka ei koe Riikka Pulkkisen edustamaa maailmaa täysin omakseen. Nämä kaksi melkolailla saman sukupolven edustajaa elävät täysin vastakkaisissa todellisuuksissa. Tämmöistä tämän päivän Suomesta.

Kouluarvosana: 8





torstai 13. lokakuuta 2011

Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti (2011)

Kauko Röykän Kreikkalainen salaatti (2011) on ollut yksi harvoista kirjoista, jotka ovat pystyneet herättelemään meikäläisen uinuvaa lukuintoa männä aikoina. Röyhkä-fanina olin tietenkin varautunut hankkimaan tämän uutukaisen heti tuoreeltaan.

Kreikkalainen salaatti kertoo kolmen ihmisen, ylläri ylläri, toisiinsa limittyneet tarinat. Ensimmäinen tyyppi on keski-ikäistyvä huumediileri, joka haaveilee ryhtyvänsä kirjailijaksi ja jättävänsä epämääräiset busineksensa. Hänelle aikuistuminen kohtaa vasta oman lapsen synnyttyä. Kirjan toinen henkilöhahmo on juuri naisystävästään eronnut nainen, jonka motiivit ovat koko tarinan ajan kadoksissa. Hermorauniona hän suuntaa luonnollisesti Lesboksen saarelle chillaamaan. Kolmas henkilöhahmo on ikääntyvä massipäällikkö Espoosta, joka haluaa karistaa Westendin tomut jaloistaan ja lähteä harrastamaan irtosuhteita Mykonokselle Kreikkaan.

Röyhkän viimeisimmistä romaaneista huokuu äijän oma eletty elämä, Kreikkalaisesta salaatista jopa liiankin voimakkaasti. Huomiot pikkulapsiperheen arjesta ja toisaalta Captain Beefheartia diggailevan viisikymppisen naistenmiehen tarina antavat osviittaa siitä, mitkä asiat Röyhkän arjessa nykyään vaikuttavat. Ei siinä mitään, mutta tuntuu kuin samat henkilöt seikkailisivat kirjasta toiseen ainoastaan muutamalla uudella nyanssilla höystettyinä.

Mitään järisyttävän nerokasta tästä kirjasta on turha etsiä. Kerronta kulkee mutkattomasti ja seksikohtauksia on tarpeeksi, mutta silti hieman keskinkertainen maku tästä silti jää... Mielelläni vertaisin Röyhkää lempikirjailijoihini, Arto Salmiseen ja Markku Rönkköön, mutta ei näillä kreikkalaisen sillisalaatin ansioilla pysty kirkkaimpaan kärkeen kipuamaan.

Kreikkalainen salaatti on sopivaa lukemistoa, jos a) kumppanisi haluaa katsoa koko illan tv:tä/jalkapalloa, b) kaipaat ajanvietettä hitusella alternatiivisyyttä tai c) diggailet Röyhkää ilman pienintäkään kritiikin häivää.


Kouluarvosana: 7 1/2



maanantai 22. elokuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010)


Kolmas kerta toden sanoo. Kolmannella lukuyrityksellä pääsin Mikko Rimmisen Nenäpäivässä (2010) parinkymmenen ensimmäisen sivun rajapyykin tuolle puolen. Kolmannella kerralla järjestimme mieheni kanssa lukuhaasteen; luemme yhtäaikaisesti Nenäpäivän (eri niteistä), sillä yksinään Finlandia-palkinnon napanneen teoksen haltuun ottaminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Tuntui kuin edessä olisi jos ei nyt Himalaja niin ainakin Malminkartanon jätemäki.

Tulos: selvisin loppuun asti. Alkutaival oli hampaiden kiristelyä, sitä seurasi rentoutuminen ja jopa nousu ja tahdin nopeutuminen. Puolivälissä huippu oli saavutettu, josta matka ei voinut johtaa muualle kuin alaspäin.

Mieheni yritys tyssäsi noin sivulle 100. Ja hän on sentään maratoonari.

Nenäpäivän idean tietää kai jokainen, joten en sitä sen kummemin referoi. Irman hahmon oli kai tarkoitus herättää empatiaa pikemmin kuin närkästystä. Melkoinen imbesilli naiseksi, sanon ma. Rimmisen pyrkimys samastua eläkeläisrouvan ajatusmaailmaan tuntui koko ajan duudsonmaisen falskilta. Kirjan kannen nimitauluunkin on ujutettu alta lipan tuhma sana englanniksi, kjäh kjäh.

Kouluarvosana: 7


tiistai 16. elokuuta 2011

Kertausta - Kesällä luettua!

Heti syksyn aluksi aion kirjoittaa lyhyet muistelmat kesän aikana lukemistani kirjoista. Kertaus sopiikin hyvin aikatauluuni tällaisella hetkellä, kun en juuri nyt lue mitään erityistä. Matka kohti kirjastoa siintänee kuitenkin jo lähipäivinä.


Agneta von Koskull: Mandala


En tiedä Agneta von Koskullista juurikaan mitään, enkä jaksa ottaa selvää, mutta joskus männä vuosina lukemani Savumerkkjä (2004) jälkeen uskalsin tarttua naisen seuraavaan teokseen, vuonna 2005 ilmestyneeseen Mandalaan.

Mandala kertoo von Koskullin henkilökohtaisista nuoruusvuosista Hampurissa. Nuori nainen välttelee töitä, dokaa aamutunneille ja riekkuu Reeperbahnilla erinäisten sakilaisten kanssa. Meno on rouheaa, krapulat vielä kepeitä ja rakkaus häilyväistä. Jollain lailla olen melkein pakotettu sanomaan: pidin tästä! Von Koskull kirjoittaa lihallisesti kuuskyt-seiskytluvun riettaudesta ja poliittisesta kuohunnasta. En voi välttää vertausta Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taiteilijan -nillitykseen, joka omalta osaltaan kertoo nuoruuden kotkotuksista mutta tällä vuosituhannella. Salmelan eetos pisti tosin allekirjoittaneen hamuamaan rasvattua köyttä käden ulottuville.

En olisi uskonut, että hyvillä eväillä varustetun aatelistytön au pair -vuodet olisivat tuottaneet tällaista jälkeä. Toki on turvallista vähän revitellä, kun aina voi palata kristallein koristeltuun kotiin oopperaa laulavan isän huomaan. Pärkkele.

Kouluarvosana: 8




Sarita Skagnes: Vain tytär



Intialaislähtöisen norjalaisen Sarita Skagnesin Vain tytär (2010) antaa perspektiiviä Agneta von Koskullin "hurjille" kokemuksille. Skagnesin omaelämänkerrallinen selviytymistarina on sikamaisen röyhkeä ja väkivaltainen. Skagnes kuvaa intialaisen isänsä ja perheen vinoa maailmankuvaa kummallisen tasapainoisella tavalla. Pieni ihmisarvoton Sarita taistelee hengissä turbulenssien läpi kunniamurhan pelko kintereillään aina (toivottavasti) turvalliseen aikuisuuteen asti.

Kirjalliset ansiot eivät tässä teoksessa ole kovinkaan kummoiset, mutta niillä ei liene tällaisten paljastuskirjojen kanssa niin väliäkään. Tätä kirjaa voisi kiittää ja kritisoida monelta eri kantilta, sillä se yleistää ja yksityistää ronskisti vähän joka suuntaan.

Suosittelen ns. retosteluaiheisten mässäilykirjojen ystäville

Kouluarvosana: 7-



Karin Mäkelä: Valkea voima


Lisää retostelua on luvassa Karin Mäkelän Valkea voima -teoksessa (2011), joka kuvaa huumeäidin kamppailua perheen ja huumeriippuvuuden ristipaineessa. Pakonomaisesti itseään piikittävä äiti ei voi hyväksyä päätöksiä lastensa huostaanotosta, vaan yrittää tapansa parantamalla ja huumeista irrottautumalla saattaa perheensä vielä kerran saman katon alle.

No, tietäähän sen, mitä siitä seuraa; lupauksia, rakkaudenosoituksia, repsahduksia, morkkista, viranomaisten haukkumista ja niin edelleen. Äidin kiertäessä tätä noidankehää ehtii yksi lapsista tehdä jo itsemurhankin. Surullista kertomaa.

Mäkelä on napsutellut tämän kirjan vankilasellissään ja toistaiseksi kuivilla.

Kouluarvosana: 5-



Marja Björk: Posliini


Marja Björkin tuorein teos, Puuma (2010), oli kiusallisen keskinkertainen yritelmä. Ystävälliset kanssabloggaajat ympäri blogosfääriä suosittelivat kuitenkin antamaan Björkin esikoiselle uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä Posliini (2008) oli oikeasti paras tänä kesänä lukemani kirja.

Otsikosta voivat ovelimmat jo hoksata, mistä Posliini kertoo. Niinpä. Todella raskas aihe, josta Marja Björk selviytyy kunnialla vajoamatta suonsilmään surkuttelemaan. Björkillä säilyy sopivan tragikoominen tatsi kautta linjan, joka mahdollistaa elintärkeitä hengähdystaukoja lukijalle. Kirjan päähenkilö kertoo n. 8-vuotiaasta Jaanasta, maalaiskylän tytöstä, joka eräänä itsenäisyyspäivänä 60-luvulla kohtaa tätinsä uuden miesystävän Kurren, ja ystävystyy tämän kanssa vähän liikaakin. Lumipallona tarina kulkee kohti vääjäämätöntä, mikä ahdistaa lukijaa vietävästi. Klikkaan Björkille näkymätöntä thumb up -nappulaa.

En suosittele ihmisille, jotka kaipaavat onnellisia loppuja.

Kouluarvosana: 9



Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho



Finlandiavoittaja Helena Sinervolta ilmestyi vuonna 2009 Tykistönkadun päiväperhoksi nimetty kunnianhimoinen romaani, joka alkaa milläs muulla kuin orgasmin kuvauksella. Ranskalaisesta feminismistä innoituksensa ammentava Mette on päättänyt uhrata elämänsä taiteelle ja aikoo tehdä siitä kokolailla inhorealistisen eläintaideteoksen. Hän päättää pyrkiä puistatukseen ja kelvottomuuteen kaikessa, mitä hän tekee. Niinpä lukijankin hyvä varautua ihmiseritteiden kuvaukseen ja hajuhaittoihin.

Tämä nyt oli tällainen henk.koht. in-between -kirja, joka luetaan siirryttäessä edellisestä hyvästä mahdollisesti seuraavaan hyvään kirjaan.

Kouluarvosana: 6 1/2



Augusten Burroughs: Kuivilla



 Augusten Burroughs on valitettavasti jäänyt vähemmälle tutustumiselle. Juoksee saksien kanssa on edelleenkin lukematta, vaikka elokuvaversio siitä onkin jo tullut katsottua. Kuivilla (2003) kertoo Burroughsin edesottamuksista New Yorkin hektisellä mainosalalla. Mieleeni palautuu jatkuvasti kotimaisen mainosvelhon, Markku Rönkön, Lounge viime vuodelta, vaikka kirjoilla ei muuta yhteistä olisikaan kuin päähenkilöiden uravalinta.

Kuivilla kertoo alkoholisoituneen copywriterin kohtalosta, jonka sanelee mainostoimiston pomo, joka passittaa ketaleen oitis vieroitusklinikalle. Kirjassa jankataan vieroitukseen kuuluvia terapioita ja ryhmäsessioita ja niistä löytyvistä sielunkumppaneista sukeutuukin hyviä sivuhenkilöitä sivujen täytteeksi.

Tapahtumat tuntuivat etäisiltä enkä saanut otetta edes pääkoheltajan mielenliikkeistä. On tullut vellottua vähän liian pitkään kotimaisen nykykirjallisuuden syövereissä, kun ei nuo amerikkalaiset kertojat enää nappaa.

Kouluarvosana: 7 (perus hajuton ja mauton)



Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja







Viimeisenä muttei millään muotoa vähäisimpänä esittelyssä on Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja (2008), joka palautti kesäisinä aamupalahetkinä elävästi mieleen 80-luvun lapsille tuttuja hajuja ja makuja, hykerrytyksiä ja puistatuksia. Kiitos ja kumarrus Henna-Kaisalle, kun tohdit tonkia nostalgisia muistinsopukoita meidän muiden fiilistelijöiden iloksi. Ilman tätä kirjaa en itse olisi välttämättä tohtinut lähteä collegen verhoamalle ja Hasbro-lelujen muovintuoksuiselle kasaritripille!

"Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas, keppikerjäläinen"
"Vastapesty puhdas selkä, kuka siihen vikaks koskee likaisella sormella?"


Nuo ja kaikki muut kirjan muistamat hokemat kouraisevat jostain todella syvältä vatsanpohjasta. Suosittelen!

Kouluarvosana: arvo mittaamaton

maanantai 8. elokuuta 2011

Tuomas Kyrö: Liitto (2005)

Lomat on sitten pidetty ja arki alkanut, joten Rakkaus on koira helvetistä -blogiakin voisi taas herätellä henkiin.

Kesäisin sitä jostain syystä huomaa aina kaipaavansa ehtaa Suomi-meininkiä. Tiedäthän, Aleksis Kiveä, Eino Leinoa, Veijo Merta, Timo K. Mukkaa...

Mikäs siihen nälkään sopisikaan nykykirjailijoista paremmin kuin Tuomas Kyrö, kun aiheena on vielä sota-aika ja pieleen menneet liitot. Päähenkilöinä puhumaton ja sodassa kuuroksikin tuleva Urho, jota isänsä lyttäämä Lydia yrittää parhaansa mukaan rakastaa. Kun Urho on sotimassa, seuraa Lydialle pitää Urhon sisko Anna, joka näyttäisikin sopivan tälle paljon paremmin.

Lydia saa liiton tapaisen puolalaisen sotavangin "Pentin" kanssa, vaikkei ensirakkauden, Adolf Hitlerin, voittanutta taida ollakaan. Kunnes karu totuus selviää, mikä Aatu oikein olikaan miehiään. Lydiankin silmät avautuvat Urhon suhteen, tämä kun  ei puhu eikä pussaa. Lydia ottakin hatkat ja karkaa piäkaupunkiin toteuttamaan unelmaansa taiteilijana.

Ei tässä oikeastaan muuta voi kuin päivitellä, kuinka mukaansa tempaava kirja Liitto on. Täytyy nostaa hattua kirjailijalle, joka osaa sepittää ummet ja lammet itselleen vieraasta maailmasta. Niin, ja outoa ajatella, että kirjan on kirjoittanut mies, joka kirjoitti kuoliaaksinaurattavan Mielensäpahoittajan.


Kouluarvosana: 10-

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Petri Tamminen: Mitä onni on (2008)

Vielä vähän aikaa sitten uhosin, etten enää muutamaan hetkeen tartu suomalaiseen kirjaan, koska viimeiset sellaiset ovat olleet enemmän tai vähemmän masentavia. Mutta niin se vain veri vetää aina uudelleen näiden kirjojen puoleen. Siltikin, vaikka puolisoni oli haukkunut Petri Tammisen Enon opetukset, enkä itsekään pahemmin sen elokuvaversiosta välittänyt.

Petri Tammista on kuitenkin niin paljon kehuttu eri blogeissa, että päätin ottaa selvää millainen mies tässä nyt sitten on kyseessä.

Mitä onni on -kirjan päähenkilö on kirjailija, joka vaimonsa oivalluksesta päättää kirjoittaa kirjan onnesta. Vaimonsa kirjailija kuitenkin dumppaa projektista heti alkuunsa ja ottaa tilalle pöytätenniskaverinsa Hannun, jonka tarkoituksena on kuvittaa kirja.

Alkaa kahden miehen, toinen keski-ikää lähestyvä nelikymppinen perheenisä ja toinen alle kolmikymppinen perheetön nuorimies, seikkailu onnea etsimässä. Sitä etsitään ruotsinlaivalta, Ahvenanmaalta, onnellisuustutkijan kammiosta ja milloin mistäkin. Lopulta myös Tanskasta, vaikka kyseessä pitikin olla suomalaisen onnen olemus.

Tanskasta vain sattuu löytymään kirjailijan nuoruudenrakkaus, jonka perään tämä epätoivoisesti haikailee. Kypsästä naisesta haaveileva Hannu löytää oman onnensa Tanskanmatkalla ja pitää aiheesta näyttelyn. Kirjailijan vaimokin on ottanut onnesta kertovia kuvia ja saanut julkaistua ne postikorttisarjassa. Ainut joka ei ole saanut valmiiksi projektiaan onnesta on kirjailija itse.

Mitä se onni sitten lopulta on? Pitää elää tätä päivää, taitaa olla vastaus. Entäs se masentava vaikutus? Noh, kyllähän tässä sellaisiakin elementtejä oli, kuten, että kaikki kesät ovat vain valjuja kopioita nuoruuden parhaista kesistä, mutta onneksi sentään asiat onnistuttiin esittämään jollain lailla tragikoomisen hauskasti.

Hyvä kirja tämä oli!

Kouluarvosana: 9-

P.S. Takakannen oivallus "Hän on Petri Tamminen, tämän kirjan kirjoittaja. Hän ei kuitenkaan ole kirjan päähenkilö." on mahtava!

torstai 30. kesäkuuta 2011

Iceberg Slim: Parittaja (Pimp) (2011)


Huh huh, rajua tekstiä. Matafaka! Kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. Sammakko on tehnyt jälleen suuren palveluksen suomalaisille kääntäessään tällaisen vaihtoehtoklassikon suomen kielelle. Eihän näitä alkuperäisellä jaksaisi lukea, eikä näistä edes tietäisi.

Iceberg Slim on kirjoittanut Parittajassa koko uransa tuossa alamaailman ammatissa lapsuudesta aina säälittäviin vanhuuden päiviinsä, ennen kuin tajuaa sanoutua irti ammatista ja perustaa perheen, elää normaalia elämää ja kirjoittaa kirjan kokemastaan.

Koettua sitten riittääkin. Ja yllättävän yksityiskohtaisesti mies muistaa vuosien varrella tapahtuneet, tai sitten kaveri on taitava sepittämään juttuja. Iceberg Slim käy läpi lapsuutensa taustoittaakseen syitä ajautumiselle parittajan hommiin. Vanhan viisauden mukaan parittajat vihaavat äitejään ja hampaankoloon on Slimillekin jäänyt äitiään vastaan.

Iceberg Slim käy läpi myös jokaisen huoransa värväämisen ensimmäisestä, rääpäleestä, lähtien. hän kuvaa myös keinoja, joilla huorat saadaan pysymään tallissa. Useimmiten monottamalla perseeseen, kerran jopa verille rautahenkarilla ruoskien. Tai sitten muuten vaan tylyttämällä.

Nimensä Iceberg Slim sai tylystä naamastaan, jolla säilyi pokeri tiukassakin tilanteessa, kuten luotien singahdellessa päänupin vierestä. Nimen antoi tapauksen nähnyt bestis Glass Top. Tosiasiassa Slimin viileys johtui kokaiinista, jota hän nuuski ja piikitti vähän väliä. Syynä pokerinaamalle oli myös kaikkien parittajien kuninkaan, Sweet Jonesin opit, tämän käskiessä virnuilevan Slimin, tuolloin vielä Young Blood, vetää hymynsä perseeseen, jos mielii parittajaksi.

Sweet Jonesin suosioon Slim hakeutui tietoisesti halutessaan oppia kaikki parittamisen niksit tältä alan legendalta. Glass Topin kautta tämä onnistuikin tutustumaan Jonesiin, ja pääsi tämän oppipojaksi. Sen jälkeen Slimin ura vaihteli kymmenen huoran parittajien kuninkaasta yhden porton mitättömyyteen. Linnareissujakin mahtui väliin ja yksi vankilasta pakokin.

Kaikenlaista miehelle sattui parittajan urallaan ja hienon kirjan mies on niistä vääntänyt. Kaverin katu-uskottavuudesta kertoo gangsta-räppäreiden parissa nautittu kulttisuosio.

Jos jotain kritiikkiä kirjasta haluaisi hakemalla hakea, on se hieman töksähtelevä tyyli, joka tuntuu olevan päälause toisensa perään ilman sivulauseen sivulausetta. No, se annettakoon anteeksi, sen verran vetävää tekstiä kirjassa kuitenkin on.

Kouluarvosana: 9 +

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Henry Joost & Ariel Schulman: Catfish (2010)


Internetin ja sosiaalisen median maailma on todella mullistanut elämäntapaamme, ja itselläni on ainakin aika viekas olo seuratessani näitä tapauksia, joissa yhteisiä, sanallisia tai sanattomia sääntöjä ei ole tai niitä ei totella. Facebookissa aikuisetkin saavat luvan kanssa rellestää kuin hiekkalaatikolla konsanaan.

David Fincherin The Social Network ei ollut viime vuonna ainoa Facebookista kertova elokuva. Catfish (2010) käsittelee kiistakapulaa pragmaattisemmalla tasolla kuin Fincher rainassaan. Catfish on newyorkilaisten filmintekijöiden, Henry Joostin ja Ariel Schulmanin, dokumentaarinen (?) katsaus Facebookin käyttötarkoituksiin ja siellä tapahtuvasta sekoilusta koituviin seurauksiin.

Varoituksen sana: Catfish asettuu linjaan Casey Affleckin I'm still here (2010) ja Banksyn Exit through the gift shop (2010) -"dokumenttien" kanssa. Catfish saa edellä mainittujen filmien tavoin pään pyörälle epäilyksillä, ovatko esitetyt tapahtumat oikeasti tosia vai eivät. Todenpohjaisuuden voi jokainen päätellä maanisen googletuksen ja nettisurffauksen jälkeen, joten itse en ota tässä kantaa, kumpaan suuntaan itse kallistun...

Dokumentin idean voisi tiivistää lyhykäisesti näin: ohjaajaparivaljakko Joost ja Schulman bongaavat kiinnostavan dokumentin aiheen, kun Schulmanin veli valokuvaaja-Nev Schulman alkaa saada netissä yhteydenottoja valokuvataiteeseensa liittyen. Nev vastaanottaa vuolaita ylistyksiä ja kiitoksia 8-vuotiaalta Abby Pierceltä jostain Michiganin takamailla sijaitsevasta tuppukylästä. Abby on ihmelapsi, joka maalaa taidokkaita (?) jäljennöksiä Nevin valokuvista ja pikku hiljaa Nev alkaa tutustua Abbyyn ja tämän laajaan perheeseen, jonka sekalaiset jäsenet alkavat lähettää Neville "friend requesteja". Nevin ja Abbyn isosiskon välille kehkeytyy jopa online-romanssi. Pariskunta käy hekumallisia puhelinkeskusteluja ja haaveilevat tapaamisesta oikeassa elämässä.



En paljasta Catfishin tapahtumia tämän enempää, mutta sanon sen verran, että mikäli Catfish o l i s i fiktiota, aika maltillisesti pojat olisivat aihetta lähestyneet. Ja mikäli Catfish o l i s i totta, melko kummallista todellisuus olisi. En kuitenkaan yllättynyt dokumentin lopputulemasta, mitä muutakaan voi olettaa? On suorastaan ihme, ettei aiheesta oltu aikaisemmin tehty elokuvallista pläjäystä. Tällaiset stoorit nyt vain tuppaavat olemaan todellisuutta meidän aikamme ihmisille.

Catfish paljastaa Facebookin todellisen olemuksen; kuinka siellä voidaan toteuttaa omia unelmia, olla juuri sellainen kuin haluaa. Voi luoda nahkansa aina kun entinen identiteetti alkaa tympiä.

Kunnianosoituksena Jesse Eisenbergille tämä postaus olkoon ensimmäinen Rakkaus on koira helvetistä -blogin postaus, jota mainostan omalla Facebook-seinälläni!


Kouluarvosana: 8 1/2



maanantai 13. kesäkuuta 2011

Susanne Bier: Kosto (Haevnen) (2010)

 

Susanne Bierin Kosto (Haevnen) (In a Better World) (2010) on Oscar- ja Golden Globe -voittaja parhaan ulkomaankielisen elokuvan kategoriassa. Elokuva on hyvä, mutta mielestäni toinen tanskalainen Submarino ja meksikolais-espanjalainen Biutiful olivat kyllä parempia leffoja.

Elokuva alkaa Afrikasta, jossa tanskalaismies työskentelee lääkärinä jonkin sortin pakolaisleirillä. Vastaanotolle kiidätetään vähän väliä raskaana olevia naisia, jotka mystinen Big Man on repinyt auki.

Samaan aikaan kotona Tanskassa lääkärismiehen poikaa Eliasta kiusataan kotona, koska tällä on ulkonevat etuhampaat ja tämä on kotoisin Ruotsista. Luokalle tulee uusi poika Christian, joka heti kättelyssä näyttää närhen munat kiusaajille. Elias ja Christian ystävystyvät.

Skitso autokorjaaja läpsii Eliaksen komennukselta palannutta isää ja pojat haluavat kostaa tälle. Myös Eliaksen isä haluaa kostaa omalla tahollaan brutaalille Big manille palattuaan töihin Afrikkaan. Näistä elokuvan nimi siis.

Kosto käsittelee semirankkoja aiheita, muttei aivan yhtä rankkoja kuin jo mainitut Biutiful ja Submarino, joista pidin kyllä enemmän. Hieno on silti Kostokin, mutta jotain jäi puuttumaan omalla kohdallani.


Kouluarvosana: 8 1/2

David Stephen Calonne (toim.): Charles Bukowski - Auringonvalo, tässä olen

Halutessani voisin ottaa lievät paineet kirjoittaa arviota Charles Bukowskista tehdystä haastiskirjasta mutta yritän nyt kuitenkin olla pusertumasta paineen ja aiheen alle. 

Vain vähän kärjistäen voisi sanoa, että Bukowskin kirjallinen tuotanto on juuri se syy, miksi Rakkaus on koira helvetistä -blogi ylipäätään on olemassa. Rakkaus Bukon tuotantoon on alunpitäenkin yhdistänyt blogin pitäjät, ja Bukon kanssa jaettu henkinen taajuus on pitänyt liiton yhdessä jo monta vuotta.

Kummastusta herättänyt blogimme nimi on laina Bukowskin runokokoelmasta, EIKÄ vastoin yleistä luuloa blogin oikeassa sivupalkissa olevassa profiilikuvassa suinkaan poseeraa allekirjoittanut miehensä kanssa, vaan Buko naisystävineen. Kaikki nämä huomioon ottaen onkin suoranainen ihme, että blogin ensimmäinen postaus Bukowskista tulee vasta näin kypsässä 1,5 vuoden iässä.


Sammakko on  Suomen "virallinen" Buko-julkaisija, ja kiitettävästi on kustantamo putkauttanut herran tuotantoa suomennettuna kansan luettavaksi. Tuoreimpana suomennoksena on ilmestyntyt Auringonvalo, tässä olen, joka on alunperin nähnyt päivänvalonsa jo vuonna 2003. David Stephen Calonnen toimittamissa kansissa on haastatteluja ja kohtaamisia Charles Bukowskin kanssa vuosilta 1963 - 1993. Kronologisessa järjestyksessä etenevät haastattelut alkavat Bukon ensimmäisestä, postimiehen kämpällä Hollywoodissa tehdystä kärkkäästä haastiksesta aina viimeiseen, vuonna 1993 tehtyyn säyseämpään turinaan. Kaikki muut vuosien välissä tehdyt jutut kuvaavat Bukon henkistä kasvua underground-kirjailijan sekoilusta hioutuneemmaksi vanhukseksi, jonka San Pedron pihaa koristavat uima-allas ja BMW.


Bukowski Ranksan tv:n keskusteluohjelmassa v. 1978

Jutuissa Bukowski kertoo olevansa alteregonsa Hank Chinaski n. 95 prosenttisesti. Hän valottaa kirjoitusprosesinsa saloja, naisseikkailujensa todenperäisyyden, motiivinsa kirjoittamiseen ym. Kirjan sisältö aukeaa varmaankin vain, jos on edeltä tutustunut Bukon kirjallisuuteen, sillä jollain tapaa uskon, että pitääkseen Bukoa yhtään minään täytyy jakaa anarkistin taajuudet. Vähän tähän tyyliin:



Kaikkinensa Auringonvalo on positiivinen lukukokemus, joka nimensä mukaisesti antaa rennon fiiliksen lukijalleen. Mitään uutta kirja ei varsinaisesti anna, mutta on helpottavaa tietää, että Buko teki elämänsä valinnat itse ja oli tyytyväinen viettämäänsä vaiherikkaaseen elämään.

Hellurei ja hellät tunteet! Hyvä Buk!

Kouluarvosana: 8

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Jay & Mark Duplass: Cyrus (2010)


Rakkautta ja anarkiaa -festareilla esitetty Cyrus ei tullut koskaan teatterilevitykseen Suomeen. Elokuvaa on kuvailtu sijoittuvaksi johonkin indie-ihmissuhdeleffojen ja Judd Apatowin hittien väliin.

Itse sijoittaisin sen myös sarjaan "onko tämä nyt komediaa vai draamaa". Koomaksi tai dramediaksiko tällaista voisi kutsua. Valitaan joku tunnettu koomikko (tai tässä tapauksessa kaksi) ja laitetaankin se näyttelemään draamaa. Vähän niin kuin Adam Sandler Punch-drunk-lovessa tai Will Ferrell Stranger Than Fictionissa.

No ei kai siinä mitään, jos osaisi suhtautua elokuvaan oikein. Mutta kun odottaa kuoliaaksinaurattavaa komediaa joutuu kyllä valitettavasti pettymään huomatessaan kaiken olevankin yllättävän vakavaa.

Stoori on seuraava: John (John C. Reilly) tapaa unelmiensa naisen Mollyn (Marisa Tomei) juhlissa. Sitten hän tapaa tämän aikamiespojan (Jonah Hill), joka osoittautuu varsin erikoiseksi tapaukseksi.

Sinänsä Cyrus on ihan kelpo elokuva rakkaudesta. Kyllä siinä joitain hauskojakin kohtauksiakin oli. Näyttelijät osasivat kuin osasivatkin näytellä draamaa. Muun muassa Get him to the Greek -irrottelusta tuttu Jonah Hill näytti osaavan näytellä todella scarya aikamiespoikaa. Toki koko ajan odotin koska saisi nauraa itsensä kipeäksi, mutta tämä nyt oli tälläinen tällä kertaa. Myös Reilly ja Tomei olivat hyviä.


Kouluarvosana: 8 1/2

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Niina Hakalahti: Aavasaksa (2010)


Siippani kirjoitti taannoin Jari Järvelän Zombiesta sanotaanko silkkihansikkain. Olemme ennenkin pohtineet blogimme hyvän tavan sääntöjä siinä mielessä, onko oikein dissata kotimaisia kirjailijoita vai voiko kaikesta sanoa rehellisen mielipiteen. Dan Brown tuskin vierailee Rakkaus on koira helvetissä -blogissa tiiraamassa arvioita uutukaisistaan, mutta pienessä kotomaassamme on mahdollista, että julkaiseva kirjailija egogooglettaa nimeään ja löytää enemmän tai vähemmän suorasanaisia arvoita hengentuotteistaan.

Oma lähtökohtani on kirjoittaa kirjoista rehellinen mielipide. En ole juuri koskaan kaunistellut ajatuksiani, vaikka välillä onkin hirvittänyt. En kuitenkaan koskaan tahdo hyökätä kirjailijan "persoonaa" kohtaan, vaan yritän pidättäytyä taidepläjäysten ruotimisessa.

Mitä Niina Hakalahden Aavasaksaan (2010) tulee, teen poikkeuksen sääntööni ja vältän dissauksen. Onhan tänään kuitenkin kesän ensimmäinen hellepäivä, enkä jaksa olla kurttuotsainen. Aavasaksan päähenkilöinä pyörivät hyvin yksiulotteiset sisarukset Seppo ja Sarita sekä heidän äitinsä, kontrollifriikki Marita. Hakalahti osuu omaan huumoripisteeseeni sijoittaessaan vätys-Sepon työskentelemään Ideaparkin Rax-buffettiin, jossa kauppareissullaan olevat lapsiperheet pistäytyvät sikailemassa. Sarita on omista unelmistaan luopunut, Italiaan mahtisuvun vesan kanssa avioitunut personal trainer, jonka elämä menee solmuun lastenhoitajan sairastuttua psykosomaattisesti.

Tarinan jankkaava opetus yksinkertaisuudessaan on se, että onnellisuus ei katso ns. maallista ympäristöä, vaan rupuyksiössään nyhjäävä Seppo voi olla tuhat kertaa tyytyväisempi elämäänsä kuin Sarita-sisko, jonka elämä roomalaisaikaisessa kivilinnassa ei tarjoa naiselle mitään sisältöä. Kirjan aineksista, varsinkin Marita-äidin komplekseista, olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta tälläisenään Aavasaksa noudattelee Tammen kultaisten kirjojen yksioikoisia opetuksia.

Kouluarvosana: 6 1/2

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Hunter S. Thompson: Suuri hainmetsästys (The Great Shark Hunt) (2010)


Tässä on toinen kirja, jonka arvostelua en ole saanut aikaiseksi. Jos totta puhutaan, en edes saanut koko kirjaa luetuksi loppuun.

En tiedä, ehkä jutut toimisivat paremmin pieninä annoksina, kuten ne on alunperinkin julkaistu. Suuri hainmetsästys on siis kokoelma Hunter S. Thompsonin lehtijuttuja.

Ja niitähän riittää. Kun kysyimme Sammakolta arvostelukappaleita luettavaksi, saimme sieltä kaksi puhelinluetteloakin paksumpaa kirjaa. Huh, varsinainen testi.

Jos Suuressa hainmetsästyksessä riittä juttuja, juttua riittää myös jokaisessa artikkelissa erikseen. Thompsonilta tuntuu vain tulevan ja tulevan juttua. Varsinainen papupata. Kaveri selittää ummet ja lammet ties mistä, kun tehtävänä on kirjoittaa juttu Super Bowlista tai Kentucky Derbyn laukkakisasta.

Enimmäkseen Thompson kirjoittaa tietenkin sekoiluistaan. Ja niissähän riittää. Poloinen britti Ralph Steadman, joka vastasi joissain Thompsonin jutuissa piirroksista, on pää pyörällä laukkakisoissa Thompsonin tutustuttaessa tämän dokaamisen ja muunkin päihteilyn saloihin. Dokaamista harrastaa tietenkin kaikki muutkin laukkakisoja seuraavat, joten siinä mielessä Thompson vain eläytyy yleisön osaan laittamalla kaikkensa likoon.

Asianajaja-kaveri Oscar Acosta puolestaan pärjää Thompsonin tahdissa päihteiden väärinkäytössä. Saatesanat Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -kirjaan ovat mielenkiintoista luettavaa. Joka toiseen väliin Thompson valittelee, että kyseessä on epäonnistunut näyte gonzo-journalismista, sillä kyseisen lajityypin pitäisi pohjautua tositapahtumiin. Toisaalta toiseen hengenvetoon kaveri muistelee trippien täyteistä Vegasin matkaa onnistuneena reissuna.

Super Bowlin aattona taas kiertää huhu, jonka mukaan Thompson on vetäytynyt johonkin murjuun rännittämään heroiinia kolmeksi päiväksi. Thompson ei tietenkään tee elettäkään katkaistaakseen huhulta siivet.

Edellä mainittujen juttujen lisäksi Suuressa hainmetsästyksessä muun muassa kuvaillaan chicanojen asuttaman losangelesilaisen barrion mellakoita sekä pormestarinvaalikampanjaa Aspenissa, jossa 29-vuotias "happopää" Joe Edwards oli asettunut ehdolle.

Sisällysluettelon mukaan juttua riittäisi vielä esimerkiksi Marlon Brandosta, Hemingwaysta ja beatnikeistä. Niitä odotellessa. Sopivina välipaloina muiden kirjojen välissä ne toimivat taatusti. Sellaista tykitystä Hunter S. Thompsonin kirjoitus parhaimmillaan on!


Kouluarvosana: 9

Jari Järvelä: Zombie (2010)

Olen lykännyt ja lykännyt arvostelua tästä kirjasta, sillä olisin halunnut keksiä siitä jotain positiivista sanottavaa. Ei ole kuitenkaan kiva dissata täysin kotimaista kirjailijaa.

Mutta. En osaa sanoa Jari Järvelän Zombiesta oikeastaan mitään, miksi se kannattaisi lukea. Okei, myönnetään, että kirjan avulla pääsee nojatuolimatkalle Sisiliaan, joka on kuvattu kirjassa varsin toden tuntuisesti. Näkee, että kirjailija on paneutunut asiaansa.

Zombiesta puuttuu kuitenkin se jokin. Kirjan lukeminen oli suoraan sanottuna ihan hirveän takkuista. Tiedä sitten johtuiko se lukijasta vai luettavasta.

Kaiken järjen mukaan puitteiden pitäisi olla kunnossa. Takakansi lupaa paljon. Pidän jalkapallosta. Ajatus italialaisesta urheilijatoimittajasta eksoottisessa Suomessa, jossa pitsa ja futis on huonoa, on mielenkiintoisen kuuloinen.

Mutta kun ei niin ei. En tiedä osaanko sanoa mikä kirjassa mätti, mutta näin vain oli. Ehkä, jos sanalla yrittäisi kuvata kirjan puutteita, olisi se lapsellinen. Don Juhon englanninkieliset leffoista lainatut repliikit aiheuttavat pienoisen myötähäpeän tunteen. tiedä sitten oliko se tarkoituskin.

Kuten oli varmaan Härmän näyttäminen sanotaanko ei niin kovin myönteisessä valossa. Sen sijaan murhanhimoisten mafiosojen jahtaaman päähenkilön, Angelon, käyttäytymisen epäuskottavuutta ei voi selitellä millään.

Jotenkin on tullut nyt mitta täyteen näitä semimasentavia Suomi-kirjoja. Taidan siirtyä joksikin aikaa ulkomaalaisen kirjallisuuden pariin.

Kouluarvosana: 7-

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Seppo Lampela: Hullu Klovni (2008)

Palataanpas taas sorvin ääreen pienen luovan tauon jälkeen. Jos jotakuta sattuisi vaikka kiinnostamaan.

Rikhardinkadun kirjaston Helsinki-hyllystä tarttui tällainen tekele mukaan. Ja kylläpäs osasi yllättää positiivisesti. Odotukset eivät kirjaa kohtaan olleet kovinkaan kummoiset, mutta, tsiisus sentään, Seppo Lampelahan osaa kirjoittaa! Siis Steen1. Siis proosaa.

Hullun Klovnin päähenkilöllä on jäänyt putki päälle otettuaan loparit mainostoimistosta. Viinaa, piriä ja mitä nyt eteen sattuu tulemaan. Vaimoke näyttää antisankarille ovea sekoilun riistäydyttyä käsistä tämän yhtenä ei niin kauniina iltana lyötyä poikaansa.

Sekoilu jatkuu päähenkilön parhaan kaverin luona, jossa tämä saa nukkua vaatekomerossa. Samalla alkaa sankarin kostotoimenpide entistä firmaansa ja sen nilkkiä pomoa vastaan.

Kaverukset alkavat pyörittää lounaslähettifirmaa, joka tekee eväänsä tien laidalta löytyneistä eläimenraadoista. Appeet he vievät entiseen mainostoimistoonsa, jossa alkaa kummallinen vatsatautiepidemia. Tyyppi murtautuu ex-pomon kotiin ja jemmaa hammastahnatuubeihin ja muihin vastaaviin erilaisia huumehia, minkä seurauksena pomon perhe pelkää olevansa sekoamassa. Perheen pojan dvd:t kaveri vaihtaa eläinpornoon. Pomon vaimolta lypsetään rahaa skientologikultiksi tekeytymällä. Aika kekseliästä. Osansa saa myös kaikesta Metron tekstaripalstalla valittava ämmä. Kostotoimenpiteiden ohella yritetään lämmitellä välejä myös perheeseen.

Juuh, ihan hyvinhän Seppo Lampela näyttäisi osaavan kirjoittaa.

Kouluarvosana: 8

P.S. Kirjan nimi tulee Pelle Hermannista, joka kirjan esittämän teorian mukaan on hullu, joka kuvittelee olevansa sirkuksessa töissä, vaikka sirkus on jättänyt pellen jo ajat sitten.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)

Tästä kirjasta on kirjoitettu varmaankin niin monessa blogissa jo, etten tiedä mitä tästä sanoisi. Sitä paitsi olen mykistynyt, niin vaikuttava lukukokemus oli!

Karkkipäivän keskeisin henkilö taitaa olla kirjailija Ari, jonka seuraan liittyy pieni poika Tomi. Tai Tok Kilmo, kuten pojan mielikuvitusmaailman nimi kuuluu. Tomi on heitteille jätetty poika, jonka äitiä eikä isää tunnu kiinnostavan pojan holhoaminen. Kun mummokin saa halvauksen, jää poika törkeästi heitteille.

Toinen oman onnensa nojaan jätetty lapsi on Mirja. Tai prinsessa, sessa Mirabella, kuten Tok Kilmo sanoisi. Tomin tehtävänä on pelastaa arestiin jätetty tyttö, mihin hän tarvitsee Arin apua. Mirjan yksinhuoltajaäiti on uraohjus, joka viilettää töissä yötä myöten, eikä ehdi kotiin katsomaan pikkuistaan päiväkausiin.

Sitten on vielä lastensuojelun työntekijä Katri, joka yrittää selvittää jännästi sotkuun meneviä juonen käänteitä. Kuka tarvitseekaan apua ja missä?

Kun lastensuojelukeisseistä on kyse, voi olettaa kirjan olevan rankan, ja sitä se onkin. Sen lisäksi Markus Nummen Karkkipäivä on mukaansatempaava ja otteessaan pitävä. Loistava kirja siis.

Kouluarvosana: 9 1/2

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Patrick deWitt: Puhdistautuminen (2010)

Tämä ruman näköinen kirja (kansi näyttää siltä kuin kirjaston kontaktimuovien alle olisi jäänyt häpykarvoja) tarttui toisen kerran kirjastosta mukaan ja tällä kertaa se tuli luettuakin. Onneksi: Patrick de Wittin Puhdistautumista voisi pitää jopa pienoisena löytönä.

Kirjan päähenkilö on losangelesilaisessa baarissa työskentelevä tiskari, joka juo itseään hyvää vauhtia hengiltä. Tiskarin ammattiin kuuluu työsuhde-etuna ilmaiset viinat, mitä päähenkilö käyttää surutta hyödykseen. Heppu kumoaa Jamesonia kurkkuunsa vähintään samaan tahtiin kuin baarin kanta-asiakkaat ja lasillisten välissä nappailee erivärisiä pillereitä kuin karkkeja konsanaan.

Päähenkiön lisäksi kirjassa esitellään koko joukko baarin kanta-asiakkaita, jotka ovat mainioita hahmoja. On entistä lapsinäyttelijää, tulevaa näyttelijää, cowboy-asuun pukeutuvaa junttia ja crack-addiktia. Kaikenlaisia luusereita. Päähenkilö ei perusta pahemmin kenestäkään asiakkaistaan ja juottaa talon tarjoamilla paukuilla eniten inhoamiaan tyyppejä oksennuskuntoon.

Välillä päähenkilö kuitenkin heltyy asiakkaisiinsa tai työtovereihinsa huomattuaan jotain inhimillistä heissä ja rakastuu heihin hessemäisesti. Tämän takia päähenkilö on jotenkin rakastettava, vaikka onkin melkoinen kusipää ja antisankari. Bukowskin jäljillähän tässä ollaan, ja jotenkin deWitt onnistuu saamaan renttumaisesta päähenkilöstä samanlaisen sympaattisen hahmon kuin Chinaski.

Kirjan kerronta on omituisessa sinä-muodossa. Sekin toimii kuitenkin.

Hyvä kirja tämä oli! Lopussa toivoin jopa, ettei kirja loppuisi, kun se läheni vääjäämättömästi loppuaan.

Kouluarvosana: 9

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Peter Franzén: Tumman veden päällä (2010)

Peter Franzénin Tumman veden päällä (2010) sai viime vuoden aikana melkoisen häkeltyneen vastaanoton lukijoiltaan. Yleisön ennakko-odotukset eivät olleet korkealla, kun taas yksi näyttelijä-laulaja-taiteen moniottelija pääsi julkaisemaan tilityksensä lapsuudesta. Minua ainakin harmitti, kun Franzén sanoi eräässä haastattelussa, että "häneltä pyydettiin kirjaa". Miksei minulta pyydetä kirjaa?!? Ei kukaan soita minun numerooni ja pyydä minua kirjoittamaan kirjaa. On niin väärin, että julkkikset saavat räpeltää mitä tahansa sontaa ja kaikki pääsee julkaisukynnyksen yli.

No anyway, kävikin niin, että Tumman veden päällä lukeneet alkoivatkin kakoa sanojaan. Kirja ei ollutkaan ihan sysihuono, vaan.... itse asiassa, ihan ok, jopa hyvä! Ennen omaa luku-urakkaani olin siis osannut karistaa negatiiviset ennakko-odotukset ja olin muutenkin alkanut uskoa Franzénin olevan yksi uusi henkilö harvalukuiseen monilahjakkuuksien listaan.

Kirja kertoo lounais-lappilaisesta pikkupojasta, Peetteri Ransseenista, kuten ihmiset tapasivat lausua. Pojan isäpuoli terrorisoi perheen elämää väkivaltaisella käytöksellään, ja jotkut kirjan kohtauksista olivat melko inhottavia lukea. Onneksi tiesin toiveikkaan lopun kompensoivan vähän ja tuovan helpotusta kärsimyksiin.

Franzénin vahvimpia puolia kertojana on tapa mennä sisälle tilanteisiin todellakin pikkupojan näkövinkkelistä. Tunnelmakuvat ovat hienon intensiivisiä ja ne herättävät lukijankin nostalgiset fiilikset ännänteen potenssiin. Olin esimerkiksi ihan unohtanut, miltä tuntui seistä ala-asteen joulujuhlassa osana joulukuvaelmaa, ja tuntea kynttilöiden lämpö pimeässä jumppasalissa. Kirja tuo tämänkaltaiset muistot kaikille yhteisiksi.

Itse en ehkä nostaisi tätä kirjaa "parhaimpien lukemieni kirjojen" joukkoon mutta ihan hyvä se silti on.

Mm. Zephyr on joutunut myöntämään kirjan hyväksi :-)
Jorin blogissa on lisää juttua kirjasta enemmän tietoa haluaville.

Kouluarvosana: 8

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Jann S. Wenner & Corey Seymour (toim.): Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä (2010)


Hunter S. Thompsonista (1937-2005) on mahdotonta kirjoittaa mitään ryydittämättä tekstiä runsaalla ja sekalaisella kuvasaasteella. Äijän habitus kertoo niin paljon enemmän kuin tuhat tai edes miljoona sanaa. Tsekkaa nyt tätäkin:

Mikä kettu!

Urotyön tehnyt Sammakko julkaisi viime vuoden puolella Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä -nimisen elämänkerran tuosta gonzoilevasta madmanista. Jann S. Wenner ja Corey Seymour ovat tehneet järkälemäisen urakan toimittaessaan vanhan ystävänsä hurjasta elämästä kokoelman muistoja ja katkelmia näihin yksiin kansiin. Gonzo on yksinkertaisesti must-read materiaalia kaikille Hunterista diggaileville. Ei voi mitään, se on vaan luettava. Tee se heti! Piste.

Kirjan 422 sivua ovat täynnä tilkkutäkkimäisiä puheenvuoroja Hunterin ympärillä häärineiltä ystäviltä ja perskärpäsiltä. Aivan heti luku-urakka ei näytä houkuttelevalta, mutta kas! Ensimmäiseltä sivulta lähtee vyörymään sellainen tykitys, että ekstaattinen lukelämys on taattu. Vauhti ei lakkaa hetkeksikään. Järkäleen lukee oikeasti päivässä (tai kahdessa), jos on oikein maaninen.

Nuori muttei viaton.
Kirjan toimittaneet Wenner ja Seymour olivat kumpainenkin Hunterille tuttuja Rolling Stone -lehden toimituksesta. Lehden perustaja Wenner näyttäytyy kirjassa ehkä läheisimpänä luottohenkilönä monipäisessä olalletaputtelijoiden katrassa, joka Hunterin ympärillä jatkuvasti huseerasi. Hunterin ilmiömäiset gonzoreportaasit eivät irronneet mieheltä helposti saati ilmaiseksi, vaan Wennerin (epä)kiitollisena tehtävänä oli mukautua neron oikkuihin ja tasapainotella eräpäivien ja vapaasti riehuvan hullun toimittajan välimaastossa. Sekä onnistunein että epäonnistunein tuloksin. Thompsonin kirjoitukset eivät pysyneet sovinnaisuuden rajoissa, mutta kynäniekka itse oli kirjoittajana pedantti pilkunnussija, joka pyrki aina parhaaseen tulokseen. Wenner tosin mutisee joutuneensa toimittamaan ja möyhimään Hunterin myöhässä lähettämiä juttuja aina pikkutunneille asti. Hunter oli Wennerille ja tämän lehdelle kuitenkin korvaamaton kultakaivos, josta oli pidettävä hyvää huolta. Tohtori oli käytännössä holhouksenalainen koko ikänsä kehdosta hautaan. Siis kuvainnollisesti; äijähän halusi tuhkansa laukaistavan tykillä taivaan tuuliin, ja näin myös tehtiin.


Kyseistä elämänkertateosta täytyy kiittää monestakin asiasta. Ensinnäkin se on täydellisesti päähenkilönsä näköinen, jopa siinä määrin, että pelkäsin kirjaan piilotetun dynamiittia. Meno yltyy päätähuimaavaksi, ja monesti aloin jo epäillä, liekö osa stooreista sepitettyjä. Hunterin ystävä, eversti Johnny Depp, joka muuten on kirjoittanut kirjan esipuheenkin, vannoo kuitenkin kaiken Hunterista sanotun pitäneen paikkansa. Yksi hauskimmista kohdista kirjassa oli selostettu tapaaminen Hunter S. Thompsonin ja Keith Richardsin välillä. Kukaan ulkopuolinen ei kuulemma saanut happojen keskustelusta pätkääkään selvää, mutta äijillä oli riittänyt keskenään hauskaa.

Tohtori Thompson ja Eversti Depp

Hunter S. Thompsonin koneisto toimi alkoholilla ja monenkirjavalla valikoimalla mietoja ja kovia huumeita. Uskomattomia määriä roinaa vetänyt ukko pysyi kuosissa sellaisissa latingeissa, että kuka muu tahansa olisi heittänyt lusikan nurkkaan vastaavaa yrittäessään. Äijän sisuskalut olivat timanttia, ja onkin ironista, että mikä lopulta kaatoi mestarin niin fyysisesti kuin lopulta henkisestikin, oli lonkkaviat ja muut tukirakenteisiin kohdistuneet iskut. Sydän ja maksa olisivat vielä jaksaneet. Liikuntakykynsä menetyksestä pelästynyt jäärä ampui itsensä helmikuussa 2005 kotonaan Coloradossa, poikansa ja pojanpoikansa leikkiessä viereisessä huoneessa.


Asehullu Thompson paukutteli mennen tullen aikaa ja paikkaa katsomatta. Tontillaan isäntä järjesti näyttäviä räjähdyksiä. Allaolevassa Youtube-pätkässä Conan O'Brien on kutsunut itsensä vierailulle Hunterin ranchille ja äijät alkavat ammuskella. (Youtube on muuten mahtava runsaudensarvi kaikelle Thompsoniin liittyvälle videomatskulle)



Hykerryttävä veijari!? No, ainahan näissä infantiileissa alkkiksissa (jollainen Hunter siis myös eittämättä oli) on jotain eläimellistä hoivavietin laukaisevaa. Kirja ei salaile Hunterin hutejakaan, vaan kertoo rehellisesti asioiden molemmat puolet ja jos asioilla on usemapiakin puolia, niin nekin. Esimerkiksi Hunterin ensimmäinen vaimo, Sandy, kertoo avoimesti Hunterin huonoatekevästä vaikutuksesta tämän elämään. Ihanneaviomieheksi Hunteria ei voi sanoa, isänäkään Hunter ei onnistunut (todistaa poika, Juan). Sandyn ja Juanin todistajalausunnoista päätellen epävakaan Thompsonin arvaamaton käytös todella pirstaloi läheisten henkisen terveyden.

Toimittaja työssään

Nyt voisi olla aika verestää muistoja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -filmin parissa. Johnny Depp ja Benicio del Toro tekevät suvereenit tulkinnat Thompsonista ja tämän asianajajasta (orig. Oscar Zeta Acosta), joka oli tiettävästi sellainen narkkari, jota Hunterkin pelkäsi.


Samat karaktäärt häärivät myös vuonna 1980 tehdyssä Where the Buffalo Roam'issa. Bill Murray ja Peter Boyle yrittävät eläytyä rooleihinsa, mutta epäonnistuvat siinä täydellisesti. Leffa on niiiin nöösi.


Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on aikaisemmin käsitelty Thompsonin Rommipäiväkirjaa. Sepustukseen voi käydä tutustumassa täällä. Kirjan elokuvaversiota odotellessa.

Vaikka tietäisit Thompsonin elämänvaiheista jo kaiken, suosittelen silti lukemaan vielä tämän elämänkertateoksen. Saa aikaan energisen fiiliksen! 


Kouluarvosana: 10

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat (2001)

Joskus tulee luettua kirjoja, jotka menevät totaalisesti toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Aulikki Oksasen Tryffelikoirat vuodelta 2001 on yksi tällaisista kirjoista.

Oksasen kirjallinen tuotanto on itselleni ollut täysin tuntematonta, ja olisi varmasti ollut vielä tähänkin asti, ellei Tryffelikoiria olisi keksitty sijoittaa kirjastossa hyllyyn, johon kirjastotädit ovat keränneet Helsinki-aiheisia romaaneja. Pyörin hyllyllä lähiöfetissini saattamana ja toivoin löytäväni uuden tuhannen ja yhden yön tarinat. Sellaisen sijaan kouraani tarttui tämä Kallion kaupunginosaan hetkittäin sijoittuva varttuneemman naisen tarina.

Joskus tulee luettua kirjoja, joiden päähenkilö ei kosketa tunteitani missään määrin. Tryffelikoirien Inni on sellainen henkilö. Itsesääliin taipuvainen Inni tuo mieleeni Rimmisen Nenäpäivän Irman, siis ihan vain sillä tasolla, että molemmat ovat kuusikymppisiä yksinäisiä naisimmeisiä ja kumpikaan ei pystynnyt tenhoamaan meikäläistä mukaan tarinaansa.

En jaksa kirjoittaa tästä kirjasta edes kunnon blogipostausta, sen verran haaleaa vettä se minulle oli. Ei siis totaalisen p*skakaan, mutta ei missään nimessä mikään tajunnanräjäyttäjäkään. Selkeän mielipiteen muodostaminen Tryffelikoirista käy liikaa työstä, ja koska tästä ei makseta minulle mitään, niin heitän hanskat tiskiin. Siirryn suosiolla seuraaviin haasteisiin.


Kouluarvosana: 6 1/2

P.S. Tätä kirjaa voisi suositella eläköitymistä harkitseville naisille, antiikinkeräilijöille ja Kalliossa asustaville yksinäisille sieluille.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Gordon Parks Jr.: Superfly (1972)


Andorrassa esitettiin keskiviikkona Gordon Parks Juniorin Superfly, blaxploitation-leffojen kiistaton kunkku. Leffan jälkeen oli vielä Funky Elephant -festareihin liittyvä klubi Dubrovnikissä. Mielenkiintoinen konsepti, vaikken lopulta lämmennytkään leffan jälkeen klubbailemaan, vaan haihduin melko pian paikalta. Mutta kuitenkin, kiva että tällaisia järjestetään.

Superflyn päähenkilö on Priest (Ron O'Neal), joka on mielettömän tyylikäs ilmestys, kuten kaikki elokuvan henkilöt. Priest on kokaiinidiileri, jossa ainoa nimeen viittava asia on kaulassa roikkuva risti, jolla kaveri rykii kokaa nokkaansa vähän väliä.

Tarina on tuttu. Priest haluaa tehdä vielä viimeisen keikan, jonka jälkeen on tarkoitus jäädä hyvin ansaitulle eläkkeelle. $300 000 ei riitä, pitää saada $500 000, jotta eläkkeellä voi elää herroiksi.

Nämähän on nähty, mutta väliäkös sillä, jos puitteet on kunnossa. Superfly paitsi näyttää hyvältä, myös kuulostaa siltä. Leffaa ei voi olla arvostelematta mainitsematta musiikkia, joka on Curtis Mayfieldin käsialaa. Luultavasti paras soundtrack ikinä.

Elokuvan loppuhuipennus on huikea. Siinä Priest pääsee näyttämään tappelutaitojaan (lyö roskiksen kannella valkolaista naamaan, ja heittää toisen mokoman roskapönttöön) ja verbaalista lahjakkuuttaan (Katkaisepa hiuksikin upeasta päästäni, niin olet kuollut).

Täydellistä!

Kouluarvosana: 10


torstai 31. maaliskuuta 2011

Tuukka Sandström: Taksipuhetta (2009)

Vuonna 2009 julkaistu Taksipuhetta kertoo otsikkonsa mukaisesti taksissa käydyistä keskusteluista. Tuukka Sandström, kirjallisuustieteen ja filosofian opiskelija, sai idean esikoiskirjaansa ajaessaan taksia Helsingissä. Voita leivän päälle tienatessaan Sandström sai tuta todella intensiivisistä tilanteista, joita kuski joutuu tuntemattomien ihmisten kanssa kokemaan. Asiakkaan kanssa käymänsä keskustelut Sandström kirjoitti muistiin heti tuoreeltaan ennen seuraavan kyydin ottamista. 

Kyydittävinä olleet ihmiset edustivat kansan jokaista kerrostumaa, ja jokaisesta henkilöstä tuntui pirssin takapenkillä kuoriutuvan esiin melkoinen karaktääri. Taksikuski kun tuppaa saamaan päällensä illan viimeiset ryöpytykset niin hyvässä kuin pahassa.

Kirja on pieni ja hauska. Sen voi oikeastaan lukea ison teemukin tahdissa näennäisen kepeänä välipalana. Vaikka kirja on humoristinen, siitä jää outo ja hämmentynyt jälkifiilis, mikä johtunee kirjan esiin nostamista teemoista: rasismista, väkivallasta, prostituutiosta, huumeriippuvuuksista, köyhyydestä. Vähän samanlainen, huono fiilis tuli taannoisesta HSL:n katumainoksesta, jossa esiteini-ikäinen poika hymyili vaivaantuneena metrosteissillä huulipunaläiskä poskessaan. Kuvateksti kuului jotenkin tyyliin: "Metromatkasta jäi Pekan poskeen muutakin kuin hymy". Sandströmin kirjaa lukiessa naurattaa samalla kieroutuneella tavalla, vaikka sen tietää olevan väärin.

Enivei, hyvin kirjoitettu esikoiskirja Sandstömiltä. Tyypistä löytyy lisää juttua esimerkiksi täältä.

Kouluarvosana: 8-

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Sakari Kirjavainen: Tinaharkko (2011)

Sakari Kirjavaisen Tinaharkko oli minulle mieluista luettavaa, sillä se kertoo Itä-Helsingin lähiöiden alkuajoista. Erityisesti kirja keskittyy Mellunmäkeen, mutta myös Puotinharjussa, Kontulassa ja Vuosaaressa seikkaillaan. Välillä käväistään myös Vantaan puolella Koivukylässä ja Rekolassa, jotka ovat omia kotikontujani. Mikäs sen mieluisampaa kuin lukea omasta kotiseudustaan, vieläpä varsin viihdyttävää tarinaa.

Tarinan päähenkilö on Jappe Kärpänen, lähiön lapsi, joka häpeää sukunimeään. Japen seikkailuista kerrotaan 70-luvun alun lapsuudesta 70-luvun lopun nuoruuteen, ja vielä 80-luvun aikuisuuteen. Japen vanhemmat ovat muuttaneet Meltsiin Karjalasta. Tai Mellariin kuten kirjassa sanotaan. Itse olen luullut sitä Meltsiksi, mutta en tiedä, ehkä Kirjavainen tietää paremmin.

Muita henkilöitä kirjassa ovat Japen veli Simo, joka nai nuorena toisen mellunmäkeläisen Sirjen ja muuttaa Pitäjänmäelle. Jappen kaveri Salakka ja tämän sisko Tiina ovat muita tärkeitä henkilöitä. Salakka sortuu päihteisiin ja Tiina myy itseään jo nuorena. Mettä-Rauno asustelee Mellarin metsissä ennen ryhdistäytymistään. Tämän tytär saa hermoromahduksen, jolloin tyttärentytär Raisa muuttaa Raunon luo Koivukylään. Karri kokee kovia huostaanotettuna nuorukaisena. Lukioaikoina Jappe viihtyy yskän autotalliyksiössä Marjaniemessä.

Muitakin henkilöitä vilisee kuin vilkkilässä kissoja, mutta tuossapa ne tärkeimmät taisivat olla. Tarina vaihtuu henkilöstä toiseen varsin nerokkaaasti, vaikkakin hieman epäuskottavasti (mutta sillä ei taida fiktiossa olla väliä). Aluksi olin, että mitä, kun tarina tuntui suoraan sanottuna töksähtelevän eteenpäin, mutta sitten pääsin kirjan rytmiin mukaan, ja tajusin, että se onkin varsin miellyttävä. Kirjavainen ikään kuin ampuu sarjatulella sinne tänne tarinan kulkiessa joutuisasti eteenpäin ja henkilöiden vaihtuessa aasinsiltojen kautta toisesta toiseen.

Kirja oli minulle kiinostavasta aiheesta, tarina rullasi hyvin, ja sitä oikein ahmi eteenpäin. Hyvä arvosanahan tällaisesta tulee.

Kouluarvosana: 9-

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Tommi Liimatta: Nilikki (2009)

Tommi Liimatan kolmas romaani, Nilikki, vuodelta 2009 on jo kolmas osoitus Liimatan muuntautumiskyvystä kirjailijana. Muovikorvon keskittyessä lappilaisten kylähullujen sielunmaisemaan, Nilikki paneutuu rovaniemeläisen huumekauppiaan päivärutiineihin ja kujanjuoksuun. Kirjan kertojana toimii Matinlassi, nilikki heppu, joka esiteltiin sivuhenkilönä jo Liimatan esikoisromaanissa Aksel Sunnarborgin hymy. Nämä kaksi kirjaa ovat ikään kuin toisiaan täydentävät sisarromaanit. Aksel Sunnarborgista kertova kirja sai Matinlassin näyttämään todella amatööriltä pikkurikolliselta, jonka poliisille kiinnijääminen oli ilmiselvää, Nilikissä puolestaan Aksel kuvailtiin todelliseksi luuseriksi. Kaveruksista kumpikaan ei siis ole telineen terävin kynä.

Nilikki on hersyvä kuvaus pikkukaupungin pikkurikollisesta, jonka tyhjän elämän täyttävät pimeän taksi ajo ja jatketun viinan ja kannabiksen kauppaaminen auton penkin alta. Liimatta tykittää tekstiä todella havainnollisesti ja pikkuisiin elämänviisauksiin keskittyen. Jo heti kättelyssä Nilikistä tulee mieleen Arto Salmisen syrjäytymisen kuvaukset. Salmisen lailla Liimatta kertoo häpeilemättä kivuliaista peräpukamista, pikkuhousujen haistelusta ja ruumiintoiminnoista.

"Ei voi tietää kenen tahraa yleisökäymälässä yrittää kusta irti, mutta irti sitä vain yrittää. Kai sitä tahtoo uskoa suihkunsa voimaan vielä kun eturauhanen on normaalikokoa."

Retostelun lomassa välittyy kuitenkin kriittinen ote nyky-yhteiskunnan elämänmenosta, työttömyyden ja syrjäyttämisen tematiikasta. Myönnän, että tämäntyyppinen kirjallinen ilveily on aina uponnut meikäläiseen kuin kuuma veitsi voihin, ja tästäkin syystä hurmioiduin Liimatan kirjoista eniten juuri Nilikkiin. Terävät elämänviisaudet ja niiden napakka esitystyyli yksinkertaisesti toimivat.

Kirjaa voi suositella niille, joihin uppoavat Salminen, Dan Fante ja muiden vastaavanlaisten suorasanaisten rötöstelijöiden edesottamukset.


Kouluarvosana: 8 1/2