Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (2011)

Aina välillä on oltava vastarannan kiiski, varsinkin jos siihen tuntee olevan tarvetta. Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni on saanut pelkästään positiivisia arvioita eri blogeissa, joten postaanpa vaihtelun vuoksi päinvastaisen arvostelun.

Minun suomalainen vaimoni on siis saksalaisen näkemys suomalaisesta vaimostaan ja tämän kotimaasta. Muualla on kiitelty kuinka Eilenberger selvästi rakastaa kumpaakin. Itse en taas vakuuttunut tästä ollenkaan.

Alkuun kirja tuntuu hauskalta. Eilenberger huomioi hyväntahtoisesti suomalaisia omituisuuksia. Puolessa välissä kaikki kuitenkin muuttuu. En tiedä muuttuiko joku minussa, aloinko saamaan tarpeeksi tästä jankutuksesta, vai muuttuiko kirjailijan asenne suomalaisia kohtaan. Hyväntahtoisuus oli yhtäkkiä mielestäni poissa ja asenne Suomea kohtaan muuttui vihamieliseksi.

Aluksi stereotypioilla mässäily tuntui toimivan. Sitten alkoi tuntua siltä, etteivät ne edes pitäneet paikkaansa. Tuskin Suomi ainoa maa on, jossa kotimaan uutiset luetaan ensin ja urheilutuloksissa kerrotaan kotimaisten urheilijoiden edesottamukset. Ja onhan se nyt ihan hassua, ettei ulkomaalaisten näyttelijöiden työtä raiskata dubbaamalla päälle jonkun suomalaisen urpon ääni. Siis että tekstityksestä pitää lukea vuorosanat. Härregud!

Sitäpaitsi mistä ihmeen agraari-Suomesta nämä stereotypiat on otettu? Jotain vanhojen ihmisten mökkirituaaleja kuvataan sivukaupalla. Paljon mielenkiintoisempaa mielestäni olisi ollut kuvata miltä tämän päivän kaupunkilaiset näyttäytyvät ulkomaalaisen silmiin. Käsittääkseni suurin osa ihmisistä asuu tätä nykyä Suomessakin kaupungeissa. Tottakai vanhat ihmiset puhuvat perunasta, jos suunsa aukaisevat. Sitä paitsi kirjailija myöntää, että niin hänenkin vanhempansa puhuvat.

Niin, ja entäs kun joku haluaa puhua kirjailijasta itsestään. Voi sentään, kun täytyy siis ihan aina puhua kaikista itsestäänselvistä saksalaisiin liittyvistä stereotypioista. Okei...

Eikä siinä kaikki. Mikä pahinta, kirja aiheuttaa paikoin myötähäpeää. Pahin synti mitä kirja voi tehdä... Opiskelija-aikaiset muistelot olivat noloja. En tykännyt kirjan rakenteestakaan. Punainen lanka on kirjailijan ja tämän vaimon häät, joita valmistellaan ja vietetään. Tämän tästä hypitään kuitenkin sekavasti takaumiin. Töksähtely häiritsi.

Ja sitten se suomalainen vaimo. Ihan niin kuin Suomeakin kohtaan, en ollut enää puolen välin jälkeen ollenkaan varma kirjailijan rakkaudesta häntä kohtaan. Minkä ihmeen takia nain tällaisen mastodontin tällaisesta junttimaasta, kun muitakin olisi ollut varmasti tarjolla. Että sellainen rakkaudentunnustus. Voin toki olla väärässä, niin monet olivat asian kuitenkin tulkinneet päinvastoin.

No, väärin tulkittu, mene ja tiedä.

Kouluarvosana: 6