Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (2012)

Olen aina pitänyt westerneistä, erityisesti spaghetti-sellaisista (en malta odottaa Quentin Tarantinon uusinta leffaa, joka on juuri sellainen). En kuitenkaan ole tajunnut, että länkkäreitä voisi myös lukea (Tex Willeriä lukuun ottamatta). Enkä olisi vieläkään tajunnut, ellei Patrick deWitt olisi kirjoittanut sellaista. Ihastuin nimittäin deWittin kerrontaan luettuani hänen esikoisensa Puhdistautuminen (arvostelu täällä) reilu vuosi sitten. Silloin kirjoitin kirjan olevan pienimuotoinen löytö.

Odotukset olivat siis jo korkealla deWittin suhteen, joten sinällään Sistersin veljeksiä ei voi varsinaisesti pitää löytönä. Toisaalta löysin länkkärigenren, jota tuskin tulen kuitenkaan tämän jälkeen lukemaan juurikaan enempää. Niin erilainen Sistersin veljekset on kuin tavallisten länkkärien olettaisin olevan.

Kirjassa on toki matkan tekoa hevosten selässä halki villin lännen, pyssyn pauketta, viskin juomista, huoria ja sen sellaista stereotypiaa, mutta niitä käsitellään jotensakin tuoreella otteella. Jo Puhdistautumisessa kävi selväksi, että deWitt osaa kirjoittaa rentuista, joita kaiken järjen mukaan tulisi vihata, jotenkin empaattisesti. Vähän niin kuin Bukowski.

Jo Bukowskin nimen mainitseminen samassa lauseessa Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tulisi herättää kelloja niin, ettei perusteluja kyseisen kirjailijan erinomaisuudesta oikeastaan tarvitsisi enää kirjoittaa. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin anekdootteja Sistersin veljeksistä.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Eli, joka ryöstää, murhaa ja ryöstömurhaa veljensä Charlien kanssa satunnaisia ja etsimällä etsittyjä vastaantulijoita. Eli on kuitenkin rakastettava hahmo koittaessaan outona lintuna villissä lännessä muun muassa laihduttaa, pestä hampaita ja rakastaa. Myös Charliesta kuoritaan kerros kerrokselta lopulta empaattinen hahmo, kuten myös kaiken maailman limanuljaskoista. Varsin bukowskimaista siis!

Suosittelen muillekin kuin länkkäreiden ystäville.

Kouluarvosana: 9-