 |
| Kuva: Siltala |
Ollikainen on minulle uusi tuttavuus. Esikoisromaani Nälkävuosi kertoi myös menneestä ajasta ja voitti kirjabloggareiden vuoden kirja -palkinnon.
En tiedä kuinka Ollikainen osasi kuvata 1600-lukua, mutta 1930-luvun kuvaus ei mielestäni mennyt ihan nappiin. Käännetty sanajärjestys ja kursiivit eivät luoneet minusta tarpeeksi autenttista tunnelmaa.
En päässyt kieltolain ajan sankareiden pään sisälle: Minulle ei käynyt ilmeiseksi miksi heitä kiinnosti musta magia niin, että he kaivoivat haudoista ruumiita ja leikkasivat heistä osia upottaakseen ne Tattarisuon lampeen. Tiedän, että niin kävi, mutten vieläkään miksi.
Periaatteessa pidin kirjasta. Kaikki on kuin suoraan oppikirjasta: Ajasta toiseen hyppelyt ja ahaa-elämyksinä paljastuvat käänteet henkilöiden historiassa pitävät otteessaan, varsinkin, kun kirjan tietää loppuvan hetkellä minä hyvänsä (siinä on vain 150 sivua).
Mutta. Olivatko nuo oivallukset oikeastaan maata järisyttäviä? Niissä koki ahaa-momentin, muttei vau-efektiä. Olisiko sadussa, varsinkin mustassa sellaisessa voinut revitellä hiukan enemmän? Mitä jos eri ajoissa seikkailevien henkilöiden tarinat olisivat kietoutuneet niin yllättäviksi spiraaleiksi, että lukija olisi haukkonut henkeä? Olisivatko eri aikakausien vierailut Tattarisuon lähteellä voineet olla niin jännittäviä, että lukijan niskavillat olisivat nousseet? Ja miksi juuri Tattarisuo?
Aineksia olisi ollut enempään.
Kouluarvosana: 8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti