Saara Cantell: Kohtaamisia

Siinnähän se yksinkertaisuudessaan on; Saara Cantellin Kohtaamisia vuodelta 2009. Kuvassa Anneli Sauli ja Jenni Banerjee.

Juuri ennen elokuvan alkamista istuin ajattelemassa, että "Kohtaamisia" on muuten todella surkea nimi elokuvalle (Leena Virtanen komppaa ajatusta täällä). Että tuon niminen hukkuu elokuvien jatkuvaan virtaan, että elokuvantekijöiden paukut ovat loppuneen juuri ennen loppusilausta, kun otsikko on pitänyt vahvistaa. Elokuvan nähtyäni mietin, että otsikolla ei todellakaan ollut niin paljon merkitystä, tuo elokuva kyllä pärjää ihan itsenäänkin, omillaan. Sen verran harras tunnelma oli teatterisalissa, itse asiassa jo heti elokuvan alkukohtauksesta alkaen.

Kohtaamisissa (joo, on se ehkä vähän kömpelö nimi) joukko toisilleen tuntemattomia naisia elää tärkeitä elämänvaiheita kohdaten toisensa ehkä vain hetkellisesti tai välillisesti. Ihana Anneli Sauli esittää Marttaa, narkkari-Emmin mummia. Emmillä (tässä filmissä ensimmäistä kertaa hyvä Jenni Banerjee) pyyhkii huonosti, eikä tulevaisuus vaikuta kovin valoisalta. Emmin heitteillä olevan 9-vuotiaan Elias-pojan kohtalo hirvittää. Martta kantaa huolta Emmin ja Eliaksen voinnista, ystävänsä dementiasta, ja löytyypä Martalta itseltäänkin vakava salaisuus.

Muita hahmoja elokuvassa ovat esiteini-Noora, joka on hyvää vauhtia kehittämässä itselleen syömishäiriötä, ja tämän eroa vailla olevat vanhemmat. Nooran äiti saa tyttärensä silmien edessä hermoromahduksenkin. Sairaala-miljööstä muodostuu elokuvan ydin. Melkein jokainen elokuvan nainen ainakin pistäytyy lasaretissa. Nauroin kauhunsekaista naurua kohtauksessa, jossa afrikkalaistaustainen sairaanhoitaja, Fardusa, yritti taltuttaa rasistista, äkäistä, vanhaa miespotilasta. Katsojat leffateatterissa tuntuivat olevan vaivaantuneita elokuvan kohtauksesta, mutta naurahtelivat lopulta kaikki ainakin kerran.

Elokuvassa oli varsin vähän kohtauksia, mutta niistä jokainen olikin varsin pitkä. Kohtaukset oli sitä paitsi otettu purkkiin yhdellä otolla. Aikaansaannos oli melkoisen intensiivinen, jokaisen kohtauksen loppupuolella pala pyöri kurkussa, ja hyvä ettei silmäkulma tupannut kostumaan. Jokainen henkilö oli vain niin aito ja inhimillinen, että jokaista symppasi ihan kympillä. Jopa erään kohtauksen roisto (Emmin poikaystävä Make) herätti pientä empatiaa.

Sanalla sanoen Kohtaamisia oli vahva elokuva. Yksi kuva per kohtaus, ja se intensiteetti, huh huh. Joitakin kömmähdyksiäkin oli havaittavissa (hymynkareita tai suora katsekontakti kameraan), mutta mitä väliä, täysillä mentiin kohtauksen loppuun asti. Teemoja oli kosolti, eikä mitään pystytty käsittelemään tyhjentävästi (miten edes pystyisi?). Rankoista aiheista huolimatta Kohtaamisia oli erittäin uskottava elokuva. Uskottavuutta lisäsi vielä oma henkilökohtainen kokemukseni palatessani kotiin elokuvateatterista; K-kaupan kassalla näin n.9-10 -vuotiaan räjähtäneennäköisen koltiaisen (viit. elokuvan Elias) hyppäävän tyhjän kassalinjan päälle tupakkaa pöllimään. Vuorossa oleva kassaneiti ei ollut tapausta huomatakseen, ennen kuin asiakkaat puuttuivat peliin. Poika-parka näytti jo ammattilaiselta sännätessään takaisin myymälän puolelle kätkemään varastamiaan toppia makaronipussien väliin. Mietin vain, että elokuvan Elias oli vielä tosielämän esikuvaansa viattomampi.

Teki pahaa todeta, että juuri näkemäni elokuvan kohtaukset eivät todellakaan olleet tuulesta temmattuja, vaan hahmojen esikuvat todella elävät täällä keskuudessamme, ihan huomaamatta.

Kouluarvosana: 9+ (ja tuntuu että alakanttiin)



Jos klippi ei näy, niin täältä se on otettu, käy sieltä katsomassa. Traileri ei mielestäni tosin tee oikeutta elokuvalle, jossa ei ko. trailerin tapaan pelleillä punch lineillä.