Kun tarttuu kirjaan, jonka kannessa komeilee vaatimaton lavuaarin viemäriritilä ja jonka kirjoittaja on Prisman asiakaspalvelija, ei voi muuta kuin nauraa. Nyt ollaan itse asiassa. Mahtaa olla itseironinen kaveri, pakkohan tämä on lukea! Ja kun lukemaan ryhtyy, ei tee mieli lopettaa ollenkaan.
Tällaiset olivat tuntemukseni törmättyäni Sami Rajakylän Pätkärunoilijaan (2013). Rajakylä on kolmikymppinen, Prismassa duunia paiskiva tradenomi, joka on epäilemättä riipustanut Pätkärunoilijaa kotona työpäivänsä jälkeen päähenkilö Keijon tapaan. Tai ainakin näin haluan sen ajatella. Kirja kertoo Keijosta, nuoruusvuosien ja keski-iän välimaastossa haahuilevasta Kelan asiakaspalvelijasta, joka syvällä sisimmissään tietää olevansa kaunokirjallisen maailman pelastava messias, kunhan vain saisi pään auki kustannusyhtiöön sopimuksen muodossa. Kustannustoimittajat tyrmäävät Keijon käsikset aina vain uudestaan, mutta sekös Keijon latistaisi, ei todellakaan, päin vastoin. Mies on ehkä väärin ymmärretty mutta on hän sentään tuottelias, ja Aukea.netistä löytyy rutkasti kommentoijia hänen runoilleen. Kun joku kauhistelee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Kun joku kehaisee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Tämä onkin yksi Keijon ongelmista. Kaljapullonkorkki ei meinaa pysyä kiinni, vaikka Keijon terveyden ja moraalisen rappeuman puolesta niin toivoisi.
Keijo on pätkärunoilija, Kelan ja työttömien lapatossujen arkipäiväinen selkäranka. Keijon elämässä on työ, jossa hän leimaa asuntotukipäätöksiä neulatyynyn näköisille huumehiippareille, koti, jossa voi avata jääkaapista oluen ja tietokone, jonka edessä syntyy syvällisiä ajatuksia. Kaikki ei silti ole reilassa Keijon elämässä: Keijolta puuttuu nainen. Jos saisi naisen, voisi Keijo leimata Kelan hakemuksia onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta kun naista on niin vaikea saada. Täytyy ottaa rohkaisukaljaa, vaihtaa puhdas paita ja jalkautua baarielämään. Siellä Keijo tekee kaikkensa, mutta hameväki on liukasta kuin saippua ja luistelee Keijolta karkuun. Täytyy vielä laihduttaa vähintään kymmenen kiloa läskiä pois. Keijo aloittaa kuntoremontin, jonka osana olevaan ruokavalioon ei kuulu ohrapirtelö Karhun eikä Lapin Kullan muodossa. Kunto kohoaa, paino putoaa, mutta runosuoni menee tukkoon. Mitä Keijolle nyt käy?
Rajakylä muokkaa Keijosta häpeilemättä Bukowskia ihannoivan antisankarin. Keijo rakastaa muun muassa Bukon Rakkaus on koira helvetistä -runokokoelmaa ja yrittää muutenkin yltää esikuvansa tasolle ryypiskelyn mittapuulla. Keijo on lukijan näkökulmasta kotoutettu versio Chinaskista, joka on yhtä lailla sympaattinen ja jolla on paljon samoja piirteitä kuin Kalifornian serkullaan. Rajakylän teksti rullaa mainiosti, ja välillä allekirjoittaneen oli tyrskittävä naurua ja luettava siipalle ääneen katkelmia. Toki muutamat katkelmat, joissa Keijo paasasi yhteiskunnallisia näkemyksiään, vaikuttivat hieman päälle liimatuilta, mutta mitäpäs sillä oli väliä, kun Rajakylä osasi kuitenkin kirjoittaa niistä hauskaan tyyliin. Eikä tällaisen hyymöripläjäyksen päätteeksi kukaan järkevä jaksa nillittää yksityiskohdista.
Suomen Bukowski kotoutettuna ja siirrettynä nykyaikaan voisi hyvinkin olla Keijon lainen pätkärunoilija, joka Itiksen raitteja tallatessaan puntaroi mielessään, kannattaako kadunvarren saluunaan pistäytyä sisään vai jatkaako matkaa kotiin kassissa kolisevien oluttölkkien kera. Oli hauska tutusta Keijon maailmaan, kiitokset siitä Rajakylälle.
Kouluarvosana: 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti