Nuttu (2008) on Mirjam Lohen esikoiskirja. Lyyrinen (= koukeroinen) proosa johdattaa lukijan todennäköisesti Lohen omakohtaisiin kokemuksiin lapsena, sisarena ja äitinä olemisen vaikeudesta. Nuttu edustaa siis sitä nykytrendikästä "äitiys on elämän v*ttumaisin asia" -genreä. Kun kaikki ongelmat puskevat läpi lapsen saamisen jälkeen (huom. yhtään vähättelemättä aiheen tärkeyttä).Kirja ei kulje lineaarisesti päähenkilö Ursulan lapsuudesta aikuisuuteen, vaan aikajaksot heittävät häränpyllyä koska sattuu, enkä ainakaan minä pysynyt kärryillä, milloin puhuttiin Ursulan lapsuudesta, milloin Ursulan omista lapsista. Noh, lukijan hämmentäminenhän on myöskin trendikästä nykyään. Lohi tykittää erikoisia kielikuvia, jotka onnekseen toimivat usein ihan kiitettävästi, hajuja ja muistikuvia milloin mistäkin; lapsuuden tärkeistä ihmisistä, äidistä ja isovanhemmista, tädeistä jne. sekä oman aikuisuuden kynnyksellä tapahtuneista tragedioista; lapsettomuudesta, hedelmällisyyshoidoista ja lopulta lasten syntymän jälkeisestä masennuksesta. Kun kaiken piti olla täydellistä, mikään ei ollutkaan. Päähenkilön tuttavakin toteaa: "Eikö sinulle mikään riitä!?"
Koko kirjan tunsin kiusallista tietoisuutta siitä, että olin lukemassa Lohen omaa tilinpäätöstä tämän siihenastisesta elämästä. Ursula, kuten Lohikin, oli menestynyt kauppatieteiljä vaatebisneksessä, joka uransa huipulla päätti heittää jakkupukunsa nurkkaan ja antautua kotiäidiksi (työelämässä poukkoilevat naiset kadehtivat kotiäitejä, uupuneet kotiäidit puolestaan bisnesnaisia) vastarakennetussa Aurinkolahdessa. Pian Ursula huomaakin haukanneensa melkoisen palan, kun tällä on kaksi pientä lasta lahkeessa roikkumassa, ja samalla pitäisi hoitaa ulkonäköä, tehdä väitöskirjaa yms. yms. Kaikkea sellaista "pientä", mitä äitiys"lomalla" helposti puuhailee...
Samaan tunteiden hyökyaaltoon sotkeutuvat sisarkateus, ankarahko lapsuus jne. Lukijana minulle jäi silti tunne, että mistä tämä kaikki ahdistus lopulta kumpusi. Ursulan lapsuudesta ei noussut esiin mitään todella traumaattista, eikä Ursulan oma perhekään käynyt läpi suurempia kriisejä. Tosin Ursulan miestä ei mainittu tuskin kertaakaan, mikä on melko omituista perhe-elämää ja vanhemmuuden tunteita kuvattaessa. Kirjan lopussa pilkahtaa valo. Ursulan lapset osoittavat äidilleen rakkautta tyyliin "annan kaiken anteeksi", vaikka koko kirjassa ei käynyt ilmi, mitä anteeksi annettavaa äidilleen lapsilla olisi pitänyt olla (muutakin kuin että äiti pyöritti tv:ssä Pikku Kakkosta ruokaa tehdessään??).
Rättikässän mestarina Lohi on ympännyt joka kappaleen alkuun täysin irralliset ja turhat katkelmat nutun tekemisestä. Loimen pituuden laskeminen lähtee luonnollisesti kankaan pituudesta. Siihen on lisättävä lankojen sitoutumisesta johtuva loimen kutistuminen, joka vaihtelee eri materiaaleissa. Pientä taiteellisen liikayrittämisen makua, sanoisin... Ei hyvä.
Nuttu jätti minut melko haaleaksi. Ei se ihan scheissea ollut muttei paljon muutakaan. Kieli oli ihan nautittavaa, ja jos sisällöstäkin voisi sanoa samaa, niin mikä ettei! Esikoiskirjailijan on vain tempaistava tällainen terapiakirja alta pois, ennen kuin voi siirtyä eteenpäin. Jatkoa odotellessa.
Kouluarvosana: 7+
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti