Vältyin aikanaan tartunnalta blogistaniassa riehuneelta Miina Supis -manialta. Kun aikaansa seuraavat tosilukijat olivat siirtyneet jo jonkin toisen ilmiön pariin, käsiini joutui jostain syystä Liha tottelee kuria.
Olin ihmetellyt miten punttisalien sielunelämästä kirjoitettu vitsikirja höystettynä härskeillä panokohtauksilla jaksaa kantaa kokonaisena kirjana. Yllätyin kirjan viedessä mukanaan ensi sivuilta lähtien. Olihan se hauska, mutta myös vietävän vetävästi kirjoitettu. Ja kyllä, tarkistin Supisen omasta blogista, henkilöiden tarinat olivat traagisia kuin äitinsä vietelleellä miesparalla.
Orvokki Leukaluukin on kuin nykyajan oraakkeli, joka kertoo puoleensa kääntyneille toiveikkaille nuorukaisille näkemyksensä heidän traagisesta tulevaisuudestaan. Taiteellisesti lahjakkaalle 19-vuotiaalle tulevaisuuden toivolle uraneuvoja ehdottaa maskeraajan ammattia, Sagrada Familian arkkitehtuuria ihailevalle nuorelle miehelle elämäntyötä suntiona, "eräänlaisena kirkon talonmiehenä".
Ikinä en ole kuullut Miitta Sorvalin lukevan uraneuvoja, mutta voin kuvitella todellisuudentajunsa kadottaneen vanhemman rouvashenkilön vastaavan ääni hieman väristen nuorten urauteluihin yhtä huonolla menestyksellä kuin tosielämän opinto-ohjaajat.
Tarkkanäköisistä havainnoista mieltäylentävimmät liittyivät ehkä kirjailijaan, joka eristäytyy muusta maailmasta kirjoittaessaan päivästä toiseen. Rupeaman välissä vaihdettu sulake tai kyläily mummolla tuntuu kirjailijasta niin eksoottiselta, että hänen kertoessaan niistä myöhemmin tekstissään, lukijat ihmettelevät hänen omalakista (kirja on täynnänsä näin maukkaita sanoja) havainnointiaan:
"Mummo vaikuttaa ihmeen kiinnostavalta yksilöltä ja sulake voi olla jopa niin sanottu kirjallinen motiivi."
Kouluarvosana: 10- (Liian lyhyt, eikä Miitta Sorvali lukenut tätä minulle)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti