Katselimme eilen Luis Buñuelin Päiväperhon eli Belle de jourin vuodelta 1967. Lämpenin elokuvalle hitaasti, melkeinpä kokonaan vasta paljon sen katsomisen jälkeen. Odotin liukumista surrealismin poispääsemättömiin syövereihin, ja vieläpä kauniin Catherine Deneuven johdattamana, mutta realismi tuli vastaan. Eihän tässä tarvitse ollenkaan raapia päätään, häh? Kaksijakoisuus tulikin esille vasta vähän myöhemmin, lopulta vasta loppukohtauksessa. Pidin elokuvasta sittenkin todella paljon!
Rakastavaiset Severine ja Pierre ovat juuri purjehtineet avioliiton satamaan, mutta Severineä kiusaa jokin. Kiltti Pierre ei sytytä morsiantaan ja aristokraattinen rouva kiinnostuukin alistamisesta ja prostituutiosta. Hän pyyhältää hommiin ilotaloon. "Taitelijanimekseen" Severine saa Belle de jour, mikä viittaa päivän kauneuteen, työskenteleehän rouva vain päivisin Pierren paiskiessa duunia sairaalassa. Kaikki ei tietenkään mene helpointa tietä, nimittäin moraali puuttuu peliin. Severine tuntee syyllisyyttä, ja kenties kiihottuu siitä, eikä pysty lopettamaan salaisia bisneksiään. Severine on jopa paljastua miehelleen Pierrelle, kun bordelliin saapuu mies pariskunnan tuttavapiiristä. Kaiken kukkuraksi hampaaton latinohurmuri (juuri niin) obsessoituu Belle de jourista, mikä koituukin kaiken kohtaloksi.
Buñuelin surrealismi on sanalla sanoen hienovaraista. Se näkyy Severinen fantasioina ja takautumina lapsuuden traumoihin (?), mikään näkemästämme ei sittenkään ollut totta? Kaikki jää katsojan oman tulkinnan varaan. Se oli kuitenkin kaunista ja harmonista. Buñuel on marssittanut esiin erään naisen fantasian, joka ei liene vieras yhdellekään hameväen edustajista, if I may say so... Elokuvan ilme oli pelkistetyn hieno. Catherine Deneuve oli ihastuttava ja tyylikäs.
Kouluarvosana: 8 1/2
(toi puoli lisäpistettä tulee Deneuven klassikokengistä, jotka melkein varastivat koko shown!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti