Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas kertoo kahdesta miehestä, jotka luulevat löytäneensä, tai ainakin päässensä lähelle elämän tarkoitusta. Toinen nauttimalla elämästä täysin siemauksin, toinen kirjoista ja kieltäytymällä. Epäselväksi ainakin itselleni jäi, kumpi on parempi keino, kumpikin yhtä hyvä, toinen parempi, vai kultainen keskitie. Itse koittaisin ehkä jälkimmäistä.
Zorbas on kreikkalainen sekatyömies, joka lyöttäytyy yhteen kirjan kertojan, nimettömänä pysyttelevän isännän, tai "musteentuhrijan" kanssa. Jälkimmäinen ihastuu ja vihastuu Zorbasiin ensimetreiltä lähtien ja palkkaakin tämän työnjohtajaksi ruskohiilikaivokselleen Kreetalle.
Kreeta tapahtumapaikkana oli syynä sille, että kirjan kaivoin hyllystäni juuri nyt. Kivastihan saarta ja sen elämänmenoa on kirjassa kuvattu, joten lomalukemisesta kirja kävi oikein hyvin. Yllättävän kehitysmaana tuo sivistyksen kehto kirjassa näyttäytyi, mutta mikäpä moiselta olisi 1940-luvulla välttynyt.
Toinen keskeinen teema kirjassa on siis elämän tarkoituksen etsiminen. Kirjanoppinut musteentuhrija haluaa innokkaasti tietää mitä elämänjanoinen kansanmies on aiheesta mieltä. Itsellään hänellä ei ole kuin kirjoista ammentamansa itämaisen filosofian käsitys. Musteentuhrija kärttääkin kovasti Zorbasia iskemään tarinaa, ja sitähän Zorbasilla riittää. Kun sanat loppuvat kesken, tai puhuminen alkaa kyllästyttää, mies ottaa avuksi Santourin soittamisen ja tanssin. Ja kirjailija on haltioitunut mitä ikinä Zorbas keksiikin.
Ystävyys on yksi teema kirjassa. Zorbasin ohella käsitellään kirjailijan ystävyyttä johonkin kirjekaveriin. Vähän tulee mieleen, ettei mies ole tullut kaapista ulos, niin kovasti hän miehiä rakastaa ja karttaa naisten seuraa. Tämä voi tosin olla vallan väärä johtopäätös, sillä tuollainen meininki taitaa kuulua johonkin itämaiseen filosofiaan. Ei kai Hessekään homo ollut?
No joo, sivuraiteillehan tuollaisen miettiminen taitaa viedä, joten kirjoitetaan nyt vielä joutenolosta. Tai siis sellaisesta vapudesta tehdä mitä haluaa. Kivahan se olisi, jos ruskohiiliesiintymät tulisivat suvulta perintönä ja olisi aikaa kirjojen lukemiseen tai elämästä nautiskeluun. Toisaalta Suomessa on onneksi sosiaaliturva...
Parasta antia kirjassa onkin juuri vapaus tehdä mitä huvittaa. Kun Zorbas on maseentuneena kaivoksen tuottamattomuudesta ja köysiratavirityksien epäonnistumisesta, saakin hän räkäiset naurut isännän kanssa, kun molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hitot kaivoksesta ja köysiradasta, kunhan on hauskaa.
Ajoittain pitkäpiimäistä luettavaa, mutta ajan kanssa tästä onnistui naattimaan ja on lopulta tyytyväinen, että jaksoi (ihan liian pienellä printillä painetun) kirjan loppuun asti. Loppua(kaan) en ymmärtänyt. Se oli surullinen.
Kouluarvosana: 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti