Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan (Mig äger ingen)

”Iskä sanoi, että meidän ikkunamme oli kuin joulukalenterin 24. luukku. Hän toivoi, että ihmiset kulkisivat meidän talomme ohi, katsahtaisivat ylös ja ajattelisivat, että tuolla asuu varmaan joku tosi reipas ja säntillinen naisihminen, kun on noin nätiksi laittanut kotinsa.

- Kyllä akat perhana hämmästyisivät, jos kuulisivat, ettei täällä asu ketän naisihmistä, vaan itse karkaisijamestari Leif Andersson!”

Tämä kirja on ihana. Ihana tuo mehutetra tuossa kuvassa.

Minua ei omista kukaan on Åsa Linderborgin esikoisteos vuodelta 2007. Omaelämänkerrallinen teos kertoo Åsan lapsuudesta ja kasvuvuosista surullisen ja alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän huomassa. Vietetään 1970-lukua Västeråsissa, kaupungissa, jonka keskustaa hallitsevat tehtaat ja niiden savua tupruttavat piiput. Åsan äiti oli lähtenyt toisen miehen matkaan tyttären ollessa 4-vuotias. Isä, metallityöläinen, ”Ruotsin paras karkaisijamestari”, Leif Andersson, jää yksin tytön kanssa ja hoitaa vanhemman tehtäviään niin hyvin kuin hän inhimillisesti pystyy. Alkoholi on vienyt isän mukanaan; arkiaamut alkavat ennen kuutta vatsan tyhjennyksellä tiskialtaaseen, Åsalle jotkut ryysyt niskaan ja tyttö polkupyörän tarakalle. Kylmässä ja pimeässä isä polkee tyttärensä päiväkodin pihalle ennen päiväkodin aukemista. ”Odota tässä, kyllä joku kohta tulee”, sanoo isä ja jatkaa työmatkaansa Metallitehtaalle. Siellä hän rehkii koko päivän polttavien uunien edessä metallia taivuttaen lihakoukuiksi kutsumillaan käppyräkäsillä. Työpäivän jälkeen isä hakee Åsan tarhasta, polkupyöräillään mummolle ja papalle syömään ja tauhkaa (rahaa) lainaamaan. Illalla kotona isä juttelee Åsan kanssa sosialismista, ihanuudesta, joka kohta on tuleva maailmanlaajuisesti voittamaan. Silloin ei porvari kerää enää voittoa metallityöläisen raadannasta. Åsa ei osaa kuvitella itselleen toisenlaista lapsuutta, hänhän rakastaa isäänsä. Ja isä omistautuu tyttärelleen täysin, kunhan vain on ensin saanut päivittäiset oluensa.

Minua ei omista kukaan on surumielinen tarina, joka kuitenkin kaikessa haikeudessaan on lämmin ja rakastava kunnianosoitus parhaansa tekevälle isälle. Leifiä symppaa täysin rinnoin tämän epätäydellisyydestään huolimatta. Luokkatietoinen isä, joka pikku-Åsalle merkitsi vahvuutta ja kaikkivoipuutta, osoittautuukin lopulta huonon itsetunnon runtelemaksi häviäjäksi, kun aikuinen Åsa katsoo elämäänsä taaksepäin. Lämpimissä muistoissa lilluva tarina ei silti jätä kertomatta realiteettejä, esimerkiksi sitä kun Åsa muuttaa pois isältään äitinsä luokse. Se on (syyllisyydentuntoinen) siirto, joka laukaisee Åsan nousujohteisen tulevaisuuden kohti akateemisuutta ja lopulta väitöskirjaa. Tyttären ja isän välit ovat katkolla vuosia, sillä Åsa häpeää spuge-isäänsä, eikä näe mahdollisuutta puida menneisyyttä selväksi isänsä kanssa.

Kirja on lukukokemuksena ahdistava ja vahva, mutta ei missään nimessä katkera eikä syyttelevä. Se kai tästä niin hyvän kirjan tekeekin. Mielikuvat Åsa Linderborgista (ent. Andersson) ja Leif Anderssonista tulevat hyvin todelliseksi ja tarina alkaa elää omaa elämäänsä. Nostalgiset fiilikset Ruotsin lähimenneisyydestä muistuttavat paljon Suomea. 70-luvun vanhat tehdasrakennukset heräävät eloon Linderborgin kynästä, ja sammuvat yhtä vakuuttavasti 90-luvulla, kun puolet Metallitehtaan duunareista saa potkut persiille, ja monet tyhjentyneet tehdashallit rapistuvat kummitusmaisiksi jäänteiksi. Linderborgin tarina on sopivassa suhteessa luokkatietoinen ja raflaava.

Tämä kirja koskettaa minua hyvin henkilökohtaisellakin tasolla. Voisin sanoa, että tällaista kirjaa olen odottanutkin saavani joskus lukea. Kiitos Åsa Linderborgille, nyt olen saanut niin tehdä.

Kouluarvosana: 10