Lena Dunham: Tiny Furniture (2010)

Kuva: ifcfilms

Yleensä koitan olla kovasti ajan hermoilla ja katsoa leffat hyvissä ajoin ennen parasta ennen päiväystä. Yritän mukamas myös kertoa mielipiteeni leffoista ennen kuin niistä olisi jo yleinen konsensus niin sanotuissa asian_tuntia_piireissä.

Lena Dunhamiin tutustuin kuitenkin vasta saatuani tietää kyseessä olevan ilmeisesti yksi Y-sukupolven kiistattomimmista neroista. Koirakaverini yritti tuputtaa Dunhamin Girls-sarjaa, mutta minulla on kiusallinen taipumus asettua aina silloin tällöin vastakarvaan jonkun minulle uuden asian noustessa ilmiöksi. Sitä paitsi HDMI-piuhamme oli rikki, enkä halunnut tihrustaa sarjaa sivusta läppärin ruudulta.

Kun perjantaiksi järjestyi pyytämättä ja yllättäen vapaailta, suostuin irtopisteiden toivossa katsomaan vastikään telkkariesityksessä olleen Dunhamin elokuvan Tiny Furniture. Dunham on ohjannut, käsikirjoittanut ja näytellyt elokuvan ennen huippusuosion saanutta Girls-sarjaansa. Vahvasti omaelämän makuisessa elokuvassa Aura (Dunham) on juuri valmistunut collegesta ja muuttanut takaisin New Yorkiin äitinsä luokse.

Leffan alkaessa ihmettelin ääneen, näinkö reilu kaksikymppisen kotona asuvan naisen elämästä saa kokopitkän elokuvan verran irti. Aura tulee alussa kotiin, kutsuu äitiään kullaksi ja hengailee tämän ja siskonsa kanssa. Aineksia johonkin elämää suurempaan, siis...

Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin muuttuneeni sulaksi vahaksi Dunhamin käsittelyssä. Talouskriisin puhjettua työttömäksi valmistuneen nuoren aikuisen elämään oli helppo samaistua. Sukulais- ja ystävyyssuhteissakaan kaikki ei menekään kuin kirjoissa, vaan esimerkiksi äiti ja sisko (joita näyttelevät Dunhamin oikea äiti ja sisko) muodostavat naurettavan ärsyttävän jengin Auraa vastaan.

Poikaystävä, joka ei siedä kosketusta ja vaikeasti tavoiteltava työkaveri ovat riemastuttavan 2010-lukulaisia miehen malleja. Edellinen on kiinnostava, koska on "jonkin sortin nimi Youtubessa". Äidille saa selitellä joka toinen päivä valmistumisen ja työllistymisen ja parisuhteesta toiseen siirtymisen välisen vaiheen  olevan vaikea. Sitä paitsi äitikin on elänyt täysin samanlaista vaihetta kolmekymmentä vuotta sitten.

Auraan nyt vaan on miljoona kertaa helpompi samaistua kuin Sinkkuelämän leikeltyihin pintaliitäjiin. Dunham vain jotenkin on Aurana, ja se tuntuu enemmän kuin riittävältä. Samanlainen aitous on huokunut viime aikoina muistaakseni vain Linklaterin Boyhoodista.

Parasta ennen -päivä ei näemmä aina mene umpeen seuraavan vuoden Oscar-ehdokkaiden valloittaessa valkokankaat.

Kouluarvosana: 10