Kohti uutta (Away we go) on Sam Mendesin ohjaus vuodelta 2009. Elokuvaa voi yrittää sulloa joko komedian tai draaman lokeroon, kumpaakaan se ei taida tyylipuhtaasti edustaa. Elokuva kertoo Burtista (John Krasinski) ja Veronasta (Maya Rudolph), kolmenkympin paremmalle puolelle ehtineestä pariskunnasta, joka odottaa esikoistaan kuudennella kuulla. Pariskunnan rauhaa ei häiritse mikään, ennen kuin Burtin vanhemmat ilmoittavat yllättäen päätöksestään muuttaa muutamaksi vuodeksi unelmiensa Eurooppaan. Burtin ja Veronan vauvanodotukselta putoaa pohja ja pelko hiipii puseroon - kuka nyt toimii lapsenvahtina?
Vauvan isovanhempien pakatessa kimpsujaan kohti vanhaa mannerta, isä Burt ja äiti Verona nappaavat vähät maalliset varantonsa ja lähtevät matkalle ristiin rastiin Yhdysvaltoja päämääränään löytää sopiva uusi paikka kodin perustamiseen. Tukiverkostoa olisi pakko saada ympärille ennen vauvan syntymää. Matkallaan pariskunta kohtaa mitä erikoisempia ihmisiä, mm. Veronan räävittömän ja lapsiaan mollaavan ex-pomon, hörhön ja överi-lapsentahtisen kasvatuksen puolestapuhujan Burtin mikä-lie-serkun (ihana Maggie Gyllenhaal), vanhat opiskelukaverit, jotka päällisin puolin vaikuttavat normaaleilta, mutta kaikki ei (tietenkään) ole niin ruusuista kuin miltä päälle päin näyttää. Burtin ja Veronan ennen matkaa kokema pelko siitä, että he itse olisivat luusereita, ei koko henkilökavalkaadin jälkeen tunnu enää aiheelliselta.
Elokuva oli ihanan verkkainen ja elämänmakuinen. Pääpariskunnasta tahtoi tykätä. Silti elokuvasta paistoi ennalta-arvattavuus liikaa läpi. Amerikkalaisia arvoja tässä kai tahdottiin roimia, mutta kun joka kohtauksessa oli joku sanoma tai kritiikin poikanen, niin alkoi jo vähän maistua puulta. Jokainen tilanne oli feministi-lasien läpi kuvattu (mikä sinänsä ei olisi paha asia, jos leffa olisi kokonaisuudessaan napakymppi) ja jotta aiheesta olisi saanut kaiken irti, lapsiperheen arjesta olisi hyvä olla tuntemusta (perhepeti, hyi). Burt ja Verona saivat koko laidallisen intensiivikurssitusta lapsiperheen elämään. Kaikkein komediallisinta (vai sanoisinko surullisinta) oli kohtaus iltamyöhään Burtin veljen pihalla, kun Burt ja nuorikkonsa(?) filosofoivat jättitrampoliinin päällä löhöillen. Kohtauksessa pariskunta käytännössä vakuutti "ettei mikään muutu lapsen myötä", kumpikaan ei olisi ilkeä toiselle, eikä ero kuuluisi kummankaan sanavarastoon. (naurua) Ah, miten hyväuskoista!
Sam Mendeshän on rutinoitunut perhehelvettien kuvauksessa, joten ehkä hän tällä kertaa halusi olla edes hitusen optimisti, se suotakoon. Suosittelen silti mieluummin hienoa, yöunet vievää Revolutionary Roadia ja klassikoksi muotoutunutta American Beautyä.
Kohti uutta oli korkeintaa mukava ja "ihan jees" tekosyy tyhjentää popkorni-kulho. Road moviet ovat yleensä mukavia, ja tämäkin olisi voinut olla ihan ok, ellei mielessä vielä kummittelisi vastaavanlainen, joskin hurjasti parempi Sean Pennin elokuva Erämaan armoille (Into the Wild) vuosimallia 2007. Siinnä sitä minuuden etsintää ja pakenemista oikein paatoksella.
Kouluarvosana: 7 1/2 (lisäpuolikas periaatteessa hyvästä aihealueesta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti