Slacker (1991)
Slacker on erään sukupolven (X) kulttikamaa! Kuin sekarotuinen rakki, joka puree pohkeeseen. Tämä leffa on äänitorvi siinä missä Douglas Coupland, Nirvanan Nevermind ja koko grunge-skene. Slacker on Singles ennen Singlesiä. Ah, mitä nostalgiaa! Nyt kaikki trendi-ihmiset kopsaamaan näitä vaatteita ja hiustyylejä.
Slacker tapahtuu yhtenä iltapäivänä USA:n Austinissa. Otsikkonsa mukaisesti elokuvassa esiintyvät tyypit (nopea laskutoimitus Imdb:ssä: n. 80 henkilöhahmoa) ovat "laiskottelijoita" ja "lorvailijoita" (sillä kenenkään hahmon ei näytetä painavan duunia?). Kamera kulkee kadulla harhailevien ihmisten mukana ja nappaa keskusteluja sieltä täältä ja lähtee seuraamaan seuraavia dialogeja tai monologeja suoltavia ihmisiä. Kukaan ei nouse tarinasta selvästi erottuvaksi persoonaksi, kaikki saavat saman verran "lähetysaikaa".
Puolessa välissä elokuvaa hyväntahtoinen vastaanottavaisuus vaihtuu, ainakin minulla, pyrkivän haukotuksen estämiseksi. Alkaa jo puuduttaa. Pointti tuli selväksi. Miten kauan vielä?
Loppukohtaus pelastaa kuitenkin paljon. Joukko lorvailijoita pinkoo jyrkän mäen päälle ja sinkoavat kameran alas jontkaan. En tiedä miksi, mutta lopetus oli ihan ykkönen ja elokuvasta jäi hyvä maku. Tuntui siltä, kuin olisi todella katsonut jotain vallankumouksellista. Ja eittämättä Slacker on lajinsa tienraivaaja samalla tapaa kuin Godardin À bout de souffle. Vaikka kumpikaan elokuva ei mielestäni ole itsessään 10:n arvoinen, on niiden merkitys jälkipolville melkoinen, ja siksi ne on hyvä katsoa.
Sympaattista!
Kouluarvosana: 8
Surutta sekaisin (Dazed and Confused, 1993)
Siinä missä Linklater onnistui Slackerissä tekemään jotakin historiallista, Surutta sekaisin ei tarjoa juuri mitään uutta. Tuntuu, kuin 90-luvun alku olisi ollut hiljaiseloa, mitä lukiolaiselokuviin tulee. Siinä genressä Surutta sekaisin on ollut melko yksinäinen tuohon aikaan. Elokuva kertoo tutun tarinan amerikkalaisen lukion "uusista" ja "vanhoista" ja jälkimmäisten harjoittamasta mopotuksesta. Vietetään ykkösluokkalaisten kastajaisia, joihin kuuluu nöyryytys ja väkivalta. Ketsuppia roiskitaan viattomien keltanokkien naamaan ja poitsuen persuuksen punoittavat mailoilla läimimisen jäljiltä. Hohhoohhoo, hauskaa! En tiedä, onko Linklater oikeasti halunnut moisten lapsellisuuksien naurattavan vai onko hän halunnut mennä pintaa syvemmälle ja taiten yrittänyt osoittaa nuoruuden tyhmyyksien todella olevan tyhmiä....
No, yksi asia, mikä Linklaterin high school -komediassa(?) on uutta, on paasaamattomuus. Elokuvassa ei oteta kantaa, mikä on oikein ja mikä on väärin. Paha ei saa palkkaansa, jäynää saa tehdä ja pilveä saa polttaa. Kaikki tämä on glorifioitu nuoruuteen kuuluvaksi ihanaksi sekoiluksi. Elokuvassa sekoillaan melko lailla ilman päätä ja häntää, kohtaukset tuntuvat irrallisilta ja juoni on olematon. Jos nämä puutteet ovat tarkoituksellisia, niin siinä tapauksessa Linklater on mestari.
Elokuvassa kuulemma esiintyy tukku myöhempien aikojen staroja. Itse en tunnistanut kuin Milla Jovovichin ja Matthew McConaugheyn, joka oli täysin kreisissä roolissa lukioon jo huomattavasti liian vanhana hännystelijänä.
Ainoat plussat elokuva saa saarnaamattomuudestaan. Siinä suhteessa Sekaisin surutta on eri kastia kuin uuden polven päättömät koululaissekoilut.
Kouluarvosana: 6
Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004)
Katsoimme Rakkautta ennen auringonlaskua ihan irrallisena pläjäyksenä vain nähdäksemme Pariisin maisemia sekä tietääksemme, mitä Celinelle ja Jesselle kuuluu, kun 10 vuotta reilaajien kulttielokuvasta on kulunut. Rakkautta ennen aamua (1995) päättyi siihen, kun toisiinsa Wienin kesäyössä tutustuneet nuoret erosivat jakamatta yhteystietojaan vain luottaen siihen, että he näkisivät, jos näkisivät, toisensa puolen vuoden kuluttua sovittuna aikana sovitussa paikassa. Katsoja jäi suu auki ilman tietoa siitä, mitä pariskunnalle lopulta kävi. Nyt sekin selvisi, Rakkautta ennen auringonlaskua palauttaa uskon todelliseen rakkauteen.
Jessestä on kymmenessä vuodessa tullut isä, aviomies ja kirjailija. Herra promoaa Pariisissa esikoiskirjaansa, joka muuten kertoo rakkaudesta Celineen. Liekö yllätys, että Celine-neiti saapuu promotilaisuuteen kohdatakseen Jessen. Siitähän se puhetulva sitten alkaa, eikä katkea ennen lopputekstejä. Tämä elokuva-settihän on kuuluisa siitä, ettei näissä oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin tallustelua siellä täällä ja jatkuvaa, sulavaa dialogia.
Juu, kaksikko pälättää keskenään taas siihen malliin, että Jesse on myöhästyä kotilennolta (koko leffan ajan mietin eikö sitä lentoa olisi voinut siirtää?). Jätetään paljastamatta loppuratkaisu, jos joku nyt ei ole vielä tätä nähnyt. Itsenäisenä elokuvana tämä ei toimi. Kakkososan kohtalo.
Kouluarvosana: 7
Fast Food Nation (2006)
Tähän meidän 4 elokuvan kollaasiin on kertynyt toisistaan aikalailla poikkeavia pätkiä. Richard Linklaterin tuotantoa suuremmin tuntematta täytyy sanoa, että Fast Food Nation on melko erikoinen aihevalinta kenelle tahansa ohjaajalle. Elokuva perustuu Eric Schlosserin samannimiseen kirjaan, joka osui samaan boomiin Michael Mooren kirjallisten hittien kanssa.
Kun joku tekee elokuvan pikaruokabisneksestä, olettaisin luvassa olevan komediaa. Linklater on kuitenkin ohjannut surullisen ja ahdistavan poliittisen draaman. Elokuva valottaa taustoja pikaruokakulttuurin mädännäisyyksistä. Kyse ei ole pelkästään huonosta ja epäterveellisestä ruoasta, vaan roska lävistää yhteiskunnan kaikki tasot pohjamutiin asti. Schlosserin kirja on toki elokuvaa yksityiskohtaisempi, mutta Linklater on nitonut yhteen elokuvan, joka liikkuu monella eri tasolla.
Greg Kinnearin esittämä Don Anderson on pamppu Mickey's hampurilaisketjusta. Hän saa tehtäväkseen lähteä kentälle tutkimaan erään puolueettoman tutkimusryhmän väitettä, jonka mukaan Mickey's ravintoloiden ykköstuote Big One sisältää silkkaa p*skaa. Siis sitä itseään.
Matkallaan Coloradoon Don näkee 100 000 lehmän lahtaustehtaita. Kierros pihvilinjastoilla on sliipattu, eikä mitään moitittavaa näy, mutta muista lähteistä Donille kerrotaan hygieniarikkomuksista ja työtekijöiden turvallisuuden laiminlyönneistä. Schlosser kirjoitti kirjassaan, että työtekijöiltä silppureissa leikkautuneet ruumiinjäsenet mössättiin naudanlihan sekaan että upsis vaan, ja tarjoiltiin Big Macin seassa onnellisille amerikkalaisille. Ja toden totta, lehmän kakkaa lipsahtaa joka päivä tuotantolinjalta makoisiin hampparipihveihin. Bakteerit kuolevat toivottavasti grillissä.
Don Andersonin lisäksi elokuvassa seikkailevat laittomasti USA:an pyrkivät meksikolaiset työläiset, jotka henkensä kaupalla tienaavat elantonsa eläintentappotehtailla ja milloin missäkin roskaduuneissa. Meksikolaisten elinolosuhteet olivat elokuvan surullisinta antia. Maailma näyttäytyi aika härskinä paikkana. Kolmantena päälinjana seurattiin lukiolaistytön selviämistä koulun ja mäkkäriduunin kurimuksessa. Lapsityövoimalla pyörivät hampurilaisravintolat riistivät tytön aikaa biologianläksyiltä. Tyttö oli saanut proleuden verenperintönä, sillä tämän yksinhuoltaja-äitikin tarjoili työkseen pikaruokaa. Lopulta nuori neiti päätti aktivoitua ja alkaa taistella kaupunkia hallitsevaa karjanjalostusbisnestä vastaan.
Elokuva loppui melko pessimistisiin tunnelmiin. Teiniaktivistien puuhastelut epäonnistuivat, Don Anderson sulki silmänsä esiintulleilta ongelmilta ja keskittyi vain massin haalimiseen, ja meksikolaiset menettivät kaiken, terveytensä ja olemattoman maallisen omaisuutensa. Tuulimyllyjä vastaan on hankala taistella. Elokuva on tosiaankin poliittinen manifesti kaikkien sydäntä lähellä olevasta aiheesta, pikaruoasta. Tämän jälkeen kasvissyöjäksi ryhtyminen lienee todellisempaa kuin koskaan.
Kouluarvosana: 9 1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti