Siippani kirjoitti taannoin Jari Järvelän Zombiesta sanotaanko silkkihansikkain. Olemme ennenkin pohtineet blogimme hyvän tavan sääntöjä siinä mielessä, onko oikein dissata kotimaisia kirjailijoita vai voiko kaikesta sanoa rehellisen mielipiteen. Dan Brown tuskin vierailee Rakkaus on koira helvetissä -blogissa tiiraamassa arvioita uutukaisistaan, mutta pienessä kotomaassamme on mahdollista, että julkaiseva kirjailija egogooglettaa nimeään ja löytää enemmän tai vähemmän suorasanaisia arvoita hengentuotteistaan.
Oma lähtökohtani on kirjoittaa kirjoista rehellinen mielipide. En ole juuri koskaan kaunistellut ajatuksiani, vaikka välillä onkin hirvittänyt. En kuitenkaan koskaan tahdo hyökätä kirjailijan "persoonaa" kohtaan, vaan yritän pidättäytyä taidepläjäysten ruotimisessa.
Mitä Niina Hakalahden Aavasaksaan (2010) tulee, teen poikkeuksen sääntööni ja vältän dissauksen. Onhan tänään kuitenkin kesän ensimmäinen hellepäivä, enkä jaksa olla kurttuotsainen. Aavasaksan päähenkilöinä pyörivät hyvin yksiulotteiset sisarukset Seppo ja Sarita sekä heidän äitinsä, kontrollifriikki Marita. Hakalahti osuu omaan huumoripisteeseeni sijoittaessaan vätys-Sepon työskentelemään Ideaparkin Rax-buffettiin, jossa kauppareissullaan olevat lapsiperheet pistäytyvät sikailemassa. Sarita on omista unelmistaan luopunut, Italiaan mahtisuvun vesan kanssa avioitunut personal trainer, jonka elämä menee solmuun lastenhoitajan sairastuttua psykosomaattisesti.
Tarinan jankkaava opetus yksinkertaisuudessaan on se, että onnellisuus ei katso ns. maallista ympäristöä, vaan rupuyksiössään nyhjäävä Seppo voi olla tuhat kertaa tyytyväisempi elämäänsä kuin Sarita-sisko, jonka elämä roomalaisaikaisessa kivilinnassa ei tarjoa naiselle mitään sisältöä. Kirjan aineksista, varsinkin Marita-äidin komplekseista, olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta tälläisenään Aavasaksa noudattelee Tammen kultaisten kirjojen yksioikoisia opetuksia.
Kouluarvosana: 6 1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti