Mahtavuutta!Eipä tästä rainasta muuta voi sanoa. Kävin katsomassa tämän vuonna 2002 Michael Winterbottomin ohjaaman mestariteoksen Elokuva-arkiston valkokankaalta, jolloin musiikkipainotteinen tarina pääsi tehokkaasti oikeuksiinsa. Huh huh, mikä kokemus.
Hersyvä 24 Hour Party People kertoo punkin ja new waven mahtivuosista 1976-1992 urbaanissa Manchesterin teollisuuskaupungissa. Pääosassa häärii Toni Wilson (mahti-Steve Coogan), innokas musa-diggari ja "mediavaikuttaja", joka päättää perustaa Factory Records -nimisen levy-yhtiön mahdollistaakseen uusien kyvykkäiden punk- ja new wave -bändien esillepääsyn antaen näille täydet taiteelliset ja taloudelliset vapaudet tehdä musiikkia. Wilsonin Hacienda-klubilla nähdään hurjia keikkoja Joy Divisionilta, New Orderilta ja Happy Mondaysilta. Hahmot Wilson, Ian Curtis, Shaun Ryder ja monet muut mehukkaat tapaukset pyöräyttävät hullunmyllyn hurrikaanina sellaisiin sfääreihin, että toisinaan todella uskoin itsekin olevani sekoilussa mukana.
Steve Cooganille täydet pojot uppoutumisestaan Wilsonin karaktääriin. Ylisanat eivät riitä tässä tapauksessa. Wilson on jonkin sortin neksus tarinassa, jota tosiasiassa pyörittävät sattumat, vahingot ja tietenkin musiikki. Wilson on tragikoomisen idealistinen kertojahahmo, joka suvereenisti kommentoi elokuvan menneitä, nykyisiä ja tulevia tapahtumia. Juoni, niin mikä?, on melkoinen itseäänselvittävä sekasotku, todella nerokas mielestäni. Ei tosikoille! Hyymöriä tuovat mukanaan myös cameo-rooleissa, esim. vessasiivoojana, esiintyvät aikalaisbändien oikeat jäsenet.
Winterbottom heittää katsojan silmille hykerryttävän kokemuksen täynnä naurua ja kyyneleitä. Elokuvassa on erittäin kapea-alainen aihealue asian todellisille harrastajille, hörhöille ja diggareille, ja kaiken lisäksi häpeilemätön tarkoitus viihdyttää. Thumbs up! Me like.
Kouluarvosana: 10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti