Pölynimurikauppiaan novellit ovat jokainen jollain tavalla nyrjähtäneitä. Kirja alkaa Ingrid Bergmanina itseään pitävän, tuntemattomasta aivosairaudesta kärsivän äidin tarinalla. Aikuisen tyttären haasteena on viedä äiti Helsinkiin spesialistin tutkimuksiin, mutta äiti tekee vain mitä äiti itse haluaa. Omasta mielestäni parhaat novellit olivat Vahva vanhemmuus, Pölynimurikauppias ja Kellonkissaniitty. Ensiksi mainittu novelli kertoo heikompaan ainekseen kuluvasta nuoresta lähiöäidistä. Lapsia on monta, työtä ei ole, eikä omasta äidistä ole muistona kuin Kake Randelinin C-kasetti ja geenimutaatio. Pölynimurikauppias paljastaa, ettei huono äitiys ole vain nykypäivän ilmiö. Novellin äiti ottaa ja lähtee pölynimurikauppiaan matkaan jättäen perheensä pärjäilemään. Äidin paluu ei tapahdu häntä koipien välissä, vaan pölynimurikauppiaalta pakit saaneenakin äiti seisoo valintojensa takana ja harrastaa orgioita juoppohaareminsa kanssa vähääkään häpeämättä. Lopullinen anarkistinen ilotulitus alkaa novellissa Kellonkissaniitty, jossa aikuiset tyttäret, Taina ja Päivi, riitaantuvat isänsä kanssa siitä, mihin kuollut äiti lasketaan ikuiseen lepoon. Jääräpää-isää uhmaten, Taina päättää ryöstää ruumishuoneelta äitinsä ruumiin ja lähtee kuljettamaan lakanaan kiedottua äitiä maalle aikomuksenaan saattaa äiti rakastamalleen niitylle. Raivostunut isä ja poliisit kintereillään Tainan ja Päivi-siskon odysseija kohti Kellonkissaniittyä yltää absurdeille tasoille, mikä osoittaa Pöyliön kyvyn luoda erityisen outoja ja mustan huumorin sävyttämiä maailmoja.
Teoksen novellit ovat hykerryttäviä ja toisinaan övereitä. Pöyliö ei pyytele anteeksi, mistä tietysti pisteet. Viimeinen novelli, Melkein ihminen, on kuitenkin mielestäni hyvien novellien päätteeksi alisuoriutuminen ja tarpeeton. Siinä aiemmissa novelleissa esiintyneet äidit kootaan kuolemaan samaan sairaalahuoneeseen ja pakotetaan kohtaamaan menneisyyden töppäykset. Ilmassa on selittelyn ja alleviivaamisen meininki, enkä suoraan sanottuna olisi kaivannut kirjan henkilöille niin holhoavaa lopetusta. Kyllä lukija on yleensä sen verran älykäs, että hän osaa lukea rivien välistä vihjeitä ilman, että ne joudutaan selittämään kirjan viimeisessä luvussa.
Suosittelen kirjaa kuriositeettina mustaan huumoriin kallellaan oleville äitiyden ongelmista kiinnostuneille. Teema on viime aikoina lähes luurangoksi koluttu monen moisen kirjailijan toimesta. Mutsien tunnustukset ovat olleet 2000-luvun tarve. Tämä kirja asettuu jatkumoksi kyseiselle virtaukselle, enkä anna siitä moitteita. Mikäli Pöyliö jatkaa kirjailijan uraansa, luen jatkotuotantoa mielenkiinnolla.
Kouluarvosana: 7,5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti