Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (2011)

Aina välillä on oltava vastarannan kiiski, varsinkin jos siihen tuntee olevan tarvetta. Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni on saanut pelkästään positiivisia arvioita eri blogeissa, joten postaanpa vaihtelun vuoksi päinvastaisen arvostelun.

Minun suomalainen vaimoni on siis saksalaisen näkemys suomalaisesta vaimostaan ja tämän kotimaasta. Muualla on kiitelty kuinka Eilenberger selvästi rakastaa kumpaakin. Itse en taas vakuuttunut tästä ollenkaan.

Alkuun kirja tuntuu hauskalta. Eilenberger huomioi hyväntahtoisesti suomalaisia omituisuuksia. Puolessa välissä kaikki kuitenkin muuttuu. En tiedä muuttuiko joku minussa, aloinko saamaan tarpeeksi tästä jankutuksesta, vai muuttuiko kirjailijan asenne suomalaisia kohtaan. Hyväntahtoisuus oli yhtäkkiä mielestäni poissa ja asenne Suomea kohtaan muuttui vihamieliseksi.

Aluksi stereotypioilla mässäily tuntui toimivan. Sitten alkoi tuntua siltä, etteivät ne edes pitäneet paikkaansa. Tuskin Suomi ainoa maa on, jossa kotimaan uutiset luetaan ensin ja urheilutuloksissa kerrotaan kotimaisten urheilijoiden edesottamukset. Ja onhan se nyt ihan hassua, ettei ulkomaalaisten näyttelijöiden työtä raiskata dubbaamalla päälle jonkun suomalaisen urpon ääni. Siis että tekstityksestä pitää lukea vuorosanat. Härregud!

Sitäpaitsi mistä ihmeen agraari-Suomesta nämä stereotypiat on otettu? Jotain vanhojen ihmisten mökkirituaaleja kuvataan sivukaupalla. Paljon mielenkiintoisempaa mielestäni olisi ollut kuvata miltä tämän päivän kaupunkilaiset näyttäytyvät ulkomaalaisen silmiin. Käsittääkseni suurin osa ihmisistä asuu tätä nykyä Suomessakin kaupungeissa. Tottakai vanhat ihmiset puhuvat perunasta, jos suunsa aukaisevat. Sitä paitsi kirjailija myöntää, että niin hänenkin vanhempansa puhuvat.

Niin, ja entäs kun joku haluaa puhua kirjailijasta itsestään. Voi sentään, kun täytyy siis ihan aina puhua kaikista itsestäänselvistä saksalaisiin liittyvistä stereotypioista. Okei...

Eikä siinä kaikki. Mikä pahinta, kirja aiheuttaa paikoin myötähäpeää. Pahin synti mitä kirja voi tehdä... Opiskelija-aikaiset muistelot olivat noloja. En tykännyt kirjan rakenteestakaan. Punainen lanka on kirjailijan ja tämän vaimon häät, joita valmistellaan ja vietetään. Tämän tästä hypitään kuitenkin sekavasti takaumiin. Töksähtely häiritsi.

Ja sitten se suomalainen vaimo. Ihan niin kuin Suomeakin kohtaan, en ollut enää puolen välin jälkeen ollenkaan varma kirjailijan rakkaudesta häntä kohtaan. Minkä ihmeen takia nain tällaisen mastodontin tällaisesta junttimaasta, kun muitakin olisi ollut varmasti tarjolla. Että sellainen rakkaudentunnustus. Voin toki olla väärässä, niin monet olivat asian kuitenkin tulkinneet päinvastoin.

No, väärin tulkittu, mene ja tiedä.

Kouluarvosana: 6

DJ Stalingrad: Eksodus (2012)

Rankkaa tavaraa tämä DJ Stalingradin Eksodus. Mieleen tulee väistämättä Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini ja William Burroughsin Alaston lounas.

Melkoiset nimet samassa lauseessa mainittuna. Tosin Burroughs ei meikäläisen mainitsemana välttämättä nouse ansioksi, sillä en Alastonta lounasta ole koskaan saanut loppuun asti luettua. Nisti ja Hämy upposivat toki kuin venäläisen anarkistin sormi fasistin silmäkuoppaan.

Burgessiin vertaaminen onkin sitten ylisanoja allekirjoittaneelta. Kellopeliappelsiini vain jää kovin kesyksi Eksodukseen verrattuna.

Eksodus on täynnä ultraväkivaltaa ja... niin, väkivalta kirjasta päällimmäisenä jää mieleen. Anarkistipunkkarit Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä vetävät päänsä täyteen erilaisilla aineilla ja tappelevat. Tappelevat poliiseja, natseja, futishuligaaneja ja toisiaan vastaan. Välillä tapellaan Moskovassa, välillä Valko-Venäjällä tai Prahassa.

Kirja koostuu katkelmista sieltä täältä, eikä oikein muodosta kokonaisuutta. Siitä Burroughskin mieleen tuli. Aluksi en pitänyt tyylistä, mutta näin jälkeen päin ajateltuna kai se oli tyylikeino siinä missä muutkin. Ehkä kerrontatapa kuvasi päähenkilöiden sekavaa ja pirstaleista elämää tjsp. Ehkä katkonaisuus oli ainoa oikea tapa kuvata tällaista genreä.

Tulipahan tutustuttua sellaiseenkin kulttuurin alalajiin, vaikken välttämättä sitä kovin glorifioisikaan. Eipä taida itse kirjoittajakaan. Hän elää tätä nykyä kuulemma rauhallista elämää antropologina ja kustantajana Suomen Tampereella.

Jos kiinnostaa kurkata todelliseen ug-meininkiin, suosittelen.

Kouluarvosana: 7 1/2

Ville Hänninen, Juri Nummelin & Elina Teerijoki: Retrovauvat - Suomalaista lasten historiaa (2008)

Tällä kertaa lukuvälipalana oli Ville Hännisen, Juri Nummelinin ja Elina Teerijoen kirjoittama vuonna 2008 julkaistu Retrovauvat - Suomalaista lasten historiaa.

Kirja on pieni ja pehmeä, aivan kuin vauvan peppu. Todella söpö kapistus tuo kirja, mutta ehdottomasti vaatimaton ns. tietokirjaksi. Kyseessä lieneekin eräänlainen selailukirja, joka on tehty ennemmin fiilistelyyn kuin varsinaiseksi tieto-oppaaksi. Sellaisena Retrovauvat on oikein mukava hankinta esim. lahjaksi vauvaperheelle.

Käsiteltäviä teemoja kirjassa ovat mm. synnytys kautta aikain (saunasta synnytyssaleihin), muutokset kasvatus- ja kurinpidollisissa asenteissa, ruokailu, lelut, lastenohjelmat (tässä välissä on hyvä muistaa Elävän arkiston tarjonta), nimen antaminen lapselle ja tietysti vauvamuoti.

Kirja sisältää liikuttavia kuvia menneiltä vuosikymmeniltä ja siltä ajalta, jota tavataan kutsua retroksi juurikin lastenvaatetuksessa, eli siis 70-luvulta. Itseäni kuitenkin sykähdytti tällä kertaa eniten kuvaukset 80- ja 90-lukujen lastenvaatetuksesta eikä vähiten sen vuoksi, että esimerkiksi seuraava kuvaus voisi ihan hyvin olla vuoden 2012 lastenvaatekatalogista tms.

Päiväkotivaatteiden ykköseksi 1980-luvulla noussut collegepuku on monen lapsen suosikkivaate ja tyylistä tarkan vanhemman kauhistus. College pääsi niin vaatetehtaiden kuin kotiompelijoidenkin suosioon ja syrjäytti vaikeammin ommeltavan joustofroteen. Collegen kanssa yhdisteltiin joustinneulosta eli resoria.
Usein collegepuseroon lisättiin väripalkkeja toisen värisestä collegesta, mutta yhä suosituimmiksi nousivat painokuvalliset vaatteet. Disney-hahmojen, autojen, muumien ja eläinten kuvat ilmestyivät paitoihin.
Lasten vaatetukseen vaikutti myös aikuisten sporttimuoti. Kapeita vaatteita alettiin pitää epämukavina, ja tilalle tulivat puvut, joihin olisi mahtunut kaksikin vauvaa rinnakkain.
--- Herkemmän tyylin ystäville sopi Laura Ashley -tyylinen kukkaishenki. Roosan- ja persikansävyiset kukkaröyhelöt puettiin kuitenkin lähinnä juhliin. Vauvan juhlava asu saattoi olla myös harlekiinihenkinen. Röyhelöt olivat tyttöjen muodin ykkösjuttu siinä määrin, että vyötäröröyhelöitä ilmestyi 1990-luvun mittaan jopa talvihaalareihin.

Näitä haluamme taas...

Juuri tällä viikolla kannoin kotiin Henkkamaukasta tyttärelleni mintunvihreän vekkihameen. Mitä muutakaan se olisi kuin ehtaa kasari-ysäriretroa. Olen lasten vaatimuksesta antanut periksi myös printtipaitojen suhteen ja puolestani pikkulapset saavat remuta Disneyn kuvittamissa vaatekappaleissa aivan vapaasti. Oman näppituntumani mukaan lastenvaatteissa tehdään taas paluuta lapsellisempaan suuntaan pitkän pikkuaikuisstailin jälkeen. Vyötäröröyhelöitä en silti enää soisi toppahaalareihin tulevan.

Kirjalle on vaikea antaa arvosanaa, sillä vaikka sen sisältö on suppeahko, on se artefaktina ihanan suloinen, ja voisin mielihyvin säilyttää sen omalle jälkipolvelle muistona.

Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (1946)

Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas kertoo kahdesta miehestä, jotka luulevat löytäneensä, tai ainakin päässensä lähelle elämän tarkoitusta. Toinen nauttimalla elämästä täysin siemauksin, toinen kirjoista ja kieltäytymällä. Epäselväksi ainakin itselleni jäi, kumpi on parempi keino, kumpikin yhtä hyvä, toinen parempi, vai kultainen keskitie. Itse koittaisin ehkä jälkimmäistä.

Zorbas on kreikkalainen sekatyömies, joka lyöttäytyy yhteen kirjan kertojan, nimettömänä pysyttelevän isännän, tai "musteentuhrijan" kanssa. Jälkimmäinen ihastuu ja vihastuu Zorbasiin ensimetreiltä lähtien ja palkkaakin tämän työnjohtajaksi ruskohiilikaivokselleen Kreetalle.

Kreeta tapahtumapaikkana oli syynä sille, että kirjan kaivoin hyllystäni juuri nyt. Kivastihan saarta ja sen elämänmenoa on kirjassa kuvattu, joten lomalukemisesta kirja kävi oikein hyvin. Yllättävän kehitysmaana tuo sivistyksen kehto kirjassa näyttäytyi, mutta mikäpä moiselta olisi 1940-luvulla välttynyt.

Toinen keskeinen teema kirjassa on siis elämän tarkoituksen etsiminen. Kirjanoppinut musteentuhrija haluaa innokkaasti tietää mitä elämänjanoinen kansanmies on aiheesta mieltä. Itsellään hänellä ei ole kuin kirjoista ammentamansa itämaisen filosofian käsitys. Musteentuhrija kärttääkin kovasti Zorbasia iskemään tarinaa, ja sitähän Zorbasilla riittää. Kun sanat loppuvat kesken, tai puhuminen alkaa kyllästyttää, mies ottaa avuksi Santourin soittamisen ja tanssin. Ja kirjailija on haltioitunut mitä ikinä Zorbas keksiikin.

Ystävyys on yksi teema kirjassa. Zorbasin ohella käsitellään kirjailijan ystävyyttä johonkin kirjekaveriin. Vähän tulee mieleen, ettei mies ole tullut kaapista ulos, niin kovasti hän miehiä rakastaa ja karttaa naisten seuraa. Tämä voi tosin olla vallan väärä johtopäätös, sillä tuollainen meininki taitaa kuulua johonkin itämaiseen filosofiaan. Ei kai Hessekään homo ollut?

No joo, sivuraiteillehan tuollaisen miettiminen taitaa viedä, joten kirjoitetaan nyt vielä joutenolosta. Tai siis sellaisesta vapudesta tehdä mitä haluaa. Kivahan se olisi, jos ruskohiiliesiintymät tulisivat suvulta perintönä ja olisi aikaa kirjojen lukemiseen tai elämästä nautiskeluun. Toisaalta Suomessa on onneksi sosiaaliturva...

Parasta antia kirjassa onkin juuri vapaus tehdä mitä huvittaa. Kun Zorbas on maseentuneena kaivoksen tuottamattomuudesta ja köysiratavirityksien epäonnistumisesta, saakin hän räkäiset naurut isännän kanssa, kun molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hitot kaivoksesta ja köysiradasta, kunhan on hauskaa.

Ajoittain pitkäpiimäistä luettavaa, mutta ajan kanssa tästä onnistui naattimaan ja on lopulta tyytyväinen, että jaksoi (ihan liian pienellä printillä painetun) kirjan loppuun asti. Loppua(kaan) en ymmärtänyt. Se oli surullinen.

Kouluarvosana: 9

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (2012)

Olen aina pitänyt westerneistä, erityisesti spaghetti-sellaisista (en malta odottaa Quentin Tarantinon uusinta leffaa, joka on juuri sellainen). En kuitenkaan ole tajunnut, että länkkäreitä voisi myös lukea (Tex Willeriä lukuun ottamatta). Enkä olisi vieläkään tajunnut, ellei Patrick deWitt olisi kirjoittanut sellaista. Ihastuin nimittäin deWittin kerrontaan luettuani hänen esikoisensa Puhdistautuminen (arvostelu täällä) reilu vuosi sitten. Silloin kirjoitin kirjan olevan pienimuotoinen löytö.

Odotukset olivat siis jo korkealla deWittin suhteen, joten sinällään Sistersin veljeksiä ei voi varsinaisesti pitää löytönä. Toisaalta löysin länkkärigenren, jota tuskin tulen kuitenkaan tämän jälkeen lukemaan juurikaan enempää. Niin erilainen Sistersin veljekset on kuin tavallisten länkkärien olettaisin olevan.

Kirjassa on toki matkan tekoa hevosten selässä halki villin lännen, pyssyn pauketta, viskin juomista, huoria ja sen sellaista stereotypiaa, mutta niitä käsitellään jotensakin tuoreella otteella. Jo Puhdistautumisessa kävi selväksi, että deWitt osaa kirjoittaa rentuista, joita kaiken järjen mukaan tulisi vihata, jotenkin empaattisesti. Vähän niin kuin Bukowski.

Jo Bukowskin nimen mainitseminen samassa lauseessa Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tulisi herättää kelloja niin, ettei perusteluja kyseisen kirjailijan erinomaisuudesta oikeastaan tarvitsisi enää kirjoittaa. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin anekdootteja Sistersin veljeksistä.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Eli, joka ryöstää, murhaa ja ryöstömurhaa veljensä Charlien kanssa satunnaisia ja etsimällä etsittyjä vastaantulijoita. Eli on kuitenkin rakastettava hahmo koittaessaan outona lintuna villissä lännessä muun muassa laihduttaa, pestä hampaita ja rakastaa. Myös Charliesta kuoritaan kerros kerrokselta lopulta empaattinen hahmo, kuten myös kaiken maailman limanuljaskoista. Varsin bukowskimaista siis!

Suosittelen muillekin kuin länkkäreiden ystäville.

Kouluarvosana: 9-

Olivier Nakache & Eric Toledano: Intouchables (2011)

Mikä Suomen elokuvakenttää oikein vaivaa? Miksei tällaisia helmiä tuoda tänne? Pitääkö tässä oikeasti toteuttaa pitkäaikainen haave ja ruveta tuomaan maahan elokuvia?

Intouchables on ranskalainen komedia viime vuodelta. Se on maailman tuottoisin ei-englanninkielinen elokuva ja Ranskan toiseksi eniten katsojia kerännyt leffa. Oscaria se ei voittanut, sen kun vei Intouchablesin nenän edestä joku The Artist, jota en jaksanut katsoa edes vähää alusta.

Intouchablesia voi suositella lämmöllä kaikille, jotka kaipaavat hyvää mieltä ja huumoria. Elokuvan päähenkilöt ovat epäsovinnainen kaksikko, keski-ikäinen neliraajahalvaantunut kroisos, joka asuu upeassa kartanossa sekä slummissa kodittomana harhaileva musta nuorukainen.

Philippe (François Cluzet) on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa. Ehdokkaita on jonoksi asti (Ranskassakin paljon työttömiä?), mutta kukaan ei tunnu miellyttävän miestä. Driss (Omar Sy) on mukana jonottamassa, mutta kyllästyy odottamaan vuoroaan ja marssii määrätietoisena sisään vaatimaan nimeä paperiin, joka todistaa työkkärille hänen käyneen haastattelussa. Työ ei häntä kiinnostaa, vaan työttömyystuki, jota varten tarvitaan haastattelijan puumerkki.

Philippe ei päästä Drissiä helpolla, vaan ryhtyy kovistelemaan poikaa. Miltä tuntuu elää loisena? Entä itse? Driss kuittaa. Philippe kovistelee, ettei Driss kestäisi työtä kahta viikkoa. Drissillä ei ole menetettävänä kuin työttömyystuki, joten hän päättää tarttua haasteeseen. Samalla hän pääsee asumaan hulppeaan kartanoon, jossa hänellä on oma ammeella varustettu kylpyhuone.

Alku henkilökohtaisena avustajana tuo epämiellyttäviä yllätyksiä tullessaan, kuten perseenpyyhintää ja sen sellaista, mutta pian hommat alkavat kuin alkavatkin lutviutumaan Drissiltä. Samalla miesten välille kehittyy eräänlainen ystävyyssuhde.

Driss hoitaa Philippeä tietysti omalle tyylilleen uskollisena, mikä miellyttää Philippeä kovasti. Driss muun muassa vaihtaa tila-auton upeaan urheiluatoon ja lääkitsee haamukipuja pilvellä.

Juuri kun kaikki menee putkeen, Drissin veli tulee hakemaan pojan kotiin hoitamaan velvollisuutensa perheen kesken. Philippe palkkaa uuden avustajan, mutta ikävystyy kuoliaaksi. Sitten jännitetään saako Philippe Drissin ja elämänilon takaisin.

Sääli, ettei Suomessa nähty teattereissa.

Kouluarvosana: 9

Julie Delpy: Ranskalainen viikonloppu (Le Skylab) (2011)

Tyhjästä on paha nyhjäistä, sanotaan. Julie Delpyn Ranskalaisessa viikonlopussa (Le Skylab) ei tapahdu oikeastaan mitään. Ranskalainen suku kokoontuu perinteiseen sukukokoukseen Bretagnen maaseudulle. Syödään ja juodaan, seurustellaan, lapset leikkii ja katselee piirrettyjä. Välillä alkaa satamaan ja siirrytään sisälle, sitten takaisin ulos. Käydään rannalla, nähdään nakuja nakurannalla, lasten limudiskossa ihastutaan ja aikuiset riitelevät politiikasta.

Ainut mikä tuo hieman toimintaa elokuvaan, on avaruudesta tippuvan satelliitin (Le Skylab) tippumisen odottelu. Tästä tulee kyllä paljonkin mieleen Lars von Trierin Melankolia, jossa koko suku on myös koolla odottaen uhkaa avaruudesta.

Tykkäsinkö sitten tällaisesta tapahtumattomuudesta. Täytyy sanoa, että tykkäsin. Delpyn aiemman ohjauksen, 2 Päivää Pariisissa, suhteen olin vielä skeptinen. Jos joku on liian täydellistä, se alkaa jotenkin inhottamaan. Vähän niin kuin Espanjan maajoukkueen peli. Delpy on onnistunut niin näyttelijänä kuin ohjaajana, on kaunis, älykäs, hauska ja mitä vielä. Helpostihan tällainen pistää sapettamaan.

Onneksi pääsin Ranskalaista viikonloppua katsellessani tällaisesta lapsellisuudesta yli ja nautin täysin siemauksin elokuvasta. Olihan siinä sentään sanomaakin. Vaikka perhe usein onkin pahin, on se myös parasta. Rakkautta unohtamatta.


Hyvän mielen elokuva, intellektuellia hömppää.

Kouluarvosana: 8 1/2