torstai 9. heinäkuuta 2015

Aku Ojala: Antelias kaupunki (2015)

No niin, nyt tullaan lukukokemukseen, jonka täytyisi täyttää jättisuuret, suorastaan kohtuuttomat odotukset ja Celinen, Bukowskin ja Millerin kotoutetut tuohivirsut. Me täällä Rakkaus on koira helvetistä -blogissa olemme useasti maininneet taipumuksemme herkutella Bukowski-tyyppisellä kirjallisuudella, tosin tämäkin taipumus taitaa olla pian taitettu kasvavan elämänviisauden myötä näin vaivihkaa lähestyvän keski-iän kynnyksellä. Rentturomantiikassa ei sinällään ole mitään pahaa; olemmehan mekin ammentaneet parikymppisinä sielunravintoa Kallion kuppiloissa ja rähjäisillä keikkapaikoilla. Jossakin vaiheessa osana luonnollista kehitystä tuo retostelu alkaa väkisinkin näyttäytyä lapsellisena. Aku Ojalan Antelias kaupunki (2015) voisi periatteessa hyvin sijoittua Kallion rosoiseen katukuvaan ja keskeneräiseen pseudointellektuellin ajatusmaailmaan. Näillä oletuksilla ainakin itse odotin kirjalta paljon, joskin pessimistinä pelkäsin pahinta.

Antelias kaupunki kertoo kolmikymppisestä Anterosta, kaupungin katuja mittailevasta kirjailijatulokkaasta, jonka meriitteihin ei toistaiseksi kuulu kuin pari runokirjaa. Antero on kuitenkin "valittu": häntä ei ole tarkoitettu yksitoikkoisiin paskaduuneihin, vaan hänet on valittu ajattelua vaativiin tehtäviin. Esimerkiksi kirjailijaksi. Anteron inspiraatio ei ole kestävää laatua, vaan muutaman liuskan rustailun jälkeen innostus loppuu, ja tarinanaluista ei kehkeydy kokonaista stooria. Silloin Anteron ei auta kuin lähteä saalistamaan kokemuksia, ja kengänkuluttaja päätyykin kummallisen onnekkaasti piukkapeppuisten naisenalkujen lakanoihin lähes joka kerta, kun hän poistuu kotiovestaan. Olisi pikkaisen tehnyt mieli tietää, minkälainen oli Anteron onnen amuletti, jolla hän naiset hurmasi ja kellisti. Realistisesti sanottuna Antero ei ehkä kuitenkaan ole sellainen saalis, jonka perään pimujen kannattaisi kauan itkeä.

Antelias kaupunki ammentaa "nuoren miehen yksinäinen odysseia kaupungin halki" -traditiosta. Päähenkilö on ainakin omasta mielestään henkisesti ylemmällä tasolla kuin kanssakulkijansa. Hänen narsistinen harhaisuutensa johdattaa hänet tekemään itsekkäitä tempauksia, joiden tuhoisia seurauksia Antero ei jää katselemaan. Kirjassa ei ole perinteistä alku, keskikohta, loppu -kaavaa, vaan päähenkilö haahuilee päänsä sisällä ja kaupungin kaduilla tasapaksun löysin rantein. Kun kirjassa ei tapahdu mitään, on sisältö täynnä Anteron tuttaviensa kanssa käymää tekointellektuellia jorinaa. Sellainen ei oikein edistä mitään, eikä tee Anterosta vakuuttavaa ajattelijaa.

Oikeastaan Antero ei ole mitenkään erityisen sympaattinen kaveri. Kirjan loppupuolella Ojala päättää lunastaa kirjanliepeessä antamansa lupauksen surrealistisesta sisällöstä ja liittää kirjaan kertomuksen viemärirotasta. Mitä ilmeisimmin irrallisen katkelman tarkoituksena on rinnastaa "kusen ja paskan seassa" rämpivien viemärirottien sekoilu kivikatuja tallailevien päämäärättömien ihmisten elämään. Antero on sympaattinen kuin viemärirotta, I get it.

Naisten perässä kulkeminen ja pseudoälykkäiden hokemien toistelu käy Anterollekin lopulta raskaaksi, ja hän pysähtyy mietiskelemään elämäänsä Maailman kauneinta taidemusiikkia vol. 5:n tahdissa. Voisiko olla niin, että Anteron harhainen ylimielisyys muihin nähden on jämähtänyt teini-ikäisen asteelle? Sitoutumiskyvytön Antero oppii todennäköisesti sitoutumaan vasta nelikymppisenä, jolloin ikäluokkansa muilla uroilla on jo abiturientti-ikäisiä lapsia. Olisiko sittenkin niin, että Anteron pilkkaamat keskitientallaajat saavuttavat sittenkin enemmän? Ainakin enemmän kuin läpyskällisen runoja?

Ojala osaa kirjoittaa hyvin ja käyttää maukkaita kielikuvia ja havaintoja. Ongelmalliseksi koin liiallisen tarpeen selittää Anteron tekemisiä sen sijaan, että Anteron edesottamuksia olisi saanut vain katsella. Mieleeni tulee taanoin lukemani Sami Rajakylän Pätkärunoilija, joka kertoi saman tyyppisestä, jaloja kirjallisia ja seksuaalisia ambioita täyttämään pyrkivästä miehenalusta. Pätkärunoilija päästi lukijan "enemmän lähelleen". Käsittääkseni syynä on se, että Pätkärunoilijan Keijo ei missään vaiheessa pyri olemaan täydellinen.

Antelias kaupunki ei päästä lukijoita eikä kirjailijaansa helpolla; voi olla vaikeaa voittaa hyväksyntää naistenkaato-genrellä, keskenkasvuisella päähenkilöllä ja pseudofilosofialla. Ainahan toki kannattaa yrittää. Ehkä seuraavalla kerralla jotain muuta?

Kouluarvosana: 6,5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti