Unohtakaa Eckhart Tolle, Deepak Chopra ja mitä näitä nyt on. David Foster Wallace tekee sen viihdyttävämmin, oivaltavammin, hauskemmin ja kaikin mahdollisin hehkutusadjektiiveimmin.
Yhdestä tyhjänpäiväisestä Johnny Depp -filmatisoinnista jäi päähäni elämään yksi lausahdus: "Hän kirjoittaa filosofiaa runomitassa". Sitä mukaillen David Foster Wallace kirjoittaa psykologiaa kaunokirjallisessa muodossa (=nero).
Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja antoi ehkä enemmän ahaa-elämyksiä kuin yksikään selfhelp-kirja, maailmankirjallisuuden klassikko (so. Dostojevski tai Hesse) tai terapiatunti.
Tiedän, että minulla on tapana arvottaa suhteettoman korkealle viimeisimpiä hengellisiä kokemuksiani, joten laimennetaan nyt hehkutusta ja todetaan, että kirjan avulla on mahdollista avata jokaisen kaapista löytyviä luurankoja. Ja jos ei luurankoja saa kalistettua kokonaan pois kaapista, on niille vastenmielisten tyyppien lyhyiden haastattelujen avulla ainakin mahdollista nauraa päin naamaa (vrt. Arosusi). Niin itsekeskeisiksi ja mitättömiksi nykyihmisen ongelmat näyttävät kutistuvan Wallacen ruotiessa niitä piinavan yksityiskohtaisesti.
Vai kutistuvatko sittenkään, sillä toiseksiviimeinen novelli asettaa hykerryttävän nerokkaasti psykoottisen joukkoraiskaajakiduttajamurhaajan ja yhden yön suhteita metsästävän supliikkimiehen mielisairaudet saman viivan alle.
Hävettää, että olen antanut yhdellekään kirjalle ennen tätä täyden kympin.
Kouluarvosana: 10 (Kun ei enempääkään voi antaa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti