Melkoiset nimet samassa lauseessa mainittuna. Tosin Burroughs ei meikäläisen mainitsemana välttämättä nouse ansioksi, sillä en Alastonta lounasta ole koskaan saanut loppuun asti luettua. Nisti ja Hämy upposivat toki kuin venäläisen anarkistin sormi fasistin silmäkuoppaan.
Burgessiin vertaaminen onkin sitten ylisanoja allekirjoittaneelta. Kellopeliappelsiini vain jää kovin kesyksi Eksodukseen verrattuna.
Eksodus on täynnä ultraväkivaltaa ja... niin, väkivalta kirjasta päällimmäisenä jää mieleen. Anarkistipunkkarit Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä vetävät päänsä täyteen erilaisilla aineilla ja tappelevat. Tappelevat poliiseja, natseja, futishuligaaneja ja toisiaan vastaan. Välillä tapellaan Moskovassa, välillä Valko-Venäjällä tai Prahassa.
Kirja koostuu katkelmista sieltä täältä, eikä oikein muodosta kokonaisuutta. Siitä Burroughskin mieleen tuli. Aluksi en pitänyt tyylistä, mutta näin jälkeen päin ajateltuna kai se oli tyylikeino siinä missä muutkin. Ehkä kerrontatapa kuvasi päähenkilöiden sekavaa ja pirstaleista elämää tjsp. Ehkä katkonaisuus oli ainoa oikea tapa kuvata tällaista genreä.
Tulipahan tutustuttua sellaiseenkin kulttuurin alalajiin, vaikken välttämättä sitä kovin glorifioisikaan. Eipä taida itse kirjoittajakaan. Hän elää tätä nykyä kuulemma rauhallista elämää antropologina ja kustantajana Suomen Tampereella.
Jos kiinnostaa kurkata todelliseen ug-meininkiin, suosittelen.
Kouluarvosana: 7 1/2
(Kestipä kauan keksiä kuinka blogianne kommentoidaan.... eh, vähänkös tuntuu tyhmältä nyt.)
VastaaPoistaMinä pidin tästä kirjasta paljon. Aluksi olin tosi hämmentynyt juurikin tyylistä, katkelmista sieltä täältä, mutta kun olin loppumetreillä, niin olin myyty. Kirjan ajatukset ovat sen verran ravisuttavia, että ne tekivät kirjasta minulle sen jutun. Ja pidin tästä enemmän kuin Kellopelistä.
Kiitos kommentista!! Ilmankos niitä tuleekin niin vähän, jos se kerran on hankalaa :P
VastaaPoista