Tähän kirjaan kiinnitin huomiota mainion kannen ansiosta jo Petanderin kisatessa Hesarin kirjallisuuspalkinnosta. Monet kirjat jäävät uutuudeltaan lukematta, mutta kirjastosta ne ajoittain pomppaavat syliini tehden minut hirmu onnelliseksi.Serpentiini ja c-kasetti kirjan kannessa antavat osviittaa tulevasta; Nina Petanderin Pläts! (2009) vetoaa kasari-retroon ja tunnustukselliseen omaelämänkerralliseen kerrontaan. Noilla mausteilla pötkii nykyään jo aika pitkälle.
Petanderin esikoisteos kertoo abiturientti Antiinasta, tämän pikkuveljestä (jolle ei kerrota nimeä) ja heidän äidistään, jonka elämä pyörii työssäkäynnin ja kotisohvalla vietetyn Dallas-hartauden ympärillä. Antiinan ainoa ystävä Levysoitin-Minna on karkaamassa ulottumattomiin bändäriytensä kanssa, ja luokan kaunein priimus Petronella herättää Antiinassa outoja tunteita, kateutta ja melkein rakkautta. Sitten on vielä pikkuveljen sirkuskoulua luotsaava Jonglööri, lihaksikkaat käsivarret ja jäntevän kropan omaava nuorimies. Antiinan äidistä eronnut isä nolaa Antiinan ilmaantumalla joka paikkaan humalassa. Kaiken tämän voisi vielä kestää, mutta Antiinan elämän raskain asia on oma äiti. Äiti tanssittaa tukkapöllytangoa joka päivä, tähtää hyvin ja lyö kovaa.
Kirjassa pöyhitään hauskoja 80-luvun anekdootteja, mutta kahlataan synkissä vesissä. Antiina vaikuttaa ikäistään huomattavasti nuoremmalta ja keskenkasvuisemmalta, mikä lienee luonnollinen defenssien ilmentymä moisessa perhehelvetissä. Tai sitten Petander on yrittänyt lapsenomaisuudella alleviivata jotakin tiettyä. Petanderin teksti on paikoittain rytmittämätöntä ja mielestäni siitä paistaa läpi liika yrittäminen. Siinnä missä Kreetta Onkelin Ilonen talo oli sujuvaa horroria, Petanderia tankatessa kurtistelin kulmiani aika ajoin.
Antiinan keskenkasvuisuutta korosti vielä sairaalloinen kiusaamisvietti. Saatuaan äidiltään turpaan Antiina purki tuntojaan sadistisiin tempauksiin, jonka kohteeksi tämä oli keksinyt Petronellan, luokan linnunluisen hikarin. Antiinan silmissä täydelliseltä Petronellalta löytyi kuitenkin omastakin takataskusta tukku salaisuuksia.
Omaelämänkerrallisuus (tai se, minkä kuvittelin sellaista olevan) oli Petanderin teoksessa melko kiusallista. Pikkuveljen sirkuskoulu ja siellä kiipeilevä Jonglööri olivat typerryttävän irrallisia tarinan kannalta. Saati sitten naapurin Laihialais-Janne, haiseva ällötys, joka oli iskenyt silmänsä Antiinaan. Oliko näille hahmoille oikeasti mitään käyttöä? Parannusehdotuksena Petanderin olisi ollut hyvä keskittyä keskeisiin hahmoihin ja tehdä niistä syvällisempiä, nyt niistä ei tullut kenestäkään tuttua, vaan jokainen jäi hajuttomaksi ja mauttomaksi. Antiinan äidissä yksin olisi ollut tuplasti hyödyntämätöntä ainesta. Äitisuhteesta olisi mielestäni ollut hyvä ammentaa kunnon analyysia, nyt väkivaltaisuus ja tunnekylmyys jäivät ikään kuin vihjailun asteelle. Toki tyylikeino sekin.
En tiedä miksi nykyään kaikki kotimaiset uutuuskirjat tuntuvat siltä, kuin ne kuuluisivat nuorten hyllyyn (kts. Anssi Kelan arvostelu). Vaikken Plätsiä nuorisokirjaksi sanoisikaan, on siinnä silti hurjasti keskenkasvuisia virittäviä elementtejä (mikä ei sinänsä ole huono asia). Tosin nuoruushan yltää nykyään päälle kolmenkympin... Edellä mainitsemani Ilonen talo ja Pirkko Saision Elämänmeno eivät kuitenkaan tuntuneet nuorten kirjoilta.
Perhehelvettien ja kasvukipujen kuvauksessa Pläts! sekoittuu monien kaltaistensa joukkoon, eikä missään nimessä yllä kirkkaimpaan kastiin. Lituskaisen kirjan olisi voinut lukea nopeastikin, nyt sitä joutui tankkaamaan aika pitkään. Se ei vain vetänyt puoleensa, niin kuin jotkut muut kirjat ovat todistetusti joskus tehneet.
Kouluarvosana: 7+
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti