Intialaisen Anurag Kashyapin vuonna 2009 ohjaama Dev. D on moderni filmatisointi Devdasista. Tarina on kirvoittanut monia visuaalisia näkemyksiä, ja seuraavakin on tulossa jo täksi vuodeksi. Kashyapin versio on saanut positiivisen vastaanoton, missä sitä on esitetykin. Poikkeuksena ehkä Koiran kotisohva... Täällä toinen katsoja nukahti, toinen meinasi sahata ranteensa auki mutta jaksoi kuin jaksoikin loppuun asti (leffan kesto: 144min).Mitään intialaisesta leffaskenestä tietämättä aloitimme hyvin aikein katselumaratonin; jo ennen alkutekstejä tiesin, että kyseessä on maksimaaliseen pituuteensa venytetty katselusessio. Eihän mikään tarina oikeasti tarvitse kahta ja puolta tuntia tullakseen ymmärretyksi. Elokuva kertoo Devistä, yläkastiin kuuluvasta nuoresta miehestä, jonka rakkaus lapsuudenihastukseen on kestänyt kahdenkympin paremmalle puolelle. Dev on käynyt isänsä pakottamana koulunsa ulkomailla, ja kun Dev saapuu takaisin kotimaahansa, vanha kunnon rakas Paro on häntä odottamassa. Kaikesta rakkaudesta huolimatta Dev erehtyy uskomaan kuulemiaan valeita Parosta. Että morsmaikku onkin maannut miesten kanssa koko pienen ikänsä. No, välithän siinnä menevät poikki. Paro on sitä paitsi alempikastinen, eihän Dev sellaista voisi vaimokseen ottaakaan. Paro päätyy toisiin naimisiin (eletään siis järjestettyjen avioliittojen luvatussa maassa). Sitten alkaakin elokuvan piinallisin, ja ehkä kiusallisin osuus. Dev sortuu alkoholismiin ja huumeisiin.
Toisaalla tapahtuu seuraavaa: teinityttö Leni tahraa maineensa harrastamalla seksiä poikaystävänsä kanssa, tytön isä tekee häpeissään itsemurhan, ja tyttö päätyy yleiseksi naiseksi bordelliin. Häntä kutsutaan tästä lähtien Chandaksi.
Dev on tällä välillä muuttunut ulkoiselta habitukseltaan Johnny Knoxville look-alike wannabeeksi. Aurinkolaseissa ja printti-t-paidoissa löytyy. Huumeita vedetään ja parta kasvaa. Dev päätyy Chandan hoteisiin, mutta kaipailee edelleen Paroa. (Jossain näillä main arvasin, että elokuva tulee kulminoitumaan auto-onnettomuuteen (en tiedä, jotenkin vain AISTIN sen!)). Paro pistäytyykin kerran huumeissa rypevän ex-rakkaansa läävässä pesaisemassa pyykit, kuten kunnon palvelijan kuuluukin, ja samalla hän halveksii Devin nykyisen elämäntavan. Dev päättää sillä sekunnilla piirtää pisteen epäonnistuneeseen rakkaustarinaan ja unohtaa koko Paron, ja keskittyä... Chandaan! Ylläri. No eipä sekään rakkaustarina kauan kestä, huumeiden lumo vie Devin eroon lempihuorastaankin.
Elokuvaa on käsittääkseni arvioitu vallankumoukselliseksi (siis Intia-skenessä) ja itse Danny Boylellakin on ollut näppinsä pelissä Devin totuudenmukaisen huumehetteikön kuvauksessa. Omasta mielestäni oli pelkästään kiusaannuttavaa katsoa siloisen "Johnny Knoxvillen" haahuilua ja pakollisia trainspotting-päävessanpöntössä-ilmakuplien puhaltelua, kun kaikki tämä oli tehty jo 10 vuotta sitten ja vielä usesti sen jälkeenkin. Unelmien sielunmessumaisia kamerakieputuksiakin nähtiin. Ja kaikki tämä ryyditettiin toistamalla n. kolmea musiikkikappaletta uudestaan ja uudestaan.... kierrätys kunniaan. Ja kuinka tästä aiheesta (mies suree rakkauden perään) saadaan venytetyksi reilusti yli kahden tunnin mittainen kärsimysnäytelmä, katsojalle. No takaumilla ja musiikki- ja tanssiosuksilla.
Elokuva kulminoituu siihen, kun Dev rysäyttää kännissä autokolarin (I told ya), jossa menehtyy jopa oma isäpappakin. Dev ei silti opi läksyjään, vaan rypee vielä, ja rypee vielä toisetkin 15 minuuttia, k u n n e s sitten viimein.... kenet hän lopulta löytää rinnaltaan: Chandan. Tadaa.
Antakaa anteeksi, jos en ymmärrä tämän kierrätyskappaleen taiteellista arvoa. Pelkkä intialaisuus ei tätä pelasta.
Kouluarvosana: 6+ Lisäplussa hienosta leffajulisteesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti