Mustalaisäidin kehtolaulu (2014) on viides Marja Björkin kirjoittama romaani. Olen jostain syystä ajautunut lukemaan ne kaikki ilmestymisjärjestyksessään. Pelkästä ajautumisesta ei kai silti voi puhua, sillä Björkin tuotoksissa on aina ollut jotakin kutkuttavan vaivatonta ja kiinnostavaa, niin että seuraavaksi ilmestyvään romaaniin on aina ollut tarkoituksellinen mielenkiinto.
Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on Björkiltä arvioitu ainoastaan Puuma, joka, kaikella kunnoituksella, ei mielestäni ole lainkaan Björkin parhaimmistoa. Posliini ja eritoten Prole sen sijaan ovat!
Ja nyt siis myös Mustalaisäidin kehtolaulu. Björk on tunnettu siitä, ettei hän todellakaan kaihda arkaluontoisiin aiheisiin tarttumista. Päin vastoin tuntuu siltä, että kirjailijan antennit tarttuvat mitä sensaationahkuisimpiin uutisotsikoihin, joista tämä alkaa kehitellä itselleen kirjoitettavaa. Ja tämän lisäki vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on paljon omakohtaista elämänkokemusta, joista on hyvä ammentaa. Sitä paitsi Björk osaa nimenomaan pyöräyttää hyvistä aineksista kirjallisesti maukkaita keitoksia, joiden lukeminen on mitä miellyttävintä.
Mustalaisäidin kehtolaulu tarttuu aiheeseen, johon ei kannattaisi tarttua. Romaniperinteiden käsittelyä varten on tavallisesti ollut hyvä varautua silkkihansikkain. Björk, joka ei kaihda riskejä, nostaa kissan pöydälle ja "paljastaa" mustalaissuvun kertomuksessa kaikki puolet. Saaga alkaa Sikristä ja Väinöstä, verraitan edistyksellisestä romanipariskunnasta, joka haluaa perheelleen pysyvän torpan loppumattomalta näyttävän kiertolaiselämän pelastukseksi. Sikri synnyttää joka vuosi lapsen, joista vanhin tytär Marita alkaa kuljettaa kertomusta eteenpäin. Marita haluaa elämältään muutakin kuin lastentekoa, kerjäämistä ja kauppaamista ja huushollin puhtaanapitoa. Marita haluaa käydä koulua.
Sikri, Väinö ja Marita ovat kirjan sympaattiset henkilöhahmot, jotka joutuvat kohtaamaan ei niin sympaattisia sivuhenkilöitä. Vaikka kulttuurin erikoislaatuiset tavat eivät olekaan tätä päivää ja paljon kritisoitavaa löytyy, ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia kulttuurissa kuin kulttuurissa.
Björkin tarina romanisuvun kehityskaaresta olisi voinut päättyä siirappisesti ja ehkä epäuskottavasti. Kirjan puolivälissä ehdin jo pelätä, että Björkin kynnet ovat tylsistyneet, mutta pelkoni oli turha. Kyllähän Björkiltä löytyi taas mukavasti uskallusta käsitellä teemaa joka suunnasta, ei vain hymistellen.
Björkin kirjoitustyylissä on jotain todella miellyttävää ja viileää. Toteavaa. Pidän siitä, ja tekstin lukeminen on suuri nautinto. Marja Björkin kirjoissa yhdistyvät mielenkiintoiset teemat sekä hiotun pelkisetty kirjoitustyyli. Voi kai huoletta sanoa, että Mustalaisäidin kehtolaulu on ehkä Björkin parhain hengentuotos. Kuten aina kirjailijan teoksen luettuani ihmettelen, mitähän seuraavaksi on luvassa.
Kouluarvosana: 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti