Entusiastina tuli luettua taas lähiökirjallisuutta, tällä kertaa Kontulasta. Vaikken itse olekaan koskaan asunut siellä, niin Kontula on kuitenkin the main mesta niin itselleni kuin varmasti muillekin lähiöfanaatikoille. Kontulaa on pidetty symbolina kaikelle negatiiviselle, mitä lähiöasumiseen on tavattu liittää, vaikka paikan omat asukkaat jatkuvasti sotivatkin käsitystä vastaan. Asukkaat (luonnollista kyllä) jaksavat todistella asuinpaikkansa mahtavuutta kohta lähes viidettäkymmenettä vuotta.Jouko Kokkonen, Keinutien oma poika, on lähtenyt sotajalalle median antamaa yksipuolisesti negatiivista kuvaa vastaan. Kokkonen haluaa buustata kontulalaisten jo ennestäänkin vahvaa identiteettiä, julistaen monen monta kertaa, ettei median välittämä rankka kuva Kontulasta ole todellinen. Että Kontulan maine on täysin perusteeton. Kröhöm.
Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Kokkonen esittelee Kontulan ja Mellunkylän historiaa 1900-luvun alusta aina nykypäivään (siis 2002) asti. Ensin paikalla touhuttiin venäläisten linnoituksia ja tykkiteitä 1915 alkaen. Vähän myöhemmin alueelle alkoi nousta omakotitaloasutusta, sekä aluetta hallitsevat Bergströmin ja Jusleniuksen isot tilat. Tämä ajanjakso käydään kepeästi läpi Kokkosen halutessa keskittyä ennemminkin 1960-luvulla alkaneeseen betonirakentamiseen. Kirja tempaisee mukaansa ja kertoo elävästi rakennusvaiheista, muuttoaallosta, palveluiden puutteesta ja lopulta saapumisesta alueelle, asukkaiden omista kokemuksista alun hapuilusta lama-ajan kurimukseen. Askarruttavalta tuntuu Kokkosen kiihkeä Kontulan puolustus samalla kun asukkaiden omista haastatteluista on luettavissa melko ankeita kokemuksia.
Kirjan puoleen väliin mennessä historia on kutakuinkin saatu pakettiin, ja Kokkonen antaa vuoron asukkaiden tarinoille, kpl per asukas. Yhteensä 21 kappaletta. Viimeistään näitä tarinoita lukiessa käy räikeästi silmille kirjan ristiriitainen message. Kokkosen "Kontula on väärinymmärretty, hyvä asuinpaikka" -jankutus menettää uskottavuutensa, kun asukkaista mm. talkkari ja eräs elämää nähnyt nainen kertovat muistojaan narkkareista, jotka hyppivät alas 8-kerroksesta ja nuorisovandaaleista, jotka terrorisoivat rappukäytäviä ja pyöräkellareita. Sekakäyttäjien kansoittama ostari näyttäytyy lähes jokaiselle 21 asukkaasta Helvetin esikartanona, jonne menemistä kannattaa välttää viimeiseen asti. Asukkaiden tarinat antavat ymmärtää, että metsään rakennettu lähiö ei ole enää edes lähellä luontoa, vaan se on motareiden rajaama ongelma-alue, jonka leviämistä ja tiivistymistä estellään hampaat irvessä.
Pidin kirjasta ehdottomasti, aivan kuten lähes kaikesta muustakin lähiö-skeneen liittyvästä, mutta raakilehan se todellisuudessa oli. Kirjaan olisi ehdottomasti pitänyt liittää kartta jos toinenkin, ja Kokkosen ja kustannustiimin kömmähdykset kielenhuoltoon liittyen olivat anteeksiantamattomia. Joka toisessa lauseessa oli kielivirhe tai ainakin lyöntivirhe, ainakin kerran lause loppui kesken sivun alalaidassa, muttei jatkunutkaan seuraavalla sivulla. Jossakin kohtaa sivun ylälaidasta puuttui tekstiä niin, ettei ajatuksesta meinannut saada kiinni. Oliko kukaan oikolukenut pläjäystä??? Ei todellakaan. Näin vaatimattomilla avuilla luulisi kenen tahansa saavan opuksensa painoon. Ärsyttävää, amatöörit!!!!!!
Ja niin kuten eräs kirjassa kirjoittanut asukas sanoo, vasta Länsi-Helsingissä asuttu verrokkiaika auttoi avaamaan silmät K:n todelliselle luonteelle.
Kouluarvosana: aiheesta 10, tekstistä 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti