Olen aina ollut synkkien kirjojen ystävä, mutta viime vuosien lukumieltymykseni ovat olleet kallellaan kepeämpiin tarinoihin. Ahdistus kuului nuoruuden ajanjaksoon, jolloin hain paikkaani mieluummin kivun kautta kuin kevyestä nuoruuden huumasta nauttien. Vasta joitakin vuosia sitten tunnustin myös viihteellisyyden arvon ja opin sen, ettei ole häpeä hoitaa itseään naurulla ja hömpällä.
Tiina Raevaaran Laukaisu (2014) on kuitenkin ahdistavuudella mainostettu kirja, jonka tiesin haluavani lukea. Keravalainen Raevaara mainitsi joskus muinoin haluavansa sijoittaa jonkun tarinoistaan kotikaupunkiinsa (myös allekirjoittaneen synnyinkaupunki), ja arvelin Laukaisun olevan se tarina. Osuin oikeaan. Keravaa ei kirjan sijaintikaupunkina mainita, mutta paikat ja muistot olivat hyvin selvästi sijoitettavissa kartalle.
Tiesin Laukaisun kertovan perhesurmasta mutta muuta etukäteistietoa en halunnut lukea blogeista tai arvioista ennen omaa näkemystäni kirjasta. Nyt takana on huikea lukukokemus, joka painaa sydänalassa vielä vuorokausi loppukohtauksen jälkeen. Raevaara on onnistunut puristamaan runsaaseen sataan sivuun sellaisen pommin, jonka en ole uskaltanut antaa räjähtää hallitsemattomasti, vaan puran tunteitani kirjaa kohtaan vähä vähältä. Tarina oli niin taiten rakennettu alusta lähtien, että jännityksen ja ahdistuksen jäytävä tunne voimistui loppua kohti luultavasti tarinan päähenkilön kanssa yhtä jalkaa.
Kirjan varsinainen kertoja on alle neljäkymppisen Pauliinan vanha koulukaveri, joka on vakuuttunut siitä, että hänen on tarkoitettu kertoa Pauliinan ja Pauliinan perheen tarina. Koulutoverit eivät ole tavanneet sitten kouluaikojen, joten kertojan tarinasta puuttuvat viimeiset kuluneet 15 vuotta. 15 vuoteen mahtuu tilanteita ja elämänkokemusta, joista koostuvat syyt Pauliinan nykyiseen kurjistuneeseen elämäntilanteeseen. Pauliina on naimisissa Kerkon kanssa, ja heillä on esikouluikäiset kaksostytöt. Avioliitto on pystyynkuollut, ja masentuneen Kerkon maatessa sängyssä Pauliinan kontolle jäävät kaksosten hoito ja taloustehtävät. Molemmat vanhemmista ovat työttöminä, eikä rahaa ole mihinkään ylimääräiseen. Omakotitalo on aikoinaan hankittu kilometrien päästä kaupungista, joten kulkeminen ja kuljettaminen sekä palvelujen saatavuus on vaivannäön takana. Pauliina poistuu talostaan vain viedäkseen lapset esikouluun. Talon kulmat repsottavat, puutarha on villiintynyt ja tiskit homehtuvat keittiössä. Kukaan ei pese pyykkejä ja laskut pinoutuvat avaamattomina pöytätasoille. Pauliina suree sitä, miten talo alkoi mädäntyä heti heidän muutettuaan sinne. Perheen tilanne on ajatutunut umpikujaan, jonka lopullisuudesta kirjan kuvaama yksi päivä kertoo.
Päivän aikana Pauliina tajuaa, ettei nykyinen tilanne voi enää jatkua. Hän vie lapset päiväkotiin ja alkaa järjestää elämäänsä uuteen uskoon sekä mielessään että ihan käytännössäkin. Hän laittaa avioeron vireille ja pakkaa tavarat kassiin. Jännite kasvaa tarinan edetessä, ja lukija kääntelee omia tulkintojaan puolelta toiselle. Loppuun asti jännittää, kumpi osapuoli avioparista tekee ratkaisevan teon ja voiko Pauliinan sympatiseeraus kostautua lukijalle.
Raevaaran kieli on loppuun asti hiottua ja pelkistettyä, ja pidin siitä aivan suunnattomasti. Toteavat lauseet tukevat hyvin totista tarinaa, ja turhien kuvailevien adjektiivien karttaminen on jo taito sinänsä. Olen todella vakuuttunut Raevaaran kyvyistä, huh huh... Kirjan kertoja jää nimettömäksi, enkä ole täysin varma, oliko hänen roolinsa täysin pakollinen kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta kertojan ja Pauliinan kohtaaminen antoi Pauliinalle sykäyksen herätä henkiin kuolleista. Kirjassa tehdään rinnastuksia Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jonka kautta Pauliina näkee asemansa avioliitossaan. Loppupuolella Pauliina ajautuu tilanteeseen, johon hän ei olisi uskonut päätyvänsä, mutta hän heittäytyy siihen ja kokee luottamuksen tunteen.
Laukaisusta on kirjoitettu runsain mitoin kirjablogeissa, ja mielestäni esimerkiksi Ompun blogissa ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa on osattu kuvailla erityisen hienosti kirjasta nousseita ajatuksia. Suosittelen Laukaisua niille lukijoille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää lukemista ja jotka eivät halua päästää itseään helpolla (ainakaan joka kerta).
Kouluarvosana: 9,5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti