Kirjan päähenkilö on losangelesilaisessa baarissa työskentelevä tiskari, joka juo itseään hyvää vauhtia hengiltä. Tiskarin ammattiin kuuluu työsuhde-etuna ilmaiset viinat, mitä päähenkilö käyttää surutta hyödykseen. Heppu kumoaa Jamesonia kurkkuunsa vähintään samaan tahtiin kuin baarin kanta-asiakkaat ja lasillisten välissä nappailee erivärisiä pillereitä kuin karkkeja konsanaan.
Päähenkiön lisäksi kirjassa esitellään koko joukko baarin kanta-asiakkaita, jotka ovat mainioita hahmoja. On entistä lapsinäyttelijää, tulevaa näyttelijää, cowboy-asuun pukeutuvaa junttia ja crack-addiktia. Kaikenlaisia luusereita. Päähenkilö ei perusta pahemmin kenestäkään asiakkaistaan ja juottaa talon tarjoamilla paukuilla eniten inhoamiaan tyyppejä oksennuskuntoon.
Välillä päähenkilö kuitenkin heltyy asiakkaisiinsa tai työtovereihinsa huomattuaan jotain inhimillistä heissä ja rakastuu heihin hessemäisesti. Tämän takia päähenkilö on jotenkin rakastettava, vaikka onkin melkoinen kusipää ja antisankari. Bukowskin jäljillähän tässä ollaan, ja jotenkin deWitt onnistuu saamaan renttumaisesta päähenkilöstä samanlaisen sympaattisen hahmon kuin Chinaski.
Kirjan kerronta on omituisessa sinä-muodossa. Sekin toimii kuitenkin.
Hyvä kirja tämä oli! Lopussa toivoin jopa, ettei kirja loppuisi, kun se läheni vääjäämättömästi loppuaan.
Kouluarvosana: 9
Aluksi olin tosi ihastunut; kuulin kirjan tekstin kerrottuna Tom Waitsin äänellä, sinä-kerronta sai mielikuvituksen laukkaamaan Film Noir -kuvin. Sitten muutaman luvun jälkeen sama alkoi puuduttaa, mutta onneksi en jättänyt kesken. Loppua kohti juttu alkoi taas kantaa, ja kokonaisuus tuntuu ainakin vielä hienon mieleenpainuvalta.
VastaaPoista