Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy (2004)

 Männä viikolla olen ottanut asiakseni tutustua Tommi Liimatan romaanituotantoon. Tuo Absoluuttisesta Nollapisteestä tuttu virtuoosi on kunnostautunut paitsi musiikin myös kirjallisuuden ja kuvataiteen saralla, minkä tuloksena tyyppi on julkaissut melkoisen liudan sarjakuvaa, runoutta, proosaa ja toimituksia. Täytyy sanoa, että aika monella suunnalla Tommi on huseerannut, mutta liekö laatu taattua? Lyriikat ovat olleet erikoisia mutta toimivia, runotuotantoon en ole vielä koskenut ja romaaneihinkin sain tartuttua vasta nyt. Olenkin nyt yhteen putkeen lukenut kaikki Liimatan kolme romaania, joista kaikista yritän rustata mielipiteeni peräjälkeen. Beware.

Aksel Sunnarborgin hymy ilmestyi vuonna 2004 ollen Liimatan ensimmäinen
kokopitkä romaani aikaisemmin julkaistujen sarjakuva-albumin ja runokokoelman jälkeen. Kirja kertoo häthätää parikymppisestä Akselista, joka pakkaa vähät tavaransa Hiaceen ja muuttaa tyttöystävänsä kanssa Lapista etelään. (Luulin muuten koko ajan, että Helsinkiin, vasta myöhemmin tajusin, että Tampereelle). (Sorry, väkisinkin tulee Mikko Zetterberg -assosiaatiot). Aksel ja Laura ryhtyvät asumaan lähiökaksiota, joka ei liene sisustuslehden kansikuvasta, mutta joka välttää vähääntyytyväiselle nuorelle parille. Rakkaus on pariskunnan välillä muuttunut kaveruudeksi, ja asumisjärjestelyt tuottavat päänvaivaa Akselin tarvitessa tilaa ympärilleen. Laura haluaa paijata jotain, joten hän ottaa lemmikiksi kissan. Päivät kuluvat Kelan hakemuksia täytellessä, teetä keitellessä ja menneitä muistellessa. Kyseessä on kertomus laman lapsista, työhön tottumattomista lapatossuista.

Aksel on aivan pihalla omassa elämässään. Hänen eteensä tupsahtavat suuret päätökset ovat luokkaa "ranskalaisia vai lihapiirakkaa?", työnvälitys jättää rauhaan ja on aikaa inventoida vanhoja levyjä ja c-kasetteja. Laura alkaa pikkuhiljaa kyllääntyä Akselin habitukseen; jätkä ei ole käynyt kuukausiin pesulla, tukka heiluu laattana päässä ja koko asunto alkaa olla yksi iso hygieniariski. Ero on väistämätön.

Kirja kertoo hukassa oleva ihmisen mielenliikkeistä, masennuksesta ja siitä hiljalleen toipumisesta. Lauran lähdettyä Aksel joutuu elämäntilanteeseen, jossa pohditaan isoja kysymyksiä; kuka isä oli ja miksi isä jätti perheensä, ja hukkuiko isä jäihin sittenkään vahingossa? Akselin äiti on tunteiden patoaja, jota syöpäepäilykään ei hetkauta. Miksi Akselista tuli sisäänpäin kääntynty lapsi? Öh... Aksel tekee sukututkimusta ja yrittää selvittää, mitä Sunnarborgin miehet ovat olleet olevinaan. Hän päättää mennä sterilisaatioon heti kun mahdollista. On itsestään selvää, että Sunnarborgin suku saa luvan katketa Akseliin. Olkoon hän viimeinen Sunnarborg.

Liimatta antaa äänen laman lapsille, ja kieltämättä se on aika tukkoinen. Akselin koneisto ei lähde köhimättä käyntiin, vaan yksityiskohtia joudutaan hiomaan erityisen tarkkaan. Aksel opettelee ulkoilemaan, pyörällä tai kävellen, käymään suihkussa ja ottamaan kaljaa maltillisesti, ja kas, pian vuokratyöfirman kautta saadut tuurauspätkät sekalaisissa liukuhihnahommissa alkavatkin näyttäytyä keinona päästä sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa. Aksel saa herätyksen; rahan eteen täytyy nakella laatikoita, mutta saapahan samalla jutella jonkun kanssa.

Adjektiiveja, joita Liimatan esikoiskirja tuo mieleen: tahmea, haiseva, hämärä, tunkkainen, hidas, sotkuinen, epäselvä. Vähän niin kuin koko 1990-luku silloisen nuoren ja lapsen silmin.

Lukukokemuksena Aksel Sunnarborgin hymy ei ollut kovinkaan ekstaattinen. Jotkut osat tuntuivat kohtuuttoman irrallisilta, kuten yhden kokonaisen luvun kestävä dialogi, tai Akselin päätyminen erämaamökille setänsä kanssa. Toisaalta, ei kai mikään ole täysin yhdentekevää missään asiassa.


Kouluarvosana: 7